15.12.08




Etsin kirpparilta joululahjoja.

Luulen että tällaista ei saisi sanoa ääneen. Mutta jos ei ole rahaa mennä uusien tavaroiden kauppaan, niin pakkohan silloin on mennä kirpparille. Tai olla antamatta lahjoja. Paketoimatta, rapistelematta, juoksematta postiin viime hetkellä.

Luin juuri todella hienon kirjan, heräsin kolmelta yöllä lukemaan viimeisiä sivuja. Että saa sentään lukea! Kirja oli Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Se jäi aikoinaan minulta lukematta. Olen nyt tavattoman ahdistunut Paavo Haavikon kuolemasta, koska hänellä on ollut varmasti osuutensa kirjan toimittamisessa, vaimon postuumin teoksen. Siinä elämässä on täytynyt olla pitkä suru.

Kirja on hidas ja jotakuinkin täydellinen. Siinä on ympyrä, vaikka se muutenkin puhuu luokkayhteiskunnasta. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, koska Alma on piika ja Adele on emäntä, mutta Alma niistä on viisaampi. Vai onko sittenkin Adele? Mitä merkitsee esimerkiksi tavaton herkkyys?

Ne oheisihmiset, sukuun tulleet, langot ja kälyt ja kylän väki ovat kuin eläviä. Itse asiassa kirja on yhden suvun kudos, oikeastaan yhden kirkonkylän, tosin yksi otos on Alman vanha kotitalo, sivujuonne, mutta hyvin tärkeä. Olen niin onnellinen siitä että minulla sentään on kirjoja, kun ajattelen sitä kuin paljon maailmassa on ihmisiä jotka eivät osaa edes lukea.

Toisaalta ehkä lukutaidottomat oppivat sitten kertomaan tarinoita leirinuotioilla, paljon mahdollista. Meidän aikamme tarinat ovat kirjojen sisällä, kansien, ja kantta avaamatta ei tiedä lainkaan mitä sisällä on.

Vartion kirja oli kirpparilla. Muistan Paavo Haavikon kirjoittaneen miten hänen vaimonsa kuoli, eikä lääkärikään keksinyt mihin kuoli. Oli vain ollut varhain keväällä uimassa, ja sitten tuli kuume ja tappoi.

Nyt kun Haavikkokin on kuollut, niin on entistä vaikeampi olo, koska on mennyt kaksi hienoa kirjailijaa. En tietenkään olisi kumpaakaan kirjailijaa koskaan tavannut. Ei minulla olisi ollut edes kysymyksiä.

Onneksi jäivät kirjat. Ja kirjailija-ihmiset, hekin ovat olemassa niin kauan kuin joku heidät muistaa. Mutta niin on kaikkien ihmisten laita.

Pitäisi lukea jotain kirjaa josta pitäisi kirjoittaa. Juuri sen takia onkin hyvä lukea jotain kaukaa taapäin ajassa, jolloin mielessä voisi syntyä ehkä jonkinlainen spiraali. Voisi oppia ymmärtämään miten kertominen kehittyy edelleen ja on kehittynyt kaiken aikaa.

Nyt kun joulu lähestyy, ja pitää vielä pimeääkin päivätolkulla, tuntuu kovasti hienolta, äärimmäisen etuoikeutetulta, nousta ylös suden hetkenä kello 3.20, kun mistään ei kuulu ääntä minkäänlaista ja päässä pyörii juuri lopetettu kirja.

Voi avata hipihiljaa kannettavan kannen ja ruveta näpyttelemään ja toivoa että en herätä nukkuvaa ihmis- ja kissaperhettäni. Harson takaa näkyy taivasta. Kuvat ovat siltä päivältä kun satoi räntää ja lunta vaakasuoraan kohti silmiä ja kameraa.

Ajattelen lintuja. Niille on ripustettu pihalle talipallot. Huomasin muutama päivä sitten että ne tajuavat sateen mentyä pakkasen tulevan ja tulevat räpistelemään parvekkeelle. Minusta näyttää siltä että niin sinitiaiset, hömötiaiset kuin talitiaisetkin ovat viimevuotisia laihempia.

Mutta niitä on enemmän. Minun pitäisi löytää kanssaihminen toiselta pihalta, joka voisi ripustaa palloja sinne. Kyllä nämä tirskuttajat on saatava talven läpi vaikka mikä olisi.





4.12.08

Kolmanteen ja neljänteen polveen




Kuvassa ovat vas. Akseli (Jukka Peltola) ja Elina (Elina Luukkonen). Kuvaaja Jyrki Tervo.

Tilanne tuli äkkiä. Ystävättäreni avec estyi esityksestä ja sain ilmaisen lipun Vaasan kaupunginteatterin ennakkonäytökseen. Se kesti peräti 4½ tuntia, väliaikoineen 5. Eikä kyseessä ollut enempää tai vähempää kuin Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla dramatisointi näyttämölle.

Oli kyllä jo aika. Olen toisaalla puhunut Väinö Linnasta, siitä miten nuoret näkevät hänen kirjansa. Nuorten kirja on tekijöidensä ja aikakautensa näköinen. Samaa ikäkohorttia on myös tämän näytelmän sovittaja ja ohjaaja Juha Luukkonen, samoin hänen vaimonsa ja näytelmän Elinan roolia esittävä Elina Luukkonen.

Tämä ei ole kritiikki.Haluan miettiä tätä ehkä enemmän tätä taustaa vasten. Finnsanityn blogin postaus on pitkä ja perusteellinen. En tiedä mitä hän on käyttänyt tässä taustanaan, mutta sisällöstä päätellen – ja hän myös taannoin esitti järkeenkäyviä ajatuksia koulusurmaajista – hän on tutustunut aiheeseen perusteellisesti. Blogit eivät ole tieteellisiä opinnäytteitä, joten niissä ei tarvitse mainita lähteitä.

Minä käveleskelin hitaasti ystävättäreni kanssa Valkolinnan ohi ja mietin miksi rötiskö on edelleen pystyssä. Vain senkö vuoksi että Mannerheim ohjaili jääkärien liikennettä asemalta kohti rintamaa keväällä 1918? Kun ollaan Suomen valkoisessa pääkaupungissa, niin ehkä täällä edelleen on vanhoillaan pysyviä ihmisiä.

En ole käynyt teatterissa aikoihin. Minulla on kuulokoje, olin soittanut etukäteen teatterille ja kysynyt onko heillä induktio-silmukka. Heillä oli. Mutta ainoastaan suurella Romeo-näyttämöllä. Edellisen kerran olen käynyt pienessä Julia-salissa, jossa induktiosilmukkaa ei ollut. Silloin esitettiin Arto Mellerin rakkausrunoista koottu näyttämöllis-runollinen esitys, joka olisi mielestäni ansainnut Suomen kiertueen. Sitä ei taidettu esittää muutamaa kertaa enempää.

Mutta huonon äänentoiston vuoksi esityksestä jäi paloja puuttumaan.

Arto Melleri oli itse mukana ja käsittääkseni hänen kiitospuheensa oli viimeisimpiä ellei viimeisin hänen elinaikanaan.

Mellerin tunsin, koska asuin Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla, josta hän oli kotoisin ja kävi useasti kylässä. Schlaageriseppeleen (Otava 1978) neljännen osaston nimiruno loppuu näin:

Kerran sain 50 markkaa
Järviseudun Sanomilta
Runosta ’Itäkylän Ns:n kahvilassa’.


Muistin hänen kirjoittaneen ”Soi Itäkylän nuorisoseuran kahvilassa blues”. Melleri päätyi Lappajärveltä Helsinkiin, mutta moni muu Seinäjoelle, Kokkolaan tai Vaasaan, töihin, opiskelemaan, naimisiin.

Vaasan suomenkieliset, joita on yli 75% asukkaista, ovat siis niin kutsutusti maakunnasta. Takavuosina tarvittiin työvoimaa. Mutta Suomen syntyyn ja sisällissotaan vaikutti eniten pohjalainen talonpoikaisto, joista suurin osa oli pienviljelijöitä. Sotaa valkoisten puolella johtanut Mannerheim ei olisi voinut edes aloittaa sotaa ilman pohjalaisia talonpoikia.

Toinen isoisäni joutui Mannerheimin vakuuttelujen uhriksi. Hän meni Seinäjoelle kun Mannerheim kutsui. Kysyin häneltä, että miten se oikein kävi, koska olin lukenut viitisen vuotta aiemmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Isoisä kertoi että Mannerheim piti puheen: on lähdettävä riisumaan venäläistä sotaväkeä aseista. Suomi saisi itsenäisyyden.

Hän joutui ensimmäiseen taisteluun Virroilla, jossa oli kiven takaa kuulunut: ”Älä ammu, se olen minä!”. Poika oli lapsuudenkodin naapuri. Isoisä sanoi sitten, että kun oli puumerkkinsä pannut Mannerheimin paperiin, oli mentävä eteenpäin, mutta hätisteli ystävänsä pois.

Teatterin vaikutus on suuri, kun siellä käy harvoin. Tämä sai minut miettimään tätä kaupunkia, sen historiaa, koko Suomea. Näyttämökuva oli niin pelkistetty ja näyttelijöiden liikkeet tyyliteltyjä, että siinä oli tehoa.

Piti kaivaa esiin Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia ja muistuttaa itselleen perheen ja suvun merkitystä kansakunnan vaiheisiin. Johtajan seuraaminen on erityisen otollista patriarkaalisessa kulttuurissa, varsinkin ehdottomassa patriarkaatissa, jossa isän määräysvaltaa ei kukaan kyseenalaista.

En ole väittämässä että Mannerheim rinnastuisi Hitleriin. Mutta minusta oli kammottavaa kuulla, että sisällissota oli alkanut valheella. Valhehan ei voi mitenkään muodostaa kestävää pohjaa tulevalle valtiolle.

Kaupunginteatterin esitys loppui näyttelijöiden yhdessä laulamaan Punaorvon valaan.

Edit.5.12. Valkolinna on siis suojeluskuntatalo, jonka on, kuten kommentissa Anita Konkka sanoo, suunnitellut Viljo Rewell vuonna 1938. Talo on suojelukohde alkuperäiseltä osaltaan aikansa funkkis-talona. Talon tulevaa käyttöä ei vielä tiedä. Olisiko ehkä mahdollista saada alakerran isoista tiloista kuvataiteilijoille halpoja työhuoneita? Sellaisia ei kaupungissa juuri ole.

Mannerheimiin Valkolinna ehkä liittyy suojeluskuntatoiminnan kautta. Olisi mielenkiintoista tietää oliko Vaasassa jääkärirykmentin pääpaikka myös 1930-luvulla. Vaasasta on poistunut rantapyssy ja kasarmialuekin on kaupungin omistama, niin että eipä tässä juuri olla kovin sotilaallisia enää.

27.11.08

Uneton kaamoksessa




Useampi uneton yö takana. Se alkaa olla suhteellisen normaali olotila, koska aina on pimeää. Ei ole väliä milloin nukkuu. Jostain pilvien välistä silti tihkuu valonväreitä, joten kun yöllä nousee ylös kirjoittamaan, niin riipustuksia päivätajunnassa on kaikesta huolimatta vaikea ymmärtää. Aivojen melatoniini-hormonitaso on vuodenkierrossa alhaisimmillaan.

