23.4.08

Jumalan nimi




Kuvassa Clarken/Kubrickin 2001-elokuva ja monoliitti.

Edellisen postauksen kommenteissa tuli esiin ”Jumalan yhdeksän miljardia nimeä". Epäilen että biljoona oli vaihteeksi suomennettu biljoonaksi vaikka se tarkoittaa miljardia. Vai oliko se toisin päin?

Kyseessä on käsittämätön luku, ja koska katsotaan tähtien määrää, joita on kuin jumalia, niin huima luku voi olla oikeastaan mikä tahansa, koska avaruuden katseleminen huimaa ja panee takertumaan takana olevaan seinään, mikäli tähtikaukoputkea on tuijottanut tarpeeksi kauan.

Ja on unohtanut siirrellä jalkojaan, jotka ovat puutuneet. Tai on -25 astetta pakkasta ja kädet alkavat jäätyä, ne kun pitää ottaa vähän väliä ulos lämpimistä rukkasista kun putken suuntaa pitää rukata.

Joka tapauksessa vaikuttaa siltä että Arthur C. Clarken novelli The Nine Billion Names of God; Best Science Fiction Two ( London 1952 , Faber & Faber ), oli osa aika varhaista tieteisnovelliantologiaa. Tarkoitan nykyaikaista tieteisnovellia teknisine vempeleineen; utopioiden ja dystopioiden määrä on aina ollut suhteellisen iso, uskonnoista alkaen.

Novelli on painettu Jaakko Ahokkaan suomentamana ainakin Parnassoon. Ehkä kattavaa suomalaista sci-fi-kirjojen luetteloa ei ole olemassa, ainakaan sitä ei hetikohta löydy. Wikipedia-artikkelia ei aiheesta näy olevan myöskään.

Näinä kopio-oikeuksien voittokulun aikoina novellia ei voi präntätä tähän, vaikka kovasti mieli tekisi. Jo senkin vuoksi että novelli tapahtuu Tiibetissä, toisena päähenkilönä on Lama, toisena taas fantastinen kirjoitin (eli tietokone), joka ratkaisee lopullisesti buddhalaisten suuren kysymyksen jumalien nimistä.

Proosassa on runsain mitoin sekamelskaa näinä Tolkien-boomin jälkeisinä vuosina. Siis: tieteiskirjallisuus (sci-fi), fantasia, maaginen realismi ja reaalifantasia. Tai voi lukea esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa, joka ei ole ihan lastenkirja.

Miksi tieteiskirjallisuus ja sen vanavedessä tulleet muut hyper-sur-reaalisuudessa liikkuvat proosapätkät ovat tulleet yhtäkkiä tärkeiksi? Ehkä suomalaisille pako realistisesta tai jopa psykologisesta realismista on kirjallisuudessa välttämätöntä, koska realismin perintö on raskas ja rankka.

Pitkään aikaan proosassa ei muuta ollutkaan.

Silti Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ei ole seikkailutarina vaan allegoria Suomen metsäläisten vastahakoisesta kulttuuristumisesta, jonka Ismo Alanko myöhemmin nimesi syndroomien sarjaksi, jopa hirmuiseksi kulttuurien yhteentörmäykseksi, laulussaan ”Kun Suomi putos puusta”.

Ei ole allegoriaa että ”maito oli milkkiä”, kyllä siinä Suomi-neito joutui ottamaan annettuna uuden kielen ja mielen, valitettavasti.

Parhaiten tulee mieleen tieteistarinoista tietysti kaksi, Arthur C. Clarken kirjoittama ja Stanley Kubrickin ohjaama 2001, Avaruusseikkailu, ja miltei samanaikainen Andrei Tarkovskin ohjaama Solaris, Stanislaw Lemin kirjoittaman romaanin mukaan käsikirjoittama hyvin eri tavalla avaruutta heijastava kertomus.

Monoliitti. Tämä yksityiskohta on outo. Se ehkä on tullut Clarken tai vaihtoehtoisesti Kubrickin alitajunnasta, koska se viittaisi monoliittiseen kulttuuriin joka sitkeän kasvin tai vieraan alkuaineen tavoin iskeytyy maaperään missä ikinä avaruudessa se sitten onkin.

Monoliitti oli kenties länsimaisen kulttuurin/sivilisaation kritiikkiä. Clarke oli vähän aikaa sitten kuollessaan jo vanha. Ehkä jo kaiken kirjoittanut. Kun näin uutisen hänen kuolemastaan, tulin ajatelleeksi tuota monoliittia, jonka vanha mies näkee sängystään avaruuden tähteä kiertävällä planeetalla viimeksi: loppu.

Clarkella oli optimistinen suhde teknisten keksintöjen kykyyn ratkaista ihmiskunnan perimmäisiä ongelmia, kuten tässä tapauksessa esimerkiksi väestöräjähdystä. Avaruuden kolonisoiminen ratkaisisi kaikki ongelmat.