Olisi siis nukuttava öisin. Vai onko tässä jotain mieltä: ”Minä en nyt vain ymmärrä, miksi kollektiivista traumaa on pidettävä väen väkisin hengissä.”? Oletan nähneeni sotaisia unia, joissa mielikuvat ovat takertuneet toisiinsa, johonkin luettuun ja kuultuun, ehkä olen ajatellut keltapaitaisia Thaimaan lentokentän valtaajia tai ehkä kahta kirjaa jotka tulivat toinen toisensa perään, Vladimir Bartolin Alamut ja Don DeLillon Putoava mies.

Kaikissa tapauksissa on kyse jonkinasteisesta kollektiivista. Kun kollektiivi kokoontuu jonkun asian ympärille, se saa pelkästä massasta tukea itselleen ja muodostaa ajamastaan asiasta itseoikeutetun, kyseenalaistamattoman, suorastaan totuuden. Siinä on aina konflikti lähellä.

Alamutin menestys laukaisi shiialaisuuden nousun muinaisessa Persiassa. En tunne islamin historiaa niin hyvin että voisin sanoa jotain varmasti, mutta kun linnake on aivan silkkitien varrella, niin kyllä sitä tietä kulkivat myös aatteet, ajatukset ja uskonnot.

Itse kirjassa pidin erityisen paljon eräästä oudosta käänteestä. Lahjakas fedaji, nuori sotilaskoululainen, osoittautui pystyväksi miltei kaikilla koulutuksen osa-alueilla: sotilastaidoissa, astronomiassa, profeetta Muhamedin (Muhammad?) vävyn ja serkun Ali ibn Abi Talibin, ensimmäisen imaamin, oppien tulkinnassa, geometriassa ja aritmetiikassa, mutta erityisesti runoudessa. Se olikin Alamutin hallitsijan Hasan ibn Sabbahin erityissuosiossa, koska hänen ystävänsä oli kuuluisa runoilija Omar Khaijam.

Vaikka fedaji oli koulutettu assassiiniksi, itsemurhaterroristiksi, niin hän tuli paratiisiin pääsemisensä sijasta pettäneeksi johtajansa, horjui ”oikean” ja ”väärän” opin välillä. Mutta Hasan päätyi keskustelun jälkeen surmaamisen sijaan päästämään lahjakkaan oppilaan vapauteen. Outo diktaattori. Poika lähti Intiaan.

Sitten pitäisi yhtäkkiä kääntää pää 180 astetta ja ymmärtää minkä vuoksi New York ja sen asukkaat ovat pitäneet kynsin hampain elossa kaksoistornien tuhon ja yli 2000 ihmisen kuoleman muistoa ja kehittävät siitä tehokkaasti traumaa. Sitä tarkoittaa putoava mies. En usko että kukaan meistä televisiota 11.9.2001 katsoneista on unohtanut torneista putoavia hahmoja.

Mitä kollektiivinen trauma palvelee?

Yhdysvallat vastasi hyökkäykseen heti niin että valjasti koko sotilaskoneistonsa tuhoamaan Afganistania, jossa tuhannet ja tuhannet ovat kuolleet sen jälkeen. Tuhoaminen ei ollut missään suhteessa New Yorkille ja sen asukkaille aiheutettuun tuhoon.

Kollektiivisen tuhon keskellä suru ei ole koskaan tarpeeksi. Mutta muistamista ainakin nämä kaksi kirjaa palvelevat.

Moni muistaa myös vaatimuksen ”Se maa on pommitettava kivikauteen!”. Afganistanin teknologistaloudellinen tilanne tuskin oli kovin kaukana kivikautisista elinkeinoista ja kulttuureista. Varmuuden vuoksi amerikkalaiset kokivat tärkeäksi usean hääjuhlan pommittamisen. Ei tule jälkikasvua.

Islamilaiset kuulivat omin korvin kun suuren ja mahtavan maan presidentti lupasi aloittaa ristiretken terroristeja vastaan.

Toisella puolen newyorkilaiset asukkaat ihmettelivät miksi joku vihaa heitä noin paljon. Eivät olleet seuranneet maansa ulkopolitiikkaa.

Mutta kumpikaan osapuoli, öljyn tuottajat sen paremmin kuin öljyn ostajatkaan, eivät ymmärtäneet minkälaisessa maailmassa nyt eletään. Tänä harmaana talvipäivänä ajattelen öisistä raapustuksistani, että koulutus on ajettu alas. Onko missään koskaan kasvatettu ihmisiä toisenlaisten ihmisten kunnioitukseen ja ymmärtämiseen?

Jos meidän pitäisi olla globaaleja (tässäkin maassa), niin meidän pitäisi kouluttautua heti omien nurkkiemme siivoojiksi. Ensimmäiseksi pitäisi ilman muuta siivota oman pään hämähäkinseitit pois.

Mistä tulisi perusasioiden oppimisen halu? Entä mistä terve itsetunto ja identiteetti?

16.11.08

Arvoituksia






Otin viattomasti kirjahyllystä vanhan kirjan nimeltä Valkoinen valas. Sehän on sama kuin Herman Melvillen Moby Dick. Vai onko?

Kustantaja on Kansanvalta ja suomentaja Arvi Nuormaa. Julkaisuvuosi on 1928. Halusin löytää suomenkielisen vastineen kirjan alkusanoille: ”You can call me Ishmael.”. Ismael on kirjan kertoja-kirjuri. Mutta kirjan alussa lausetta ei olekaan.

Nopea vilkaisu alkuperäiseen englanninkieliseen opukseen todistaa, että kirja on lyhennelmä. Englanninkielinen on yli 500-sivuinen, suomenkielinen vain 284. Suomi on pitempisanainen kieli.

Seuraavana vuonna eli 1929 (jolloin puhkesi kauhea lama) ilmestyi nuorisopainos nimeltä Valkoinen valas, suomentajana Erkki Auer. Häntä olen pitkin iltaa yrittänyt metsästää google-ohjelmien ja kirjastotietueiden perässä. Auer-nimisiä on vaikka kuinka paljon tässä maassa. Epäilen että se johtuu J.L.Runebergistä.

”Halk’ illan ruskon auerman
käy lento joutsenten.
Ne laskee lahden poukamaan
ja soutaa laulellen.”


Ja auer on taatusti sama kuin auerma. On aika kaameata tuo vanha runokieli, mutta laulu juuttui soimaan pääkopassa.

Arvi Nuormaa kyllä löytyi, lehtimies ja kirjailija. Kansanvalta-kustantamonkin muistan. Illan pimetessä ja räntäsateen yltyessä olen alkanut tuntea toivottomuutta. Erkki Auer ei ehkä ole ollut koskaan muuta kuin nimimerkki. Ehkä Arvi Nuormaa ei ole uskaltanut julkaista omalla nimellään Otavalle nuorisopainosta. Ehkä Kansanvalta on tuntunut liian kansalliselta, mutta kenen mielestä?

Mutta en käsitä miksi hän ei uskaltanut präntätä että ”Kutsukaa minua Ismaeliksi”. Ehkä hän oli selvillä siitä että ismaeliitat olivat shialaisia ja aika kovaa joukkoa.

Asiasta perillä olevat huomannevat minun lukevan Vladimir Bartolin kirjaa Alamut. Minulla on taipumus sotkeutua täydellisesti erilaisiin selityksiin ja sivujuoniin ja historiallisesti mahdollisiin ja mahdottomiin asioihin.

Tajusin nyt, että Wikipediaan ei ole noin vain luottaminen. Siellä esiintyy englanninkielisillä sivuilla Marco Polosta kahdenlaista tietoa: hän oli liioittelija ja romantikko eikä lainkaan luotettava, tai että kyllä, hän todella oli Alamutin linnoituksessa v. 1273 ja kuuli kaiken mitä kerrottiin hash-assasiineista ja uskoi ne tarinat myös.

Jos siis joku uskoo, niin se on totta.

Joka tapauksessa Herman Melvillen Moby Dick on ilmestynyt suomeksi neljä eri kertaa. Vuosina 1928, 1929, 1966 ja 2002, mikäli olen löytänyt oikeat tiedot ja siinä etsimisessä on konekin kyllä jo kuumennut.

Omituisin viite joka tästä salaperäisestä Erkki Auer-nimisestä (Autereesta?) henkilöstä ilmestyi ruudulle oli Vapaamielisten Klubi. Se toimi ansiokkaasti lähinnä 30-luvulla ja sen jäsenet ja pöytäkirjat ovat netissä. Siihen on kuulunut kaikenlaisia kuuluisuuksia, esimerkiksi tulevat presidentit Risto Ryti ja Urho Kekkonen, ynnä entinen K.J. Ståhlberg. Se on tutkinut ajankohtaisia ilmiöitä kuten Italian ja Saksan poliittista tilannetta.

Kun aika ei riitä selaamaan pöytäkirjoja tarkemmin, oletan että klubilaisista on sukeutunut kansanvaltaisia ihmisiä – mutta myös muita, koska Yrjö Ruutukin oli siellä ja kyllä hän käsitykseni mukaan johti myöhemmin Suomen kansallissosialistista puoluetta.

Tämä liittyy siihen, että mietin historiallista romaania ja sitä, kuinka paljon sellaisessa on oikeata tietoa, voiko siihen luottaa, ja miksi kirjailija kirjoittaa romaanin eikä tietokirjaa.

Alamutin hallitsijan (Hasan ibn Sabbah, n. 1000 j.a.a.) suhteen on kysymys karismaattisen johtajan muotokuvasta, joka ei olekaan yksinkertainen. Maailmassa ei ole hyviä ja pahoja ainoastaan, vaan harmaan sävyt hallitsevat. Johtajat ovat kuitenkin outoja ihmisiä.

En tiedä oliko Erkki Auer sitten lopulta Vapaamielisten klubilla vai ei. Sellaisenkin salaperäisen tiedon löysin että klubi olisi kokoontunut peräti vain puhelinsoittojen myötä. Oliko klubi salaseura?

Ismaelia ei ole vaikea löytää. Tarvitaan vain Vanhan testamentin Genesis.

11.11.08

Kissalla pyyhitään pöytää?



Lidia ei osaa vielä linssiluteen hommaa. Sen häntäkin on aina kysymysmerkkinä. Kuvan näppäsi Sanat-blogin kirjoittaja ja kirjailija Anita Konkka



Meillä on Vaasassa jo kahdeksan vuotta ollut vuoden pimeimpään aikaan, marraskuun alkupuolella, ollut oudonniminen festari, LittFest. Olen ollut joka vuosi mukana.

Se tarkoittaa jonkun kirjailijan vetämää ja ideoimaa, ynnä tietysti työryhmää, rahoittajia ja semmoista, kirjallisuuden juhlaa, joka on kaksikielinen, suomea ja ruotsia. Tänne sellainen sopii erittäin hyvin. Jos katsoo karttaa ja paikannimiä, niin kyllä täällä on suomenruotsalaisten kulttuurinen koti.

Täältä Uumajaan oli myrsky miltei koko ajan, Unescon maailmanperintöalueella. Jos olisi ollut venekierros siellä, oltaisiin oltu aika merisairaita. Merenkurkun kapeikoissa syntyy hetkessä tuulitunneleita.

Tämän vuoden teema, kirjailija ja media, oli kyllä järkyttävän hankala käsiteltävä. Siis ei hankala sikäli, etteivätkö käsitteet olleet selvät, vaan siksi että kaiken aikaa löytyi uusia näkökulmia. Mikä oli tärkeintä?

Voidaan ajatella historiallista perspektiiviä, voidaan puhua kritiikin määrästä ja laadusta, kirjailijat saattavat kertoa mehukkaitakin anekdootteja kaikenmaailman median tapaamisesta, lukijat puolestaan haluavat kysyä, millaisia kissoja kirjailijat haluavat nostaa esiin.

Joku mainitsi kaiken lisäksi kissan hännän noston. Kyseinen sanonta on vähän outo. Milloin kissan hännän nostosta tuli itsetehostuksen symboli?

Toisaalta on aivan ilmeistä, että oikeastaan kukaan muu kuin kirjailija ei voi omaa häntäänsä nostaa. Minulle tuli puheenvuoroja kuunnellessani mieleen että miksi ei kirja riitä. Miksi ei riitä, että kirjailija kirjoittaa ja lukija lukee ja sillä siisti?

Kyllä minä tietysti olen kustantajien kaupallisuuden ja keltaisen lehdistön nousun huomannut. Tämän vuoden vetäjä Anja Snellman sanoi jossain vaiheessa ymmärtävänsä toimittajan työtäkin oltuaan naimisissa kahden kanssa.

Toimittajan työ eroaa kirjailijan työstä, mutta ei siitä haittaakaan ole, esimerkiksi uusi kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis kertoi pitävänsä siitä, että välillä voi tehdä jonkun lehtijutun. Ei tarvitse aivan koko aikaa ajatella uutta kirjaa.

Kirjoittajan työt voivat olla moninaisia. Ehkä lehtijutut ovat ikään kuin sormiharjoituksia itse luovan työn ohella. Mutta kynnyskysymys saattaa silti olla raha: apurahojen määrä on olematon ja summana se on vain noin 1300 € kuussa, eli pienempi kuin lähihoitajan peruspalkka. Naiskirjailijan euro on noin 75 senttiä.

Puhuttiin myös solidaarisuudesta. Tiedekirjasto Tritonian päivän juontaja Kirsi Piha nosti kissaa pöydälle arvellessaan että Märta Tikkasen puheista voisi kuvitella suomenruotsalaisten olevan solidaarisempia toisiaan kohtaan kuin suomenkielisten. Tikkanen nyökytteli ja sanoi että ateljeekritiikki kirjailijoiden kesken ei ole ollenkaan harvinaista. På svenska.

Se kyllä sattui omaan nilkkaan. Miten suomenkieliset ovat päätyneet niin surkeaan jamaan? Ja kaiken lisäksi ruotsinkieliset elävät pitempään kuin suomenkieliset. Ehkä solidaarisuus pitää terveenä? Onko tämä nyt ihan tottakaan?

Kirjailijoita oli kumminkin nyt riittävästi (paljon enemmän kuin tässä on mainittu!) ja heidän antamansa hengenruoka oli hyvää.

Olin tyytyväinen siitä, että tapahtuma on kodikas, että se on mukavissa tiloissa – Tritonian lisäksi kaupunginkirjaston Draamasalissa ja Kuntsin nykytaiteen museossa – lukuun ottamatta kenties esteettömyysnäkökohtaa. Kuulovammaisille ei ollut missään tilassa induktiosilmukkaa. Minä olisin sitä tarvinnut ehdottomasti.

Olen suhteellisen tuore vaasalainen eikä minun korviini ole juuri tullut edes täällä kovin paljon ruotsia lukuun ottamatta ehkä joitakin terveyskeskuskäyntejä, joissa en ole kaikin ajoin ymmärtänyt lääkärin tai hoitajan puhetta. Siksi korvien pitäisi olla kunnossa, mutta kuulokojekorvahan ei ole.

Ensimmäisenä päivänä Panu Rajala, Tuula-Liina Varis ja Märta Tikkanen puhuivat suhteellisen kokoavasti alkoholin vaikutuksesta kirjailijaminuuksiin – Panu Rajala tosin oman Waltari-kirjansa tiimoilta. Eikä alkoholia vaan kissanhännännostamista silmällä pitäen ehkä enemmän.

En ollut ikinä tullut ajatelleeksi että Olavi Paavolainen ja Mika Waltari olisivat voineet olla kilpailijoita. Ja huomionkipeitä!

Juhlat loppuivat siihen kun Tommi Melender (Antiaikalainen) ja Anita Konkka (Sanat) kertoivat kokemuksistaan Blogistanin avarassa maailmassa. Anita on netin maailmassa konkari, Tommi on tullut mukaan suhteellisen hiljakkoin.

Kumpikin piti Blogistaniaa mukavana maailmana, jonne voi kirjoittaa kaikenlaista ja kaiken lisäksi useimmiten siitä tulee palautetta. Voisi kuvitella että tämä maailma on aivan omiaan kirjailijoille. Eikä tässä edes tarvitse ajatella kissan häntää.

5.11.08

Voitto?



Louis ”Satchmo” Armstrong, hieno trumpetisti ja jazz-musiikin uudistaja.


Kyllä, meidän perheessä äänestettiin Barack Obamaa. Siis puoliso ja hänen sukulaisistaan suurin osa. Siinä suvussa on ollut tapana ainakin kolmen, neljän sukupolven ajan äänestää demokraatteja.

Eilisiä uutisia – suomalaisia ja amerikkalaisia – seurattuamme emme olleet aamulla kovin yllättyneitä enää tuloksesta. Olisi mustan presidentin aika ollut jo kauan sitten, jos valkoiset amerikkalaiset olisivat luopuneet rotusorrosta.

En usko että mustien äitien yksinhuoltajuus ja isien työttömyys tulee vähenemään. Olen varma siitä että edelleen köyhimmät ihmiset joutuvat lähtemään palkka-armeijaan minne päin maailmaa tahansa, jos poliitikot niin päättävät.

Mutta. Tällä on tavattoman suuri symbolinen merkitys. Obaman koti on Afrikassa, joka taitaa olla maailman köyhintä aluetta monin paikoin. Muistan lukeneeni koulun historiankirjoista myös pan-afrikkalaisesta liikkeestä, joka oli voimissaan 1920- ja 30-luvuilla. Noin 10-vuotiaana sankarini sekä musiikissa että ihmisenä oli Louis Armstrong. Pieni tyttö käsitti, että hän edustaa niitä ihmisiä, jotka eivät saa opiskella samoissa kouluissa, eivät kulkea samoissa busseissa, eivät istua samoissa ravintoloissa ja kahviloissa kuin valkoiset.

Lakota-intiaani Floyd Westerman laulaa levyllä Custer died for your sins:

Red,White,&Black
America, you invite the redman
To sit at your table and be your guest
To justify the guilt that you are feeling.
Now you tell us that you like us the best.
And the black man waiting on the sidelines
For the chance to get into your game
To show you that he’s just as good as you are,
To show you that he can be the same.
And the triangle that you have created
Keeps you by yourself and keeps you paranoid.
For the red, white and blue that you keep flying
For the red, white and black that you avoid.
Cause the redman was here so long before you,
While the black man was a slave you brought ashore.
And the redman was killed to free the frontier
While the black man was killed for sport and nothing more.
And you wonder why rhe redman won’t be like you
You should wonder why the black man wants to be.
And you came to this land because you wanted freedom
But that you have forgotten now that you are free.

(Perception Recording. London 1969)

Ylläoleva saattaa tuntua kovin voimakkaalta, mutta kyllä siinä on sisällä yhdysvaltalaisen rasismin periaate.

Ei ole väliä sillä onko mahdollisesti mustan väestön tilalle tullut alempiarvoisena jokin muu kansanosa, esimerkiksi muslimisiirtolaiset. Asenneilmasto sinänsä on kova, raaka, säälimätön ja syrjivä.

Ei USA ole ainoa sellainen valtio maailmassa.

Vuotta ennen tämän levyn ilmestymistä Martin Luther King Jr. ammuttiin. Samana vuonna ammuttiin Robert Kennedy, presidenttiehdokas. Näin televisiosta pätkän, jossa joku valkoinen veti kädensyrjällään kaulasta poikki, että jos Obama valitaan, hänet tapetaan.

Toivon että Barack Obama edustaa tästlähin maailmalle sitä Toista Amerikkaa, joka on dynaaminen, luova, salliva. Sanalla sanoen supervalta.

Vielä on mahdotonta sanoa pystyykö Obama lopettamaan sodat Afganistanissa ja Irakissa. Syytä olisi, koska ne ovat täysin järjettömiä kosto-operaatioita, jollaisiin supervalloilla ei pitäisi olla varaa, mikäli ne nojautuvat sivistykseen ja ihmisoikeuksiin.

Ongelma on sisäinen. Hitaasti, ehkä Lyndon B. Johnsonista lähtien, maahan on luotu puolustusteollisuus, jolla on niin suuri taloudellinen valta, että sen purkaminen voi viedä maan kaaokseen.

Tosin kaaos siellä taitaa vallita jo nyt. En muista kuinka paljon kodittomuus on lisääntynyt taantuman jyllätessä, mutta kyllä se varmasti miljooniin ihmisiin nousee. On toivottava parasta. Olisi kyllä jo rauhan aika.

1.11.08

Meemi tulee ja syö





E niin kuin meemi!


En ole tainnut juuri osallistua meemeihin. Ne tuntuvat useimmiten aiheiltaan hirveän monimutkaisilta ja yleensä sellaisia, joista en tiedä mitään. Minä elän isossa pölyisessä työhuoneessa, joka on täynnä kirjoja eikä tänne yleensä eksy ketään.

Nyt kumminkin Rita heitti minulle Pyhäinpäivän ratoksi meemin jossa minun pitää valita pöytäseuraa, vastakkaista sukupuolta (sääntö jonka aion rikkoa!), ilmeisesti hienoihin illallisiin.

En ole ikinä kutsunut ketään kylään ajatellen heidän sukupuoltaan. Tässä tapauksessa ihmiset ovat kyllä käsittääkseni niin epämuodollisia, etteivät hirveästi välitä siitä missä järjestyksessä ihmiset on valittu kutsuille ja miksi.

Nimittäin kyllä minun täytyy saada suunnitellakin kutsuja, kun kerran kutsun niihin ihmisiä. En lähde niin pitkälle että suunnittelisin ruokalistan, kykyni eivät siihen riittäisi. Luulen että järjestäisin mieluiten nyyttikestit.

Silloin kaikki toisivat sellaista ruokaa josta pitävät, ja joita voi sitten tämmöinen anorektikkokin varovasti maistella. Sellaisia kestejä oli tapana pitää usein Amerikassa 60-luvun lopulla, siinä porukassa joka taisteli Vietnamin sotaa vastaan. Niitä kutsuttiin nimellä potluck, joka on intiaaninimitys kylän yhteisille syömisjuhlille. Tai heimon, suvun tai ystävien. Todennäköisesti sanan viimeinen osa ei kuitenkaan ollut luck, koska onnea tarkoittava sana tuskin oli sama englanniksi ja intiaanikieleksi.