Tarkovski oli itäistä maata. Hänen avaruusasemansa ei kiiltele ja hohda uusien koneiden metallia ja muovin valkoisuutta. Siellä sätivät irrallaan olevat johdonpätkät kun ihminen kulkee ohi. Eikä ihminen olekaan matkalla aika-avaruuden valloittamiseen.

Vaan omaan sisimpäänsä. Se se vasta outo onkin.

20 kommenttia:

meri kirjoitti...

ripsa, minulta löytyy hyllystä muutama scifi-bibliografia. erityisen hyvä esitys aiheesta on kai ekholmin toimittama science fiction suomessa , 357 s. kirjastopalvelu oy 1983

siellä on mm. kotimainen ja suomenkielinen tietokirjallisuus, suomennettu tieteiskirjallisuus, radioteatterissa esitetyt tieteiskuunnelmat, tieteiselokuvat suomessa 1930-1982, tieteissarjakuvat.

mukana ovat myös erilaiset antologiat sekä aihetta hauskasti valaiseva terminologia.

kirjani nimiölehdellä on muuten seuraavanlainen: "ervastille, lajin parhaalle bibliografille, nöyrästi ekholm"

kaarle ervastilla olikin kuulemma aikoinaan yksi suomen täydellisimmistä tieteis- ja fantasiakirjakokoelmista.

hän julkaisi omakustanteena suomenkielisen tieteis- ja utopiakirjallisuuden bibliografian vuosilta 1867-1976.

siihen on otettu mukaan klassinen tieteiskuvitelma, varhaisempi yhteiskunnallisen tai poliittinen utopia tai tulevaisuudenkuvaus, moderni yhteiskunnallinen tai poliittinen utopia tai tulevaisuudenkuvaus, sekä nuorten kirjat.

aikataika -niminen fantastica fennica vuosilta 1867-1981 on myös ervastin omakustanne, ja on nimensä mukaisesti suomenkielisen sf-kirjallisuuden bibliografia.

meri kirjoitti...

minulla on se uskomus, että ihminen valitsee kirjojen keräilyalueen persoonallisuutensa kuvastimeksi.

keräämällä elämänkertoja lukija ilmaisee yksinäisyyden pelkoja ja sotakirjallisuutta harrastavat toteuttavat egonsa vahvistamista fiktion voimalla.

onko sosialistisen realismin kannattaja sitten depressiivisyyteen taipuva kyynikko tai science fiction-entusiasti unelmiinsa taantuva eksentrikko, ovat kysymyksiä, joita tässä yhteydessä ei onneksi tarvinne ratkaista.

omalta osaltani voin kuitenkin todistaa, että scifiharrastus tarjoaa aikakapselin lisäksi informaatiota, evoluutiota, kyborgeja, androideja, astrofysiikkaa ja tietenkin sitä unelmiin taantuvaa eksentrisyyttä.

tulevaisuus- tai tieteisromaanin alueelle luetaan yleensä paljon sellaista, millä ei ole mitään tekemistä tieteen eikä aina tulevaisuudenkaan kanssa. yksi puhtaimpia lajin kirjoittajia on kuitenkin jules verne.

viimeinen verne -puutteeni oli varsin pitkään eräs sisällöllisesti mitätön teos nimeltään hiilikaivoksessa ( o. palanderin kustannuksella porissa 1882 )

tiesin, että kirja on kollegani kotihyllyssä; sieltä sitä ei voinut ostaa, mutta oli mahdollista vaihtaa se. minulla sattui olemaan omassa hyllyssäni hänen havittelemansa fantasian helmi, marion zimmer bradleyn toistakymmentä osaa käsittävä darkover-sarja.

kirjamaailmassa näkee joka päivä luopujia ja löytäjiä. aika hyvät perustelut tarvitaan kuitenkin omien sf-kirjojen saamiseksi pois hyllystäni.

hyvä scifi on enemmän kuin nippu paperia; se on tukku ajatuksia valmiina lehahtamaan lentoon. siitä loistavana esimerkkinä juuri tuo arthur c. clarken novelli.

Ripsa kirjoitti...

Kiitos meri!

Marssin kirjastoon tai vaihtoehtoisesti Olssonin Chrissen divariin miettimään asiaa.

Joo, ei meidän tässä tarvitse päättää mitä heijastaa sci-fi-innostus.

Minulle kuitenkin parin päivän aikana on tullut sellainen aavistus, että aikakapseli kulkee sekä eteen- että taaksepäin.

Kirjailija voi kulkea kumpaankin suuntaan. Ei hän ennusta eikä todennäköisesti ole historioitsija. Selvännäkemisen lahja hänellä tietenkin on.

Mutta hän todennäköisesti kirjoittaa oli sitten kyse tulevaisuus-näyistä tai Sinuhe Egyptiläisestä tästä hetkestä ja elämästä ympärillään, missä päin maapalloa nyt sattuukin olemaan.