Hataran muistikuvani mukaan kyseessä olivat Lakota-intiaanit. Ehdotan oikeinkirjoitukseksi pot lach.

Minä kutsun nyyttikesteilleni Walt Whitmanin, Arto Mellerin, Henri Thoreaun, Julia Kristevan, P-H Nordgrenin ja Virginia Woolfin. Saavat ottaa mukaansa jonkun ystävänsä. Mukana on siis yksi eläväkin ihan vaihtelun vuoksi. Ettei tarvitse syödä näkyleipiä.

Kuka tahansa tuossa sivupalkissa oleva saa osallistua meemiin jaksunsa mukaan.

* * *
Apropos, Pyhäinpäivä. Kun olin nuori tämä oli nimeltään Pyhäinmiestenpäivä. Mutta sen alkuperäinen merkitys on kreikkalaisperäisen kristityn Antiokian piispan Eusebioksen esityksen perusteella marttyyreiden muistopäivä.

Tämä sopii hyvin tuohon edelliseen postaukseeni, jonka kuvana on Pyhä Johanna. Hänet kanonisoitiin vasta 1900-luvun alkupuolella, joten hänen martyyriydestään ollaan oltu kovasti eri mieltä.

Siinä jäi kertomatta eräs tärkeä henkilö, nimittäin elokuvassa, Antonin Artaud, jonka Julmuuden teatteri on teatterikirjallisuuden kulmakiviä. Vai oliko se Grotowskin kirja? Joka tapauksessa Artaud esittää sitä hyvää, nuorta munkkia, joka kertoo Pyhälle Johannalle, että se ja se olisi väärä vastaus, muuten sinut tuomitaan kuolemaan.

Minulla oli Jerzy Grotowskin kirja fyysisestä teatterista, mutta se on kadonnut useissa muutoissa. Ostin sen Amerikasta. Kirjaa ei jostain syystä mainita lainkaan Wikipedia-artikkelissa. Kirjan olemassaolo on kuitenkin varma. Olin kirjasta aivan itsekseni innoissani, kun yritin kertoa siitä amerikkalaisille ystävilleni, he eivät käsittäneet mitään. Eivät kaikki amerikkalaiset ole pohjattoman tyhmiä, mutta heidän koulutuksensa oli jo silloin kyllä äärettömän hutera. Varsinkin se humanistinen puoli.

Kiinnostavasti artikkelista kuitenkin ilmenee, että Louis Mallen leffa Ilta Andren kanssa (USA 1981) on ollut nähtävästi aivan oikea illalliskeskustelu. Andre on amerikkalainen näyttelijä-ohjaaja Andre Gregory, joka oli Grotowskin hyvä ystävä. Andre kertoo Puolan reissun teatterikokeiluja. Kerran piti kuulemma löytää, ja siis Puolasta huom!, 13 alastonta juutalaismiestä ja –naista liikuskelemaan ja esiintymään puolalaismetsässä.

Vaatimus oli kohtuuton eikä happeningistä varmaan tullut mitään. Leffa on yksinkertainen: siinä Andre kertoo ystävälleen, näyttelijä Wally Shawnille, esiintynyt mm. monissa Woody Allenin newyorkilaisleffoissa ja elokuvassa 42nd St. Uncle Vanya, joka mielestäni oli Tshehovin irvikuva ja Wally pantiin liian isoon rooliin, Vanja-enoksi.

Meemin ilmestyminen blogiin, jota olen laiminlyönyt muiden töiden vuoksi, laukaisi nyt tämän sanaryöpyn. On pantava kumpparit jalkaan ja lähdettävä liukastelemaan Kava-leffaa katsomaan. Tänään on vuorossa Betty Blue. Ranskalainen leffa vuodelta 1986. Kaikista ylläolevista henkilöistä ja leffoista löytyy runsaasti tietoa netistä. Kaivelkaa, ystävät!

Vihreän ruohon päälle on satanut kerros lunta. Kaunista, valoisaa väriä keskelle harmautta. On kylmä, kohta tulee lunta lisää.

22.10.08

Kuvien matkassa




Carl Theodor Dreyer (1889-1968) halusi tehdä elokuvia, koska hän koki ne taiteilijaminälleen parhaimmaksi välineeksi. Tanskassa syntyneelle oli kuitenkin vaikea löytää kustantajaa tälle halulle. Ensimmäiset elokuvansa hän teki siellä, mutta sitten avautui Ranska vuonna 1928.

Olen kuljettanut Dreyerin Pyhää Johannaa (1928) lukuisissa elokuvakerhoissa Etelä-Pohjanmaan maaseudulla Lada-nimisellä epäautolla, joka on ainut toimiva olosuhteissa, kun sunnuntaina illansuussa ei ole vielä varmuutta siitä onko tiet aurattu ajettavaan kuntoon. Ladalla saattoi ottaa vauhtia ja ajaa pienempien kinosten yli. Yhtä hyvin saattoi tietenkin päätyä ojaan, jota ei kinoksilta näkynyt. Tai saattoi törmätä vastaantulevaan autoon jota ei tuiskulta erottanut.

Ehkä olin onnekas. Lada kumminkin kulki kuin siperialainen traktori, tärisi ja jyrisi ja särki ja jomotti niskassa työkuukaudet. Nyt sen muistot ovat istuneet niskaan pysyvästi.

Mutta katsokaa noita Pyhän Johannan silmiä! Katsokaa!

Näin elokuvan 20 vuoden jälkeen viime lauantaina enkä pääse tunnelmasta irti. Sitä säestää mieleen piintynyt hypnoottinen musiikki, omat Pemmi and the Pandas olivat säveltäneet ja esittivät livenä leffaan oman musiikin! On vielä aitoja elokuvan ystäviä!

Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimys on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa. Sen suomalainen (?) televisioversio käytti musiikkina Bachia. Minulla soivat tässä taustalla parastaikaa Bachin sellokonsertot, sellistinä loistava Pablo Casals.

Pyhä Johanna on edelleen mestariteos. Se on tänä vuonna 80-vuotias mestariteos. Muun muassa tästä teoksesta alkoi Euroopan taide-elokuvan kulta-aika, joka ainakin osin, tosin mahtavan Hollywoodin pahassa puristuksessa, jatkuu edelleen.

P. Johanna on syvästi yhteiskunta- ja teologiskriittinen teos, jonka sekä Ranskan katolinen kirkko että natsimiehittäjät kielsivät. Elokuvassa näkyy ideologinen ja poliittinen mahti irstaimmillaan: se tahtoi tappaa pyhimyksen pois päiviltä, koska kansa rupesi näkemään vallanpitäjät uudessa valossa.

Elokuva sopi erinomaisesti vaaliviikon alkuun.



Tänään oli Times Literary Supplementissa kuvataiteilija Julian Bellin arviointi Tate Modernin Mark Rothkon töistä, joita on saatu yhteen tilaan peräti 15 kappaletta. Arvio on luettavissa täältä.

Mark Rothko sai järjestetyksi oman huoneen vanhaan Tate Galleryyn vuonna 1970, vähän ennen kuolemaansa. Hän suunnitteli itse huoneen seinien värityksen ja valaistuksen.

Olen ollut siinä huoneessa. Töitä oli yhdeksän. Ne maalaukset on nähtävissä nyt auki olevassa suuressa näyttelyssä. Niiden joukossa ei ollut niitä, jotka Rothko suunnitteli Seagramsin lounashuoneen seinille New Yorkissa. Rothko mietiskeli tilauksen poliittista puolta ja junaili sopimukseen pakoreitin. Valtavat seinämaalaukset, joita taiteilija teki vuonna 1958-59 kaikkiaan 30 (!) ja vain 11 kuukauden aikana, eivät ikinä päätyneet kehnosta maustaan tunnettujen (amerikkalaisten) kapitalistien nautittaviksi.

Hyvin harva lounastaja olisi ikinä käsittänyt mitä näki. Seagrams ei menettänyt mitään, kalliiden lounaiden nauttijat eivät luultavasti edes kuulleet sopimuksesta.

Edes oikeudenkäyntiä ei tullut. Työt päätyivät mikä mihinkin, nyt Lontoossa nähtävistä viisi on Japanista, yksi Washington D.C.:stä.

Japanissa on jostain syystä iso joukko rahaihmisiä, jotka ovat kerta kaikkiaan hullaantuneet länsimaiseen taiteeseen. He rakastavat sitä aivan ilmeisesti enemmän kuin koko Euroopan mitassa löytyisi ihmisiä, jotka rakastavat esimerkiksi japanilaista Hokusaita.



Hokusai? Se tyyppi jonka puupiirroskäärepapereita päätyi jonkun kauppareissun yhteydessä Pariisiin?

Japanilaisten länsimaisen modernismin rakkautensa on kuuluisaa ja Lännen modernin taiteen huutokaupoissa heitä on kuulemma aina. Muistatte varmaan tapauksen japanilaisen omistamasta Vincent van Goghin Auringonkukista? Euroopalta ne livahtivat Japaniin, ja siitä sydämistyneinä täällä ruvettiin väittämään että juuri japanilaisten Auringonkukat on väärennös.

Ei siitä tullut tolkkua. Eikä edes oikeudenkäyntiä.

Eräs japanilaisten rakastama on tämä outo maalari, liettuanjuutalaisen perheen siirtolaislapsi, joka päätyi Amerikkaan 13-vuotiaana, Mark Rothko.

Julian Bell puhuu hämäriä sanoja värien mystiikasta ja uskonnollisista väristyksistä. Hänen mielestään maalaukset myös vaativat katsojia, suorastaan vaanivat heitä. Katseen kohde iskeytyy mieleen lujaa, ensimmäiset maalaukset Rothkon huoneessa tuntuvat maanjäristyksiltä. Bellin hampaat rupesivat kalisemaan.

Ah, mikä minuun meni siellä huoneessa, joka jopa ajatuksissa tekee saman ruman tempun uudestaan? Rupesin itkemään kuin vesiputous.

Minusta näissä maalauksissa ollaan kohdun sisällä, siinä onnellisessa vaiheessa, jossa syntymä ei ole vielä pitkään, pitkään aikaan. Jolloin ei tiedä vielä toivovansa, ettei syntymää tapahtuisi koskaan.

14.10.08

Rikollisia ja uhreja




Kun lähden kaupungille, kuljen pitkää reittiä. Tämä vangittu vesi on Vetokannaksen avo-ojan vaahtoa ja menee suoraan meren lahteen. Ei ollut edes filmirullan koteloa mukana, olisin ottanut näytteen ja pannut sen eteenpäin.

Johanna Sinisalon uusin kirja Linnunaivot käsittelee paljon ympäristökysymyksiä. Jonkun kirjan henkilön sanoin: jätteet ovat aina jonkun muun ongelma. Sellaiseen yksinkertaiseen kysymykseen, että voisinko tehdä tälle ojalle jotain, on vastauksena, että jos teen, toinen oja syntyy silmänräpäyksessä jonnekin muualle.

Sillä tavoin ongelmaa siirretään eikä se koskaan osu omalle kohdalle, oman firman kohdalle, oman kaupunginosan kohdalle. Se ei ole koskaan MINUN ongelmani. Minun olisi pitänyt mennä takaisin samana päivänä ja ottaa se vesinäyte.

Tutkiskelin puhelinluetteloa, mutta en löytänyt paikkaa jonne sen olisin kiikuttanut. Keväällä näin siinä lähellä kuolleita kaloja. Mätänivät jo.

En mennyt takaisin. Miksi missään ei kerrota minne voi ilmoittaa ympäristörikoksista? Jos ilmoittaisin, olisiko seuraus tuo, mitä epäilin: tulisi uusi avo-oja?

Lidia-parka. Hän herätti huomioni säntäämällä aikaisin iltapäivällä edes takaisin keittiön ikkunasta ovelle ja tuijotti välillä minua, kunnes älysin katsoa luhtikäytävälle. Sitä pitkin vilisti eestaas pikkuinen kissanpentu.

Lidia oli pari viikkoa sitten eläinlääkärillä saamassa rokotteen, kuukausi sterilisaation jälkeen. Rokotetta ei voi antaa heti antibioottikuurin jälkeen. Eläinlääkäri katsoi kissan hampaita ja totesi että ei Lidia ole vuoden tai vähän alle, vaan parivuotias vähintään.

Hänellä siis on saattanut olla pennut. Löysimme hänet harhailemasta korttelin pihalta. Kukaan ei kuitenkaan ilmoituksistamme huolimatta kaivannut häntä ja Palosaaren kissatalo on ääriään myöten täynnä. Niin meillä on nyt kaksi kissaa.

Oli tulla kolmas. Avasin oven, pentu tuli sisään muina kissoina.

Lidia ryntäsi tervehtimään pentua. Kyllä se tietää mikä on pentu. Pentu nimittäin sähisi ja kiljui oikein tarmokkaasti, mutta Lidia vain nuuhki ja nuoli sen otsaa.

Arvelimme että sähikäinen on juuri päässyt karkuun jostain. Niin oli. Kumarruin kaiteen yli katsomaan paria moottoripyöräilijää ja kysyin kissasta. Naapurustosta ryntäsi nuori, joka ei asu siellä, ja selitteli.

Emme olisi halunneet antaa kissaa siihen asuntoon. Sieltä kuuluu hirveä meteli, siellä on iso koira eikä sitä tiedä edes kenen siellä kuuluisi asua. Mutta ei ainakaan tämä ihminen, siis virallisesti.

Pidin puhuttelun, johon hän vain että meni perille. Eli ei mennyt perille. Jäin miettimään missä tuollaisia nuoria kasvaa. Olen huomannut viime aikoina kaksi erilaista selitystä. Joko hän ei ole saanut rakkautta ja hyväksyntää lapsena ja nuorena tai sitten hän on saanut kaiken mitä ikinä voi toivoa.

Ojensimme kuitenkin pennun varoituksin, että jos sitä näkyy ja jos kuulemme pennun kiljuvan niin sitten tulevat eläinsuojeluihmiset. Kissa ei ole lelu. Se ei varsinkaan ole kesälelu.

Olisiko mahdollista toivoa että vanhemmat ja koulu opettaisivat elämistä rinnakkain eläinten kanssa? Voisiko yhteiskuntaopin tunnilla tulla tutuksi eläintensuojelulaki? Voisiko kaupunki valistaa lemmikkieläinten suhteen? Vai pitäisikö niiden pitäminen yksinkertaisesti kieltää muualla kuin maalla?

Mutta maalta meillä on paljon kokemusta kissavihaajista. Vaikka siellä kissat ovat oikeita hyötyeläimiä, pitävät hiiret, rotat ja myyrät pois tieltä.



Lidia on edelleen huolissaan ja kulkee eestaas asunnossa ja nuuskii pikkuisen tassunjälkiä. On sillä täytynyt olla pennut. Allu ei ole korvaansa lotkauttanut, kollinrontti.

Edit. 15.10.
William Blake: The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright/
In the foerests of the night,/
What immortla hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?//

In what distant deeps or skies/
Burnt the fire of thine eyes?/
On that wings dare he aspire?/
What the hand dare sieze the fire?//

And what shoulder,& what art,/
Could twist the sinews of thy heart?/
And when thy heart began to beat,
What dread hand?& what dread feet?//

What the hammer?what the chain?
In what furnace was thy brain?
what the anvil?what dread grasp/
Dare its deadly terrors clasp?//

When the stars threw down their spears,/
And water'd heaven with their tears,/
Did he smile his work to see?/
Did he who made the Lamb make thee?//

Tyger! Tyger! burning bright/
In the forests of the night,/
What immortal hand or eye,/
Dare frame thy fearful symmetry.//
(Songs of Experience)

Lisäyksenä vielä että Booker-palkinnon sai kirja nimeltä The White Tiger, kirjoittanut Arawind Adiga. Guardianin kirjallisuuskriitikko on ihmeissään.

9.10.08

Päivityksiä




Olin unohtanut kotisivut. Kun on blogi, niin ei tule ajatelleeksi että joku kotisivu-linkillekin vielä eksyy. Varmaan eniten uteliaisuudesta, koska linkin nimenä on koti. Että näkyisikö tämän kirjoittajan kotia siellä.

Lukija joutuu siinä suhteessa ehkä pettymään. Siellä on etupäässä kirjallisuuskritiikkiä, jota kirjoitan tällä hetkellä työkseni Keskipohjanmaa-lehteen, ynnä vanhoja kolumneja, joita en ole deletoinut aivan sen takia, että ne kertovat jotain kirjoittamisajoistaan. Jonkinmoista paikallishistoriaa.

Valokuvien joukossa on ehkä eniten perhe- ja sukuhistoriaa. Vanhoja kuvia, uudempiakin, mutta vähemmän. Vanhoissa kuvissa kiehtovat aikakaudet, joita joko en ole itse kokenut tai olen ollut vasta lapsi niiden ottamisen aikana. Niissä näkyvät ihmiset ovat kuitenkin minulle tuttuja ja sillä tavoin he ovat edelleen elossa, kaikki.

Ylipäänsä: koti on siellä jossa on paikka missä kirjoittaa. Kuvassa kuukausi sitten materialisoitunut työpöytä unen talossani. Kirjoituspöytä on isoisän ja sittemmin muun suvun ahkerasti käyttämä kirjoitusalusta.

Että miten sitten kotisivut nyt yhtäkkiä muistuivat mieleen? Eräs Blogistanin kansalainen, Maalainen, yhtäkkiä varoittamatta antoi postauksessa linkin kotisivuilleni. Luulen että hän tahtoi huomauttaa etten ole juuri piitannut kotisivuista pitkään aikaan.

Syksy on kiireistä aikaa kirjojen lukijalle. Ajattelen kuuluvani lukijoiden toiseen piiriin, ensimmäiseen kuuluvat kustantajan lukijat ja kirjailijan ateljeekriitikot. Aivan kohta Ruotsin akatemia ilmoittaa kuka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Kyse on arvottamisesta huiman rahasumman kera. Olen erittäin kiitollinen siitä että en a) asu enää Ruotsissa, b) en olisi millään ilveellä edes päässyt Ruotsin akatemiaan vaikka asuisinkin.

Jaaha. Kirjallisuuden Nobel-palkinto on myönnetty Jean Marie Gustav Le Cléziolle. Aika usein on juuri näin: ei ole aavistustakaan siitä kuka tämä ranskalainen kirjailija on. En muista nähneeni hänen kirjojaan suomennettujen valikoimassa, mutta voin olla tietysti väärässä. Kohtahan senkin uutisista kuulee.

No hienoa että on sentään suomennettu! Mars, kirjastoon!

Että siis tämän kirjailijan tuotanto kaikesta maailmassa julkaistavasta olisi kaikkein parhainta. Hyi, kuten Rex Stout panee lihavan salapoliisinsa Nero Wolfen sanomaan paheksuvasti. Nobel-palkintosumma on 1,1 miljoonaa euroa. En tiedä mikä kruunun kurssi on, joten on kätevää että kruunut on muutettu jo euroiksi, vaikka luulen Ruotsin kuitenkin jättäytyneen euro-alueen ulkopuolelle.

Maalaisen postauksia olen lukenut kiinnostuneena varsinkin viime aikoina, kun hän kirjoittaa Ruotsista päin. Hän hoitaa isoisän tehtäviä ja töitä. Hyvä on että hoitaa, harva ehtii/jaksaa enää lähteä niinkin kauas kuin toiseen maahan lastenlasten vuoksi.

Suomalaistenkin perheet ovat hajonneet pitkin maailmaa ja sellaista kunnon perhettä, joka asuisi samassa pihapiirissä monen sukupolven voimin, ei juuri enää ole. En ole väittämässä että sukupolvien yhteiselämä on ollut auvoisaa, sopuisaa, rauhaisaa ja rakastavaa. Mutta itse muistan lapsuudesta isoäidin luona tavattoman hyvin turvallisuuden, jota lapsi sai luvan tuntea.

Kylässä kaikki tunsivat toisensa, lapsista pidettiin yhdessä huolta.

Sittemmin, varmaan pikkukylissä asumisen seurauksena, asuttiin oman pikkuperheemme kanssa kommuuneissa Tukholmassa, Amerikassa ja Helsingissä. Semmoinen kokemus kommuuneista jäi, että lapset tuntuivat sosiaalistuvan valtavan nopeasti. Ja heillä oli kokonainen lauma palvelemassa, ruokkimassa, lukemassa satuja, istumassa hiekkalaatikon reunalla.

Aikuisten suhteenkaan asiat eivät olleet huonosti. Kun asuttiin yhdessä, ja jos syntyi erimielisyyksiä, niin ei niitä voinut kävellä pakoon. Ne oli selvitettävä.

On nyt pakko mainita että sain kuunnella taas pätkän Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksesta, sitä soitettiin samalla kun tänään 80-vuotiasta säveltäjää haastateltiin. Se on se konsertto jossa soivat laulujoutsenet ja kymmenet muutkin linnut kevättä rinnassaan.

Nyt linnut eivät metelöi niin paljon, mitä täällä kävi valtava tilhiparvi helisemässä pihan pihlajissa.

1.10.08

Minne talo katsoi




Asun meren rannalla. Golfvirta tuntuu täällä. Sen lisäksi olen lukenut tiedelehdestä, että se ei ole tukehtumassa arktisten jäämassojen sulavesiin, vaan on saavuttanut vesimassojen vyörymisen jälkeen tasapainon: Karibialta tulevat tänne lämpimät vedet pintaa pitkin ja kylmät painuvat etelässä pohjaan.

Ne ovat viileämpiä ja siksi painavampia. Järvissä kohta vedet vaihtavat suuntaa, ne kellahtavat ylösalaisin ja sitten jää muodostuu jo pinnalle. Lapissa niin varmaan on jo.

Olin maalla kun syksy saapui. Tai ehkä se oli siellä jo odottamassa, koska talo on täältä itään jonkin verran. Kuuraa oli maassa, ja talon ilme alkoi muuttua hitaasti umpimielisemmäksi kun se katsoi alas luomaan. Kerran pari se nikkasi silmää, kun hurjiksi kohonneiden puiden välistä osui viisto ilta-aurinko. Lännestä.