Meillä on alakerran kirjahyllyssä Dunes-sarja, johon voin vajota sitten kun pääsen eteenpäin työssä.

Näiden on oltava työn oheisia ajatuksia muuten saan rangaistuksen joltakulta menneisyydestä tai tulevaisuudesta tulevilta kaameilta hahmoilta.

MIKÄ on sinun mielestäsi tuo monoliitti?

A-K.H kirjoitti...

Scifistä puheen ollen minulla on sellainen mielikuva, että olisin joskus lukenut Anni Swanin "Ilmarin matka kuuhun".

Saattaisi olla mukavaa kerätä kirjoja, vaikka kaikki Marton Taigat tai Netta Muskettit, mutta minä vain haalin kirjoja. Niin tehden saa aikaiseksi kerrassaan uskomattoman kokoelman. Äskettäinen hankintani oli "Suomalaisia maatiloja Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa". Edellinen oli LEHRBUCH UND ATLAS DER ANATOMIE DES MENSCHEN, kolme osaa. Viimeksi lahjaksi saamiani kirjoja ovat Hipsuvarvas ja Nököhammas sekä Swiftin Irlantilaisia pamfletteja. Sain hiljattain myös Tuoksuvan puutarhan, mutta en tiedä, mitä sillä tekisin. Lähettäisinkö Ervastin putiikkiin?

A-K.H kirjoitti...

Muistaakseni avaruusseikkailun alussa avaruudesta iskeytyi maahan monoliitti, jonka voiman seurauksena alkoi homo sapiensin kehittyminen.

Tämä kuvan monoliitti näkyisi valvovan sänkykamarin parivuodetta. Kuva voisi aivan hyvin olla surrealistinen maalaus, jolle ei ole ajateltu mitään täsmällistä tulkintaa, mutta ehkä elokuvan sisällöstä tuolle patriisi- tai porvariskodin ylellisessä makuuhuoneessa seisovalle mustalle pötikälle voisi löytää jonkin vertauskuvallisen tehtävän.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi. Kaikki nuo viimeksi saamasi keräilykappaleet ovat sellaisia, jotka ehdottomasti kuuluvat käsikirjastoon. No sitä Tuoksuvaa puutarhaa en oikein tiedä, se on vissiin vähän vanhahtava? Mutta jotenkin itämaalaisväritteinen?

Minä katselen usein anatomian oppikirjaa joka on alakerrassa. Sitten hipsin yläkertaan ja yritän jälleen kerran piirtää vasenta kättäni. JOS sulla on anatomianoppikirja, niin sun kannattais ehdottomasti mennä elävänmallin piirustuskurssille. Se tekee hyvää sekä päälle että käsille että ylipäänsä tajunnalle.

Meri puhui keräilystä. Päätettiin ettei tehdä sen perusteella mitään luonneanalyyseja.

Niin, tuo monoliittikuva. Se on sieltä elokuvan loppupuolelta. Ylellisessä parisängyssä on vain kuoleva vanha mies.

Monoliitti on myös alussa, siinä missä on apinoita. Monoliitti ilmestyy muistaakseni siinä vaiheessa kun simpanssi tai gorilla on jo keksinyt että luulla tai kivenkappaleella voi tappaa toisen apinan.

Eli siis jotenkin manifesti tulevasta kohtalosta ihmiskunnalle.

Sinä ajattelit monoliittia fallossymbolina? Tämä oli ihan neutraali kysymys ilman sarvia ja hampaita!

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

Ehkä suomalaisille pako realistisesta tai jopa psykologisesta realismista on kirjallisuudessa välttämätöntä, koska realismin perintö on raskas ja rankka.

Eikö tällainen katselukulma ole yhä sidoksissa oletukseen, jonka mukaan on olemassa kirjallisuuden jaottelu realistiseen ja fantastiseen, ja että edellisen asema on itseoikeutettu? Tällöin muu, vähemmän itseoikeutettu kirjallisuus voidaan nähdä muka jotenkin enemmän pakona kuin realismi. Ja kuitenkin pakenemisen ajatus on realismin itsensä sisältämä passio; huoli, joka ei ole koskaan kuulunut esimerkiksi omaan lukukokemukseeni edes lapsuuden Tolkienien parissa. Kyllä kyse oli pikemminkin huolettomasta ja vaikkapa pakenemisen ajatukseen liittyvän synnintunnon ulkopuolisesta draaman, seikkailun, romanssin, epiikan ja tragedian tahdosta, joka ei rinnastunut todellisuuteen mitenkään kielteisellä tai siitä eristetyllä tavalla. Jos mitään, tekisi mieleni kutsua ei-realistista todellisuuden kirkastamista sekä ajan ja paikan vapauksia ultra-realismiksi.