Se oli se ilta kun valkoselkätikka tuli naputtelemaan lähintä haapaa. Koivut olivat kirkkaankeltaiset, hohtivat pitkään yöhön. Luomassa oli paljon vettä, se kohisi kuin lapsena.

Katsoin kirjahyllyjä, jotka ovat täynnä isovanhempieni kirjoja. Katsoin vanhaa sivustavedettävää, jossa on keskellä ylimmäisenä pari auringonsädettä irti. Muista kuinka raaputin ne huolellisesti irti sisareni kanssa.

Jouduimme olemaan kangaspuuhuoneessa pitkään, koska meille oli tehty nielurisaleikkaus. Kerroin siskolle että ne eivät anna selkään nyt, ne eivät edes huomaa. Aikuiset. Minä olin silloin ehkä 6-7-vuotias.

Mutta leikkaus syksyyn oli jyrkkä ja terävä. Aurinko paistoi mutta ei lämmittänyt. Lakeudella tuuli, että kun meni pyörällä joutui polkemaan niin lujaa kuin jaksoi. Pysähdyin ja otin kuvia. Niissä on horisontti, sukulaistaloja, sähkötolppia, Lapualta tuleva voimajohto. Tielle ei näe jokea, vain joen rantojen tummemman viivan, puita.

Aamulla oli kuuraa maassa useasti. Silti ruoho eli.



Ei ollut ikävä, mutta kylmä oli. Kyllä siellä unohtaisi ihmiset aika nopeasti, ellei ajattelisi että kirjasto on ihmisten tekemä. Kaikki ne kirjat joita en ole nähnyt viimeksi kuin aivan pienenä. Silloin kirjaimet muodostivat kuvioita, nahkaselkäisiä kirjoja pitkin oli mukava kuljettaa sormea, joka tavoitti kohoviivan, kultaisen.

Suhtaudun kirjoihin uteliaasti. Niissä on yleensä joku tarina, tieteellisissäkin opuksissa. En ajattele erityisemmin, kuka ne on kirjoittanut, luen nähdäkseni kiinnostavatko ne. Jos ne ovat huonoja, ne eivät kiinnosta.

Kaupungissa rupesi tapahtumaan kaikenlaista niin kuin aina syksyn tullen. Ensin kävivät performanssi-komeljanttarit, sitten alkoivat Elokuvan ystävien leffat. Nyt koivut ovat jo yhtä keltaiset täällä kuin 100 km itään.

Tässä kesän ja syksyn ero on ollut aina: syksyllä on kaupungissa kaikenlaista, näytetään elokuvia, kirjastossa voi olla joku tapahtuma, torikojut vähenevät, ihmiset istuvat kahviloissa. Kaduilla he kulkevat tavattoman nopeasti, määrätietoisesti. Kesän istuskelut penkeillä, vetisten veistoshahmojen keskellä, ovat ohi.

Syksy on työn aikaa.

Jos olisi pitkä kamera-ajo, niin tähän kohtaan tulisi leikkaus. Draama vaihtaa tempoa. Maisemassa on terävä leikkaus maalta kaupunkiin. Huone-elämään, kuten kirjailija Matti Mäkelä sanoo.

22.9.08

Mentor - viisas ystävä




Tässä on merkki jonka sain juuri Neulekirpulta.

Kuvan hakekoot kaikki viisaat ystäväni, joiden kanssa saan ilokseni ja mielenylennyksekseni keskustella laajassa Blogistanissa. Minä itse olen teknisissä asioissa täysin pihalla ja niistä olen saanut erityisesti apua Anita Konkalta ja Kalevi Hotaselta (blogit ovat tuossa sivupalkissa blogrollissa), jotka myös taitavat olla pitkäaikaisimpia blogiystäviäni. Sitä paitsi oikein viisaita!

Siinä on Mentor, jota Uusi sivistyssanakirja yksinkertaisesti kutsuu Odysseuksen ystäväksi. Henkilö ei ole aivan niin yksinkertainen. Mentor esiintyy sekä Odysseiassa että Iliadissa, eikä hänestä sanota oikeastaan yhtään mitään. Alkupuolella ilmoitetaan vain ykskantaan että Odysseus on harharetkiensä ajaksi jättänyt talonpidon Mentorin työksi.

Mutta Odysseian lopulla, kun Odysseus on jo viettänyt ensimmäisen yön Penelopen kanssa ja tappanut kaikki kilpakosijat, on syttymäisillään uusi sota, koska tapettujen omaiset tahtovat kostaa, ilmestyy Mentor kuvioihin. Ensin hänestä puhutaan:

”Nyt tulivat Odysseuksen talosta Medon ja jumalainen laulaja jotka olivat heränneet nukkumasta ja he astuivat joukon keskelle hämmästyttäen kaikki:

Kuulkaa ithakalaiset, sanottavani: Odysseus ei ole tekojaan tehnyt vastoin kuolemattomien jumalien tahtoa! Itse näin kuolemattoman jumalan, joka seisoi Odysseuksen vierellä aivan Mentorin näköisenä. Kuolematon jumala milloin ilmestyi Odysseuksen eteen rohkaistakseen häntä, milloin taas ajoi kosijoita takaa pitkin salia, ja he kaatuivat kasaan.

Hän sanoi ja kaikki kalpenivat kauhusta.

Sitten puhui vanha sankari Halitherse Mastorinpoika, joka heidän joukostaan ainoana tiesi menneet ja tulevat tapahtumat. Puhuen järkeä hän sanoi:

Ystävät, teidän omasta laiskuudestanne kaikki johtui, kun ette kuunnelleet minua ja kansan paimenta Mentoria, ja estäneet poikianne typeryyksistä. Niin he ajattelemattomuuksissaan syyllistyivät rikoksiin, rosvosivat tavaraa ja häpäisivät jalosukuisen miehen puolisoa, kun eivät uskoneet hänen enää palaavan. Kuunnelkaa nyt minua! Neuvoni on että ei lähdetä, sillä se merkitsisi syöksyä surman suuhun.

Tämä Mentorin nimeen annettu neuvo kaikui osin kuuroille korville ja monet kosijoiden omaiset lähtivät hakemaan aseitaan Odysseusta vastaan.

Sitten jumalatar Pallas Athene otti Mentorin hahmon ja lopetti kahinan sen jälkeen kun Odysseus oli saanut yhden soturin tapetuksi. Pallas Athene huutaa Mentorin äänellä ja hänen hahmossaan:

Ithakalaiset, lopettakaa julma sotanne jo! Vuodattamatta enempää verta erotkaa jo!

Ithakalaiset kauhistuivat Pallas Athene-Mentorin ääntä ja valtaa. Odysseus olisi tahtonut jatkaa pakenevien soturien perään, mutta Kronoksenpoika sinkosi salaman ja Odysseus suostui rauhaan. Kronoksen poika on nimeltään Zeus.

Iliadissa on vain noin säkeen verran Mentorista, joka antaa jonkun neuvon. Ainakin Odysseiassa Mentor näkyy olevan jonkinlainen jumalten hahmo, joka ilmestyy neuvonantajana vaikeassa paikassa. Tässä kohtauksessa hän on erityisesti rauhan asialla. Rauhaa maailma kaipaakin. Nyt ja aina.

Mutta en tiedä mitä mentoreilla tarkoitetaan tänään. Muistaakseni heitä työskentelee esimerkiksi yliopistoissa ja heitä on ollut siellä jo kauan, ainakin Euroopassa. Nykyisin, kun meillä on pörssikapitalistinen meininki, luulen että mentoreita on otettu mukaan myös bisneksiin. Ei näytä että he osaavat antaa pörssiyhtiöille erityisen hyviä neuvoja.

Sen lisäksi, mikä sopii erityisen hyvin Neulekirpulle, Mentor on hevoskuiskaaja, tai siis oli antiikin aikana. Hän neuvoi ja opasti hevosia, että ne oppisivat erilaisten ratsastajien ja vaunuilla ajajien tapoihin.

Minä en ole ratsastanut kuin aivan pikkulikkana Sukevan keskusvankilassa ja silloinkin niin että äiti ei nähnyt, koska hän oli kieltänyt. Vankilan setien mielestä oli hyvin ja oikein että 3-4-vuotias pikkulikka ratsastaa hevosella.

Ja hevoset pitivät minusta. Ja minä rakastin niitä. Tunsimme toisemme. Eläinten kanssa on usein paljon helpompaa kuin ihmisten.

Mutta lukekaa klassikoita, ystävät! Tässä olevat sitaatit ovat Pentti Saarikosken vuonna 1973 suomentamasta ja Otavan kustantamasta Odysseiasta. Antiikin kirjoissa on se loistava puoli että niistä kurottuu meitä vastaan ajatuksia ja ihmisiä 2500 vuoden päästä.

Meidän eurooppalaista perintöämme.

21.9.08

Huh!





Mielenosoitus hyvän asian puolesta! Kuva täältä.






Olen kaksi päivää istunut katsomassa performansseja. Hyvä että tulee kansainvälisiäkin tuulahduksia tänne aina joskus sentään. Ei tunne olevansa kaikin ajoin pussinperällä.

Silti kulttuuriporukkaa on kuitenkin kohtuullisen paljon. Yleisöä riitti kahden päivän tapahtumiin tarpeeksi.

Minulla ei ole digikameraa, joten on otettava vanhasta Urban Nature-projektista still-kuva. Se oli kahden kuvataiteilijan, viiden tanssijan ja kahden muusikon ynnä päiväkirjan pitäjän eli itseni kulkema matka Pyhätunturilta Vaasan ja Oriveden kautta Helsingin Juhlaviikoille – ja eläintarhaan.

Kuva Pyhätunturin tapahtumasta. Vastustaako lapinmies kristillistä kastetta?





Mukana ryömi pitkin matkaa louhikoita pitkin TV 2:n porukkaa joka teki projektista dokkarin.


Nyt Jaap Klevering oli mukana muutaman taiteilijan kanssa tekemällään videoinstallaatiolla a very small crucifiction, jossa oli mukana seinään naulattu mustiin pukeutunut hahmo Tomaz Szrama (Fin/PL), rumpali Otzir Godot (FIN/NL) ja Jaap tekemässä ääntä.

Vielä viimeksi dublinilaisen Paul Murnaghanin kirje jälkipolville:




Esiintyjiä oli paljon, tosi paljon muitakin ympäri Vaasaa.

13.9.08

Erotica - Eroica





Kannen kuva on kuuluisan ranskalaisvalokuvaajan Brassaïn näkemys pariisilaiskahvilasta joskus 30-luvulta





Kummallista kyllä, Anaïs Nin jäi vaivaamaan, kun Sari mainitsi hänet kommentissa tuossa alemmassa blogissani. En ollut ajatellut häntä vuosiin.

Tai kyllä hän tuli mieleeni lyhyesti, ohimennen, kun luin uutta painosta Henry Millerin kiivaasta, erityisesti kuvataidetta puolustavasta opuksesta Ilmastoitu painajainen. Miller katsoo siinä kotimaataan uusin Euroopasta muuttanein silmin. Amerikka oli varmaan pysynyt samana, mutta Miller oli nähnyt etenkin Pariisin ja Kreikan kulttuurin vahvan läsnäolon, eikä nähnyt Amerikassa siitä kuin heikkoja kaikuja.

Anaïs Nin oli muuttanut New Yorkiin 16-vuotiaana äitinsä ja veljiensä kanssa (Ks. elämänkerta esim. täältä ). Sitten perhe muutti Karibialle ja päätyi Kuubaan. Miltei kouluilta välttynyt tyttö tuli oppineeksi espanjan ranskan ja englannin lisäksi. Sitten löytyi ensimmäinen mies jolla oli rahaa, mutta joka oli myös taiteen tuntija. Nin muutti takaisin Pariisiin, jossa kuten hän kuvaa kuvassa olevassa kirjassa jotenkin että ”taksikuski odottaa rauhassa suudelman loppua ja poliisi hymyilee suutelevalle parille”.

Nin rupesi kirjoittamaan ja hänen päiväkirjansa ovat olleet kautta aikojen nuorten amerikkalaisten tyttöjen, ja ranskalaisten tottakai, lukemistoa, vaikka ne olivatkin, en tiedä ovatko enää, vanhempien kauhistus, koska erotiikkaa niissä on ja uhmaa ja rohkeutta.

Laivat kulkivat Euroopan ja Uuden maailman väliä taas sodan jälkeen ja Nin päätyi takaisin New Yorkiin, jonne myös Pariisissa tavattu Miller oli palannut.

Rakkaus on aina vetänyt lukijoita kirjoille, niin myös Ninin kirjat. Luin tämän A Spy in the House of Love New Yorkissa, ja katselin kaupunkia aivan eri silmin. Edellinen kirja hävisi tai tuli luetuksi repaleiseksi, mutta Nin tulee tehneeksi kirjassa selkoa naisen seksuaalisuudesta, uteliaisuudesta, petturuudesta, kavaluudesta, epärehellisyydestä, ilosta, kateudesta, naurusta, kaikesta.

Hän kuvaa naista sellaisena kuin hän on hyvin monissa eri olomuodoissaan, liikkuva ihminen aivan siinä missä mieskin, jopa kykenevä ajattelemaan. Se oli suhteellisen uusi ajatus maassa, jonka tähdet olivat huipputanssijoita (Rita Hayworth, Ginger Rogers) tai naapurin tyttöjä kuten Doris Day.

Jostakin Ninin kirjasta luin hänen harrastuksestaan koluta divareita ja kirppareita. Olin itse jo löytänyt ne, muita ei kannata käyttääkään. Kaupat ovat paitsi rikkaille tai hyvintoimeentuleville, myös ihmisille, joilla ei juuri riitä mielikuvitusta käyttää mitä mielikuviksellimpia vaatekappaleita ja pukeutua. Tai hankkia puuttuvat huonekalut kotiinsa.

Ja olla silti ihailtu. Naisen perversio, näyttäytymisen ja miellyttämisen halu?

Ninin merkitys on sensuaalisen ja intellektuaalisen ihmisen ylistämisessä – aivan samoin kuin oli Henry Millerilläkin. Nin ja Miller kirjoittivat samaan aikaan kuin beat-sukupolvi (sivustolla linkitetään ainakin Miller beat-ryhmään, ehkä siis vain määrittelykysymys), mutta eivät oikeastaan kuuluneet siihen. He olivat hieman vanhempia ehkä, mutta tärkeintä oli, että kumpikin edusti ehdottomasti monikansallisuutta. Kummastakaan ei onneksi tullut instituutiota, saati julkaisukonetta.

Emigrantit eivät välttämättä ole yksinäisiä hylkiöitä, he voivat perustaa identiteettinsä uuden etsimiseen ja synteesiin. Sillä tavoin he tulevat luoneeksi tulevillekin polville löytämisen iloa.

4.9.08

Talo


Talo katsoo luoman töyräältä alas







Minulla ei ole koskaan ollut taloa. Yksi mökki on, mutta en ole ollut siellä enää pitkään aikaan.

Mutta silti uniin tulee talo.

Tiedän että se tarkoittaa omaa elämää tai omaa päätä tai omaa tajuntaa tai jotain kokonaisuutta. Talo on iso ja siellä on pitkiä käytäviä ja aukinaisia ovia. Kaikki on pimeänä.

Silti näen jokaisessa huoneessa jonkun ihmisen. Jotkut heistä tunnen, jotkut ovat täysin tuntemattomia. Kukaan ei uhkaa minua, mutta kukaan ei myöskään sano mitään.

Alakerrassa on eteinen ja siinä on peili. Vanha peilikaappi jollainen on ollut isoisän talossa. Se on musta, mutta sitä ei ole peitetty kankaalla, niin kuin Lawrence Durrellin Mountoliven rakastetun, Leilan, huoneen peilit ja ikkunat oli peitetty, koska hän ajatteli olevansa ruma. Muistaakseni hänellä oli ollut isorokko.

Ulos hän ei mennyt ilman huntua. Se kävi hyvin päinsä koska kyse oli Aleksandriasta.

Leilalla oli myös lemmikkikobra. Se rakasti maitoa.

Minun talossani on musta peilikaappi ja minä näyn siitä, jos astun eteen. Siinä vaiheessa on pakko herätä, koska uni on tylsä. Peilissä olisi pitänyt nähdä jotain muuta. Joskus en päädy eteisen peilin ääreen vaan astun sisään kangaspuuhuoneeseen. Siellä makaa joku hetekan päällä, poika, näyttää lukevan Jerry Cottonia. Silloin käsken sen mennä hakemaan puita Porin Mattiin.

En tiedä rupeanko kutomaan. Mutta verhot ovat kiinni ja hämärä on tiivis kuin sumu.

En siis koskaan astu talosta ulos, mutta en myöskään astu taloon sisään. Ilmeisesti olen ja asun siellä ja tuntuu siltä että viihdyn.

Olen nyt menossa sinne taloon. Tarkoitus on käydä Karjanmaan takana katsomassa olisiko puolukoita. Siellä on kyllä voinut olla halla kukinta-aikaan, koska se on sisämaata.

En tiedä koska tulen takaisin. Talossa ei ole nettiä, ei televisiota, ei radiota. Mutta luoma kohisee ja haavat humisevat. Talo on lämmin kunhan saan keittiön hellan vetämään.

Sen jälkeen menen katsomaan käytäviä ja huoneita.

Sitten luen ja kirjoitan. Tai vain katson alas töyräältä luomaa ja kuuntelen. On ruvettava pakkaamaan. Kerron sitten kun olen tullut takaisin!

29.8.08

Psykoterapia ei auta




Työ ja juokseminen kaupungilla vie aikansa; olen seurannut hieman kehnosti mitä Blogistanissa kirjoitetaan. Sitten tulee päiviä, jolloin sataa kaatamalla ja sadevaatteet ovat mökillä.

Päätä särkee. On kirjoitettava ja luettava unohtaakseen päänsä, joka kuitenkin joutuu tekemään työtä satoi tai paistoi. Joku sähköinen impulssi neuroverkossa on jumissa. Hartioita kivistää. Niskan ja kallon välinen yhteys tuntuu kireältä, aivan niin kuin ruumis olisi tipahtamassa pois, ja pää tappelee vastaan.

Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.

Mutta jos ei ole pakko mennä jonnekin johonkin tiettyyn aikaan, rakastan panna kumpparit jalkaan, pitkän tuulitakin niskaan ja huivin päähän. Sillä tavalla saan kaikessa rauhassa läiskytellä lätäköissä.

Kaukana ei ole ajatus että menen pihan hiekkalaatikolle lapioimaan kuraa lasten kanssa. Ei ole olemassa huonoa säätä. Säät ja ilmat menevät miten tahtovat, vaikka ihminen niihin ilmeisesti aika lujaa vaikuttaakin.

Netti sanoi äsken yhteytensä irti, joksikin aikaa. En pääse lukemaan suosikkikirjoittajiani, olivat ne sitten Wordpressin tai Bloggerin alaisia. Postiluukusta tuli uhkaava kirje: tietokone ja oheislaitteet on suljettava jos tulee ukkonen.

Onko mahdollista että palveluntarjoaja on viikkoa aikaisemmin, kirjeen lähettäessään, osannut ennustaa että tänään olisi ukkosta ilmassa?

Mutta nappasin tällaisen palasen Anita Konkan Jaetuista otsikoista. Se koskee minulle tuntematonta slovakialaista kirjailijaa Peter Pistanekia, haastattelun tekijä on Robert Buckeye Rochesterin yliopiston weblogilta nimeltä Three percent.

PP puhuu Ernest Hemingwaysta ja hänen ongelmistaan alkoholin ja kirjoittamisen välisessä maastossa. Mielipide on mielenkiintoinen:

PP: What did him in was his narcissistic personality and endogenous depression. He used alcohol to overcome his problems, which is always dangerous. A good psychotherapist would have helped him. He might not write a word again but he would be able to enjoy his life. Writing is always a sign of a certain disorder. The roots of our problems are buried deep in childhood. Open wounds and narcissistic injuries repressed in the subconscious. When Hemingway was depressed, he was not able to write. A good therapist could have helped him, but at a price. His ability to write would have been lost. Not the craft, but the drive would be gone. Happy people have no stories. The trade-off with therapy is that the writer gets his life back. Fuck the writing, they say. I’d rather be happy.

Eli: ”vitut kirjoittamisesta, olen mieluummin onnellinen”.

Olen kuullut kerran psykologin luentonsa yhteydessä ykskantaan toteavan, että psykoanalyysi on kyllä tiedettä, ja sitä paitsi analyytikon on oltava lääketieteellisen koulutuksen saanut, joten kyseessä ovat aivan oikeat ammattilaiset. Takarivissä joku viittasi ja nousi puhumaan ja kertoi että hänen sukulaisensa, ihkaoikea kuvataiteilija, ei saanut vuosienkaan jälkeen mitään apua analyysista, vaan tila pikemminkin paheni.

Lopulta kuvataiteilijasta tuli maaninen maalari. Maalauksia ostettiin museoihinkin. Mutta maalari oli kuin kirottu, ei kyennyt iloitsemaan aikaansaannoksistaan ja heitti sitten lopulta psykoanalyysinkin pois. Vaimo ja lapset olivat häipyneet jo ajat sitten.

Tässä slovakialainen kirjailija kuvaa kirjoittamista päänsisäisen epäjärjestyksen merkiksi. Ihminen ei ole terve. Maaninen narsismi ja synkkä depressio vaihtelevat, eikä ihmisestä oikein ole eläjäksi.

Nimittäin onnellisuus, jopa pelkkä tyytyväisyys, on se tila johon ihminen kuitenkin pyrkii. Psykologi ilmoitti ykskantaan takarivin negatiiviseen puheenvuoroon, että luovan työn tekijää on mahdoton parantaa psyykkisistä oireista. Yleisön joukosta kuului supinaa.