Lähes ideologisena näyttäytyvä ”realismi”, niin kirjallisuudessa kuin poliittisessa tieteessä ja ihmisten arkiretoriikassakin, tahtoo usein olla ennuin, asemaltaan vankkojen fetissien ja ihmisten kätten puhtaaksi ideoista pesemisen paperipaino. Myhäilen tyytyväisenä, kun päätät kirjoituksesi Tarkovskiin; hän kun on yksi tämän koko realismilähtöisen jännitteen merkittävä ylitsekävijä. Solaris ylittää realismin ja fantasian kysymyksenasettelut avaruusaseman korkeudelta, mikä tietysti on sekin mitattavissa oleva matka.

meri kirjoitti...

jälkikäteen arvioiden elämäni parhaita päiviä oli nelivuotissyntymäpäiväni 7. toukokuuta 1960, jolloin opin lukemaan. nämä aapiskiitokset menevät bibliomaani-isälleni.

jos määriläinen munkki gregor mendel vielä eläisi, hän ei varmaankaan hyväksyisi kirjakärpästä periytyväksi ominaisuudeksi.

kohdallani voin kyllä sanoa, että jo kolmen sukupolven kasaamat kirjaröykkiöt painavat hartioitani samalla kun itse olen neljäntenä tehnyt parhaani hyllymetrien kasvattamiseksi.

muutama vuosi sitten totesin tosin yhtäkkiä olevani tilanteessa, jossa takanani oli kymmeniä tuhansia niteitä ja edessä muutto kahteen maahan.

päätin aloittaa kirjaharrastukseni nollatilanteesta ja totesin samalla hämmästyksekseni, ettei sellaista kirjaa olekaan, josta en voisi luopua. bibliofilia ei siis olekaan parantumaton sairaus.

yksi 'terveiden periaatteiden mukaan' säilyttämäni kirjoja on harald meltzerin poliisi-historioita eli taulusia kansan elämästä ( 1864 ) jonka isäni löysi aikanaan legendaarisesta härkösen antikvariaatista vanhan kauppakujan varrelta helsingistä.

siihen aikaan, eli noin 50-luvulla dekkareita ei arvostettu, päinvastoin. nyt tuo teos koristaa helmenä dekkarikokoelmaani.

paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, valitti vanhan testamentin saarnaaja.

kirjojen määrän kauhistelu on osa laajempaa näkökulmaa, mutta jos kirjoja ei olisi, kaikki inhimillinen kulttuuri luultavasti häviäisi.

ihmiset ovat sittenkin lopulta tärkeämpiä kuin kirjat - mutta kovin paljon muuta tärkeää ei ole, sillä kirjat pystyvät välittämään niin paljon siitä mikä ihmisessä on parasta.

A-K.H kirjoitti...

Olen samaa mieltä merin kanssa näiden asioiden tärkeysjärjestyksestä. Ihmiset ensin, mutta mielellään kirjoja lukevat.

Ripsa, en ajattele monoliittia fallossymbolina, ajattelen sitä vain kuvan surrealistisena elementtinä, jolle ei tarvitse olla erityistä tulkintaa. On vaikeaa tietää, mikä on ollut tekijän intentio ja onko hänellä tajuisesti ollut sellaista ollenkaan. Minusta tämä rainasta pysäytetty kuva on mainio, jossa kyllä on aineksia henk. koht. visioihinkin, jos haluaa.

Ripsa kirjoitti...

Tulilintu! Kyllähän kai sekä realistinen että fantasia-peräinen (joita tulin tuolla luetelleeksi) ovat kumpikin tärkeitä persoonallisuuden ja ajattelun rakennusaineita.

Puhuin realismin vankasta asemasta siksi, että olen kuullut monen kirjailijan valittavan entisen tyylilajin rikkomisen vaikeutta. Heillä itsellään sitä ei ole, mutta lukijoilla saattaa olla. Ja ensimmäistä kirjaa on vaikea saada läpi kustannusyhtiössä, ellei viitteitä n.k. todellisuuteen tekstissä ole.

Mutta lukijakunta totisesti totutettiin aivan tavalliseen realismiin proosassa nyt viimeistään Sillanpäästä lähtien. Esimerkiksi joku H.G. Wells menetteli käännöskirjallisuudessa, tai Jules Verne: poikakirjallisuutta!

Tolkienin seurassa kasvaneilla lapsilla voi hyvin olla aivan erilainen näkökulma kirjallisuuteen, suvaitsevampi ja sallivampi.

Eikös ultra-realismi ole sama asia kuin sur-realismi?

Meri! Sinä olet saanut kasvaa kirjojen keskellä, niin minäkin. Suurimmalle osalle sellaista ei ole suotu.Ei tarvinnut usuttaa kirjastoon.

Meillä ei kotona ollut Grimmin satuja. Kun olin 8-vuotias, isä rahtasi leikkaamattoman version sitä minulle, ties mistä koulukirjastosta poistetun, ja ahmin ne veriset sammiot joissa uiskenteli sormenpalasia.