Hemingwayn kohdalla ei tässä jutussa kerrota sitä, että viimeisinä onnettomina alkoholinhuuruisina vuosinaan hänet leimattiin paranoidiksi. Kirjailija väitti kivenkovaan, että CIA ja FBI seuraavat häntä Key Westin asunnon liepeillä.

Kun sitten aika jätti Hemingwaystä ja FBI:n J. Edgar Hooverista, joitakin papereita tuli julkisuuteen. Uutinen kertoi, että kyseiset organisaatiot olivat todella seuranneet kirjailijaraukkaa. Syy oli vähintäänkin omituinen.

Hän nimittäin oli ystävystynyt Kuuban vuosinaan Fidel Castron kanssa, ennen kuin tämä edes oli vallassa, ja sai tältä ilmeisesti laatikoittain ainakin sikareita ellei myös rommia myös valtaanpääsynsä jälkeen.

Syyn todenperäisyydestä en kyllä voi mennä takuuseen. Mutta tapahtuu Amerikan ihmemaassa muutakin kummallista silloin tällöin. Isoihin maihin mahtuu ilmiöitä.

Oletan joka tapauksessa että Hemingway piti quantanameroista, Quantanamon tytöistä, oli rommia ja sikareita eli ei.



Valokuvat: napattu blogista nimeltä Cocktail called Hemingway. Valokuvaajan nimeä ei ilmoitettu, mitä pahoittelen.

19.8.08

Tie vie aina eteenpäin




Minulla on useita ystäviä, jotka pitävät fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta. He ovat aivan täyspäisiä ihmisiä, mutta tarvitsevat ripauksen toisenlaista elämää pystyäkseen elämään arjessa, josta helposti poistuu kaikki odottamaton kauneus.

Kirjoitin aiheesta jo ajat sitten yhdeltä sen osalta, kun ajattelin Arthur C. Clarken käsikirjoittamaa elokuvaa 2001. Nyt luen hänen kirjoittamaansa tieteiskirjaa nimeltä The Songs of Distant Earth. Se on mahdollisesti suomennettu, mutta pidän hänen omasta kielestään.

Clarken englanti ei ole tylynkovaa niin kuin joillakin tieteiskirjailijoilla.

Tätä on nyt kyllä ilmassa. Helsingin Sanomien Kuukausi-liite kuvasi kanteensa Risto Isomäen, joka on suomalainen tieteiskirjailija. Joku Blogistanissa parahti tahtovansa olla Isomäki.

Minuuksien vaihtaminenkin on totta kai mahdollista tieteisromaanissa. Mutta luulen että henkilö halusi osata kuvitella niin kuin Isomäki.

Ensimmäinen isompi kosketus fantasiaan lapsuusvuosien jälkeen oli tietenkin J.R.R. Tolkienin Sormusten herra. En tiedä olisinko tullut kompastuneeksi koko Tolkieniin, ellei minulla ollut pientä poikaa. Hänen isänsä luki tätä runoa hänelle miltei joka ilta, nukkumislukemiseksi:

The Road goes ever on and on
Down from the door where it began.
Now far ahead the Road has gone,
And I must follow, if I can,

Pursuing it with weary feet,
Until it joins some larger way,
Where many paths and errands meet.
And whither then? I cannot say.


Ajattelin kuinka Tolkien luki lapselleen itse keksimiään tarinoita Tiestä joka ottaa tavattoman määräävän aseman hobitien, puolituisten elämässä. Sitten ajattelen että hän, kuten myöhemmin poikansa myös, päätyivät englannin kielen ja kirjallisuuden professoreiksi. Virat eivät periytyneet, mutta joillakin isillä voi olla merkitystä pojilleen positiivisessa mielessä. Laulu Tiestä kertoo elämästä, jonka isä kertoo odottavan poikaansa.

Nämä kaksi kirjailijaa, Clarke ja Tolkien eivät ole aikalaisia, mutta kumpikin on matkustanut pitkin ja poikin brittiläistä imperiumia ja kumpikin on kokenut sodan, Tolkien I ja Clarke II maailmansodan. Clarke oli tähtitieteilijä, Tolkien kirjallisuustieteilijä, jonka erityisalue oli muinaisenglanti.

Se puolestaan on lähisukua pohjoisgermaanisille kielille. Sormusten herra on ehdottomasti velkaa saagoille (ks. myös uusi saaganäkemys). Aivan ensimmäiseksi Tolkien yritti saada julkaistuksi keijujen kieliopin, mutta ilmeisesti kustantajat vain murahtelivat.

Työ kielen ja kirjallisuuden parissa ei auttanut yhtään. Sen sijaan Clarken tähtitieteilijän ja varhaisen tietotekniikan uranuurtajan työ tapahtui juuri oikeaan aikaan, ja myös fiktio myi hyvin. Hän puhui innokkaasti SETI-järjestelmän puolesta, jossa tavalliset tietokoneet valjastetaan luppoajoiksi etsimään maapallon ulkopuolista elämää.

Täydellä syyllä häntä voi kutsua Jules Vernen perilliseksi.

Olen miettinyt fantasian ja tieteiskirjallisuuden suosiota. Ilmiö on mielestäni peruspositiivinen, koska se vetoaa kasvaviin poikiin, jotka usein eivät lue huvikseen. Minun on kuitenkin ollut aina vaikea ymmärtää vimpaimien ja tekniikan suurta osaa näissä kertomuksissa.

Mutta ehkä joidenkin ihmisten mieleen täytyy olla kiertotie, joka kulkee esineiden kautta. Clarke kuvaa kaukaisen Thalassa-planeetan avulla draamaa, joka muuttuu varoitukseksi ihmiskunnan tämänhetkistä menoa kohtaan.

Sen sijaan Tolkien pysyttelee uskollisesti Keskimaassa, jossa oliot tosin ovat joskus outoja, mutta kuuluvat kuitenkin yhteiseen länsimaiseen mytologia-perinteeseen. Niistä on mahdollisempaa nähdä unia kuin maapallon ulkopuolisista olioista.

Kosmologia on tiede, joka ei lopeta kiehtomasta ihmisiä. Se ottaa valtaansa taas tulevina kirkkaina pakkasöinä ja ihmiset hakeutuvat kaukoputkien läheisyyteen. Sillä välin he kulkevat Tietä joka jatkuu jatkumistaan.

On outoa että pieniä vihreitä miehiä Marsista ei ole vielä koputtanut ovelle. On vaikea kuvitella että olisimme täällä aivan yksin. Ja on täysin mahdollista, että ihminen ei ole saavuttanut sellaista älyllis-fyysistä kapasiteettia, jolla sellainen muukalaisuus havaittaisiin.

Ehkä pienet vihreät miehet puhuvat keijujen kieltä?

12.8.08

Pallo









Olen ollut autuaasti uimassa ja olo on edelleen tavattoman autuas joten jatkan autuutta ja yritän mahdollisuuksien mukaan jakaa sitä mahdollisimman monelle.

Autuas olo on ilmeisesti sen verran harvinainen, että se saa minut viisveisaamaan velvollisuuksista, jotka vaanivat työhuoneessa joka puolella. Varsinkin että pitäisi lukea se ja tämäkin kirja, että pysyisi jollain lailla tietoisena ajan juoksusta.

Aika tosin ei juokse. Sen sijaan uimahallissa moni juoksi vedessä sillä tavoin että heillä oli vyötäröllä kellukevyö. Olen kerran kokeillut sitä ja se painaa niin ilkeästi kylkiluita, että päätin hylätä sen.

Mieluummin pyörin hyrrää vedessä ja heiluttelen epätasaisesti jalkoja ja käsiä, jolloin samalla kun olen hyrrä olen jatkuvasti joutumassa veden alle. Se taas ei käy päinsä koska kloorivesi keuhkoissa ei tunnu miellyttävältä ajatukselta.

Pärskin.

Nyt sitten kävin vain katselemassa mitä blogikaverit ovat kirjoittaneet. Ruu eli Mrs. Morbidi oli ryökäle haastanut minut. Sain tämännäköisen pankkikortin:





Ja sitten:

1. Only 5 people are allowed to receive this award.

2. Four dedicated followers of your blog.

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world.

4. You must link back to whoever gave you the award.

No se oli Ruun blogissa suomeksikin, mutta ideana on siis että viisi ihmistä saa pankkikortin ja neljän heistä on oltava niitä jotka lukevat (=kommentoivat) blogia suht. usein ja yhden on oltava uusi blogi ja toiselta puolen maailmaa.

Eipä minulla hirmuista määrää noita kommentoijia ole, vaikka he sitten kyllä ovatkin mukana jatkuvasti. Heistä kaksi on itsestään selvää koska on tunne kuin olisin tuntenut heidät aina: Aimo-Kalevi Hotanen ja Meri. Merillä ei ole blogia, joten häntä ei voi linkata, mutta häntä voi kyllä käydä lukemassa esimerkiksi Kalevin blogissa. Sitten on Leonoora ja Neulekirppu.

On heitä nyt paljon muitakin, mutta minä olen jakautunut Kalevin ja oman blogini välille, en koe skitsofrenian oireita minkäänlaisia, mutta kummassakin on porukkaa, vaikka Kalevi on isäntä omallaan ja minä jonkinmoinen emäntä taas täällä. Kaikki neljä kuuluvat jollain lailla kumpaankin blogiin, he ovat minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka en ole nähnyt heistä livenä kuin yhden.

Isäntä ja emäntä luontuvat hyvin, kun katsoo vaikka Neulekirpun Pohjanmaa-kuvia. Raiteilla käyskentelee isäntiä ja emäntiä avaimet plakkarissa. Tuollaista sitä näkee junan ikkunasta. Täältä taas näkee merta, mutta mielestäni lakeus ja meri ovat sukulaissieluja.

Sitten pitää olla semmoinen joka ei ole tältä mantereelta ja se taas on lantun ja nauriin käyttöä tutkiva saitti nimeltä Rutabagan ja jossa amerikaksi haukutaan joitakuita suomalaisia patalaiskoiksi ihmisiksi ja sen lisäksi suoraan epäillään, että koko kansakunta koostuu laiskiaisista. Lanttu-blogi johtaa pariin uuteenkin saittiin, joten kannattaa unohtaa epäluulonsa ja käydä katsomassa.


Mutta Ruu keksi sitten vielä meemin, jossa pitää tökätä kätensä lähellä olevan kirjan sisuksiin ja panna tähän sitten se sana sormen alta. Se on pallo. Sana löytyi Ludwig Wittgensteinin kirjasta nimeltä Varmuudesta. Kirja kulkee mukanani kun ramppaan ylös ja alas portaita aina sen mukaan karjuuko Allu vai kiljahteleeko Lidia. Siis kissat.

Meemi on sellainen että siihen saa osallistua kuka haluaa. Vaikka osallistuisivat kaikki jotka tuolla sivupalkissa ovat.

Pallosta minulle tulee niin hirmuinen määrä assosiaatioita että en kykene niitä tähän edes kirjoittamaan. Katsonpa siis mitä hra filosofi itse ajattelee sanasta pallo:

147. Kuva maasta pallona on hyvä kuva. Se osoittautuu oikeaksi kaikkialla, se on myös yksinkertainen kuva. – Lyhyesti sanoen: Toimimme sen mukaan sitä epäilemättä.