Sittemmin sitä ei enää saanut leikkaamattomana versiona.

Uskon että oikein todellisen bibliofiilin elämä voi olla hankalaa.

Mutta olen vakuuttunut siitä että heitä tarvittaisiin tähänkin maahan lisää. Ei ole olemassa muuta hyvää, lähes täydellistä tapaa pistäytyä toisissa todellisuuksissa kuin erilaisten kirjojen lukeminen.

Kalevi! En muistanutkaan että Anni Swanilla oli tuommoinen teos. Ja meri mainitsi ikivanhan dekkarin.

Suomi on onneksi niin nuori kieli että 1800-luvun kirjojakin on mahdollista lukea ilman että kompastelee kieleen.

Ja samaa mieltä teidän kummankin kanssa: ihmiset ensin, myös kissat. Olen Dersu Uzalan kanssa samaa mieltä siitä, että kaikki elävät olennot ovat ihmisiä.

Kirjat auttavat niitä ihmisiä jotka eivät pääse tapaamaan tuttujaan tai jotka ovat sairaita eivätkä pääse yhtään minnekään. Yhteiskunta on pirstaloitunut.

Tulin ajatelleeksi että mikä mahtaa olla vanhainkotien tai sairaaloiden kirjastojen tilanne tällä erää.

Televisiosta ei ole kumppaniksi, koska se syöttää sekä kysymyksen että vastauksen, ilman että ihminen niitä edes haluaisi.

meri kirjoitti...

edesmennyt kalevi kuitunen

http://fi.wikipedia.org/wiki/
Kalevi_Kuitunen

erotti toisistaan bibliofiilin ja bibliomaanin: kun bibliofiili omistaa kirjoja, kirjat puolestaan omistavat bibliomaanin.

raja on tietysti liukuva, koska kyse on keräilyn intensiivisyydestä. paremminkin eron voisi tehdä sen perusteella, lukeeko keräilijä kirjojaan vai ei. bibliomaani ei välttämättä lue ja menettää usein kiinnostuksen kirjaan heti kun on sen saanut.

no, kaikki omistus on väliaikaista. keräämästään on luovuttava viimeistään samalla kuin elämästä.

tämän sai kokea myös hesperian sairaalan ylilääkäri ja pienimuotoinen kuulttuuri-instituutio toivo pihkanen ( 1919-1991 )

kulttuuritoimittaja matti rinne kirjoitti tästä karismaattisesta psykiatrista kirjan nimeltä hesperian herra, ja tuossa kirjassa on kappale, jossa kuvataan pihkasen kirjoihin kohdistunutta hamstrausviettiä seuraavasti:

[...] hesperian johtajan virasta eläkkeelle jäätyään hän oli lähes päivittäinen vieras nn:n antikvariaatissa, joka sijaitsi lähellä toivon hämeentien vastaanottoa [...]

[...] hän saatoi istua liikkeessä tuntikaupalla ja käydä keskusteluja nn:n ja muiden vakituisten asiakkaiden kanssa. autonsa pihkanen pysäköi surutta liikkeen eteen kaksoisparkkeeraukseen, ellei muualla ollut tilaa [...]

[...] kerran pihkanen osti niin paljon kirjoja, etteivät kaikki tahtoneet mahtua hänen autoonsa. luovana miehenä hän keksi pian ratkaisun ongelmaansa: hän meni itse ensin istumaan kyytiin ja muut saivat sitten tilkitä auton kirjoilla [...]

[...] hänellä oli muun muassa kaksi pakettiautoa kirjavarastoina, ja pihkasen kuoltua hänen lapsensa saivat eri puolilta kaupunkia ilmoituksia isän kirjoja pursuilevista autotalleista [...]

Ripsa kirjoitti...

Tjoh. Pihkanen oli ilman muuta manian vallassa.

Ilmeisesti hän oli psykiatri, eli osasi hoitaa itseään niin ettei sairastunut mihinkään vakavampaan manian muotoon.

Toivottavasti psykiatri-isän lapset toipuivat pursuilevista autotalleista. Vielä enemmän: toivottavasti he ja heidän mahdolliset lapsensa täyttävät edelleen kirjahyllyjä.

Sanon tämän pienellä kademielellä, koska minun vanhempieni sekä kirjasto että äänilevystö että taulut hävisivät isän kuoltua lasten ulottuvilta.

Lapset eivät saaneet penniäkään, siis edes rahaa, joka yleensä on se kaikkein tärkein asia perimysasioissa.

Ei silti, asiasta sisuuntuneena suuntauduin kirjallisuustieteen opiskelijaksi hetimiten ja kulutin aikani yliopistojen tyhjentymättömissä kirjastoissa.

Yliopistosta vieroituin (ja ilman ensimmäistäkään virkaa, ja kaipaus on edelleen läsnä) vasta 1990-luvun puolivälissä, mutta kirjastoa olen kerännyt alusta lähtien koko elämäni.

Omistaminen? En usko että minulla olisi yhtäkään kirjaa, ellen kokisi tarvitsevani niitä. Käsikirjaston on oltava käden ulottuvilla.

Niin ja joo, oliko se anarkisti Proudhon, joka sanoi että "omistaminen on varkautta"?

En kykene ohittamaan esimerkiksi Olssonin Chrissen divaria menemättä sisään. Ja divarien pitäjillä on jotenkin samantyyppinen persoonallisuus kuin ainakin entisaikojen junien kondareilla: he ovat ystävällisiä, haluavat jutella, ovat aivan käsittämättömän huumorintajuisia kaiken lisäksi.

meri! Miten sinä opit lukemaan niin aikaisin? Oliko sinulla vanhempia sisaruksia?

Minulle tuli stoppi siinä vaiheessa kun kirjaimista piti muodostaa tavuja, siis koulussa. Siihen asti olin oppinut kaiken ulkoa, runot, laulut, sadut, joita mukamas luin pikkusiskolle ja -veljelle.

Kirjaimet eivät siis sanoneet mitään. Olin vastahakoinen siirtymään sellaiseen maailmaan, jossa on muodostettava mitään sanomattomista koukeroista jotakin, jota voisin kutsua käsitettäväksi, omaksi.

Vannon että lukemisen oppimisen jälkeen muistini on heikennyt!

Tulta syöksevä lintu kirjoitti...

En toki hetkeäkään epäile, etteikö tilanne olisi juuri kuvaamasilainen, mitä julkaisemiseen ja varmasti lukijoihinkin tulee. Kommenttini toimi puhtaasti filosofisessa hengessä, joten en ajatellut, että maahan täytyy haudata, jotta haudankaivajalla olisi töitä. Olipa makaaberi vertaus.

Surrealismin ja muiden ylirealismien nimissä onnistutaan kuitenkin jollakin ilveellä erottelemaan yhä tosi ja uni. Samaan tapaan suurin osa 'anarkisteista', vallan kieltäjistä, tunnistaa vallan elämässään traagisemmin ja kokonaisvaltaisemmin kuin heidän vastustamansa vallan muodot. Voimakas vastakkainasettelu toteuttaa sen, mitä on eniten pelätty. Tahtoisin mieluummin nähdä puhuttavan, ja ehkä Tarkovskikin tahtoi, siitä miltä se todellinen näyttää ja millaisena se muistuu, kun uni on vielä tuoreena mielessä. Surrealismi haiskahtaa taidesuuntaukselta, jota se onkin. Kirjallisuudelle tai taiteelle muutenkaan ei ole kuitenkaan mielestäni kiinnostavaa suoda omaa itsenäistä sfääriään. Kuten Deleuze ja Guattari 'Anti-Oidipuksessaan', halukoneista keskustellessaan sivuavat:

"Maurice Blanchot osasi asettaa ongelman koko ankaruudessaan, kirjallisen koneen tasolla: miten tuottaa ja ajatella katkelmia, joiden välillä on pelkkiä erosuhteita, katkelmia, joiden välisenä suhteena on niiden oma ero - vetoamatta edes menetettyyn alkuperäiseen kokonaisuuteen tai tulevaan, tulossa olevaan kokonaisuuteen?"

Kiinnostavaa on se, kuinka ihmiset hatarin ottein ja osittaisesti erottavat kirjallisuuden eri lajien tapaisia hankkeita kaikesta muusta toiminnastaan. Ja kuinka he epäonnistuvat niin siinä kuin eri sfäärien yhdistämisessäkin. Yritys nähdä kirjallisuus tai kirjallisuuden laji jonakin itsessään johtaa kappaleeseen, joka vuotaa kuin seula. Ehkä hyvän mystiikan täytyykin vuotaa kuin seula.

Ripsa kirjoitti...

Aha. Kirjallisuusfilosofia johtaisi siis täydelliseen voidiin?

Ongelma täällä käytännöllisellä puolella kirjallisuutta, nauttimisella ja arvottamisella, on ikuinen. Siinä on kysymys viinin maistelemisesta niin, että se pitää sylkäistä ulos, eikä siitä missään nimessä saa humaltua!

Mutta toimisiko kirjallisuusfilosofi sillä tavalla? Osaisiko olla antamatta nimiä?

Jokin aika sitten puitiin mahdollisuutta rakennella suomalainen kirjallisuus-kaanon ja mielestäni aivan oikein n.k. asiantuntijat (ehkä epäilet että heitä ei ole? he ovat kangastuksia tai heijastuksia jostain muusta?he teettelevät jonkinmoista tutkimustakin, mutta ei siitä mitään tule, korkeintaan mystiikkaa?)kieltäytyivät tehtävästä.

Se ei ole tarpeen.

Mitä tapahtuu todella on suunnilleen tämä:

"Jaakob jatkoi taas lukemistaan. ja hän pani kirjan maahan ja alkoi ikään kuin inspiroituneena siitä mitä oli lukenut, kirjoittaa muistiinpanoa historian merkityksellisyydestä - demokratiasta - se oli yksi niitä raapustuksia, joihin elämäntyö saattaa pohjautua. Tai sitten toisaalta muistilappu putoaa kirjan välistä kaksikymmentä vuotta myöhemmin eikä siitä voi muistaa yhtään mitään. Se on hieman piinallista. Parempi olisi ollut polttaa se.". (Virginia Woolf: Jaakobin huone, suom. Kirsti Simonsuuri, alkuteksti 1922, suomennos 2008)

Tähän yhteyteen voisi sitten esittää kudelman ajasta ja paikasta, siitä miten nuori Jaakob oli päätynyt siihen ja lopettaa ihmettelemällä kirjailijan vimmaa saada polttaa Jaakobin tekemä muistiinpano. Jaakobia ei ole olemassa ja kirjailija hukuttautui jo vuonna 1941.

Kaunokirjan lukeminen toimii näin, se poimii yksityiskohtia historiasta ja assosioi siitä kohti tätä päivää ja vertaa, ynnää ja miinustaa, luo maisemia, hajuja, tuoksuja, ihmisiä niin paljon että loppujen lopuksi päästään Afrikan Eevaan, esiäitiin.

Jonkinmoista länsimaidenkin kaanonia on yritetty muutaman kerran.

Että kai silleenjättäminen olisi tässä suhteessa paras?

A-K.H kirjoitti...

Olen lukenut Hesperian herran ja Rauno on varmaan työskennellyt hänen alaisuudessaan. Hullujahan on monenlaisia ja myös mielisairaanhoitajina ja lääkäreinä.
Ken meistä ei ole hullut, heittäköön ensimmäisenä kivellä. Olen tainnut mainita, että Nikkilän sairaalan ylilääkäri Pertti Peussa sanoi lähtevänsä lomalle siinä vaiheessa, kun potilaat alkavat tuntua vihollisilta.
Seppo Hiltunen torjui antikvariatisteja koskevan väitteen, jonka Ripsa esitti ja sanoi alan ihmisten olevan tunnetusti hankalia, mutta oli oikein mukavaa keskustella äskettäin tällaisen hankalan ihmisen kanssa.
Olin kerran todistamassa tilannetta, jossa asiakas tuli kaupanteon väliin ja ilmoitti kirjojaan kauppaavalle toiselle asiakkaalle maksavansa eräästä kirjasta enemmän kuin Seppo, joka siihen sivistyneesti karjaisten, että ulos.

meri kirjoitti...

ripsa

lukemaan oppiminen tapahtui samalla tavalla kuin se luultavasti kaikille tuossa iässä tapahtuu, eli vahingossa.

erillisten kirjainten salaisuus selvisi minulle varsinaisesti ja lopullisesti kotona lattialla karttakirjan päällä maatessani.

makasin matolla ja edessäni oli aasia koko valtavuudessaan. eurooppa näytti siltä kuin se olisi ollut aasian kähäräinen häntä, ja sen hännän tyvessä oli pieni suomen nokare.

aina kun isä yritti livahtaa ohitseni, pistin sormeni karttakirjalle ja kysyin; mitä tuossa lukee. isä ei olisi joutanut vastaamaan, murisi ja mutisi itsekseen, mutta vastasi kumminkin.

lopulta minun tarvitsi kysyä vain varmistuksia arvauksiini. tuijotin sanoja ja ne rupesivat aukenemaan minulle. toisin sanoen näin mitä minkin näköiseen sanaan oli kätketty.

en minä ehkä muuten olisi osannut, mutta sanat olivat niin avuliaita, että ne itse lukivat itsensä minulle.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi! Minä olisin kyllä säikähtänyt karrrrjaisua niin että olisin kiertänyt divarit kaukaa pitkän aikaa.

Toisaalta kohtaus vaikuttaa koomiselta. Ovatko antikvariaattien pitäjät suuria näyttelijöitä?

Vai suuria lapsia? Leikkiareenana koko elämä? Koska leipä ja rakkaus ovat siinä samassa tilassa ja kaikenmaailman ihmiset tulevat samassa tilauksessa. Ovesta sisään vain, tervetuloa ja ulos!

meri! Jotain tuollaista ajattelinkin.

Minä halusin ajatella pääni sisällä enkä niin että jotkin oudot piirretyt kiemurat tulisivat kertomaan minulle mitä minun pitäisi ajatella.

Muistan muuten ajatelleeni näin niin kauan kuin muistan ja varhaisin muistikuvani on n. 2-vuotiaana. Olin ehdottomasti minä. Sormeilin suklaarasiaa, jossa luki kultakirjaimin että KARHUNKIELIÄ. Rasia oli tietysti tyhjä.

Kirjaimet ovat eläviä olioita. Sinulla on ollut hyvä ja elävä isä, joka on osannut vastata muka-kiireensä keskeltä.

Vai kartta! Matkailija sinusta sitten tulikin.

Minä jään tänne nyt yön selkään miettimään minkälainen olisi kirjallisuusfilosofi. Ottaisin sellaista otusta niskasta kiinni, istuttaisin keittiön pöydän ääreen ja käskisin puhua niin kauan kuin puhetta riittää, kuten äskettäinen Stephen Fry, joka oli sinulle, miten se nyt meni, jumalasta seuraava tai itse jumala.

Tulilintu antoi paljon mietittävää. Tiedän kyllä että uni ratkaisee kysymykseni.

Aamulla on kirottu hammaslääkäri ja poijanlikka Ida täyttää 4 vuotta. Jossain kaukana etelässä. Samassa maassa kumminkin. Espoon Epäpaikassa.

Ajatella että joillain ihmisillä on vielä elämä edessä. On se ihmeellistä.

meri kirjoitti...

kalevi: [...] seppo hiltunen torjui antikvariatisteja koskevan väitteen, jonka ripsa esitti ja sanoi alan ihmisten olevan tunnetusti hankalia [...]

lukevana osa-aikadivaristina minulla on tavallaan jalka kummassakin leirissä, joten voin asiasta jotain omakohtaisesti sanoa:

minusta antikvariaatinomistajat saavat, ja heidän oikeastaan tuleekin olla hiukan eksentrisiä ( lue: hankalia ).

kirjojen valikoiman laajuutta ja tasoa tärkeämpi on sittenkin kauppiaan persoonallisuus. tällaiset humanistikauppiaat vetävät puoleensa sisäisillä ominaisuuksillaan.

kolikolla on tietysti toinenkin puoli ja se on asiakas. george orwell on kuvannut heitä seuraavalla tavalla:

"liikkeessämme kävijöistä monet olisivat olleet kiusankappaleita missä vain, mutta kirjakaupassa heillä oli siihen poikkeukselliset mahdollisuudet"

( muistoja kirjakaupasta, suom. jukka kemppinen )

moni divarinpitäjä voisi kirjoittaa meistä asiakkaista ensyklopedian kokoisen psykologisen tutkimuksen, ja tulisi siinä tapauksessa käsitelleeksi ainoastaan vee-kirjaimella alkavat ominaisuudet.

Ripsa kirjoitti...

Ei kai sentään? Emme me kaikki ole v-mäisiä ihmisiä, vaikka Kalevi tuolla toista todistelikin. Sitä paitsi luulen että divareiden ovissa kulkevat ovat itse yhtä lailla eksentrisiä ellei suorastaan hulluja.

Sehän on kuitenkin viatonta.

Divarin elämää on hauska seurata. Se on niin kaukana mainosten, ostamisen ja myymisen maailmasta, vaikka se niihin tietenkin perustuukin.

Sama on kirppareiden laita. Ostin juuri 5 sentillä puuvillapaidan. Se on nyt pesty ja tuuleentumassa. Enkä käsitä miksi ihmiset heittävät pois miltei käyttämättömiä vaatteita - kirjat mukaanlukien, jotka ilmeisesti käsittelevät aatteita. Aika usein, niin kuin tuo Jaakob.

Minusta on jollain tavalla kaikenkaikkiaan parempi että antikvariaatin pitäjä käskee reilusti ulos, eikä jää mörkkinä tuijottamaan eteensä, niin että muut potentiaaliset bibliofiilit karkottuvat.

Hammaslääkäri on kuukaudeksi ohi. Että voi jotakin pelätä niin toivottoman irrationaalisesti! Vaikka on puudutus ja kaikki!

Ripsa kirjoitti...

Tuolla edellä tuli anteeksiantamaton virhe: suklaarasia on tietysti Kissankieliä täynnä, ei karhunkieliä, jotka ovat hellan siivoamista varten sen jälkeen kun siihen on kiehunut yli kastikkeita ja puuroja tarpeeksi monta kertaa.

Miten saatoin tehdä noin perusteellisen virheen ja sotkea kahden eläimen kielet keskenään, mistä kumpikin eläin loukkaantuisi.

En muuten ole nähnyt kissankieliä enää vuosikymmeniin. Ilmeisesti niitä ei enää valmisteta.

Minä talletin 2-vuotiaana rasian kannen möhkälemäisen ison vessan patterin taakse piiloon.

Kun menin uudelleen käymään vanhaan kotiini, olin 10-vuotias. Menin suoraan vessaan, kumarruin ja otin rasian kannen.

Isälle olin kertonut etukäteen mitä olin tekemässä ja kun tulin kansi kädessäni ulos hän ei uskonut: niin nuorena tapahtunutta ei voi muistaa.

Ilmeisesti riippuu siitä onko jotain vain tapahtunut, vai onko itse tehnyt jotain, tietoisena ja suhteellisen valmiina oliona.