3.8.08

Suuri illuusio




Japanilaisen Mokuanin koan:
Miksi Bodhidharma tulee lännestä?

The Saint Louis Museum of Art









Ihmiset kuvittelevat olevansa yksilöitä. Silti kaikki kuuluvat johonkin ryhmään, jolla on omat asiansa ajettavanaan. Jos ihmiset olisivat yksilöitä ja he kuuluisivat kulttuuriin, jonka perusperiaate on itsensä kasvattaminen hyväksi ihmiseksi ja kunnon kansalaiseksi, niin siitä syntyisi hyvä yhteiskunta.

Nyt yksilöllisyys on illuusio, josta ihmiset yrittävät pitää kiinni eivätkä tajua mikä on, kun ei olekaan näin:

Ei, minä en tarvitse puolikasta.
Anna minulle kokonainen maa ja taivas.
Meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun,
en suostu jakamaan.
(Jevgeni Jevtusenko)

Jos näkee runon maisemana, niin se on kiinalainen tushipiirros. Tai japanilainen, ne ovat hyvin lähisukua. Siinä käytetään meditatiivista tekniikkaa, jossa suurin osa aikaa menee olemiseen. Mielessä ei ole mitään erityistä. Maalari vain istuu riisipaperin ja hierretyn mustekiven, veden ja siveltimen kanssa ja odottaa. Lattialla, risti-istunnassa.

On hyvä tehdä kopio. Kopio tarkoittaa perinnettä, sitä joka on arvokkainta, perintö. Mutta se tarkoittaa myös opiskelua, koska vanhoja mestareita on.

En tarkoita sitä että vanhoja mestareita ei olisi täällä lännessäkin. Ei ole pakko noudattaa kiinalaista maalaustekniikkaa. Mutta katsellut sitä monta kertaa läheltä. Näen mitä tapahtuu.

Yhtäkkiä lattialla istuva tekee nopean liikkeen. Paperille syntyy kalligrafinen merkki. Tänään hän näyttää kirjoittavan sanaa voima. Se ei tarkoita itsekehua, vaan kehotusta opiskella tämä merkki, koska se on dynaaminen ja päätyy nopeaan vetoon eteenpäin, syöksyyn ja kauniiseen ranneliikkeeseen, jolla synnytetään ennen käden nostamista hienonhieno kaareva viiva.

Voi olla että paperille syntyy samalla tavoin toinenkin merkki. Se riippuu siveltimen ja paperin koosta. Hänellä oli nuorena kiinalainen opettaja. Siitä on jo vuosia, nyt merkit ovat jo hänen aivoissaan valmiina odottamassa tuloaan. Nyt ne eivät ole enää kopioita vaan omia merkkejä. Käsialaa, kuten me sanoisimme.

Jonain päivänä taas syntyy maalauksen osa, joki ja siinä veneitä, taustalla vuoria, rotko. Maalari ei huomaa katsojaa. Aluksi vältän katsomasta, mutta hän saattaa puhua siinä samalla. Ei ehkä maalauksesta, vaan päivällisestä, jota on sinä päivänä ajatellut. Artisokan sydämiä ja salaattia, ehkä paistettua munakoisoa.

Kesällä on mahdollista kasvattaa niitä itse, munakoisoa ja tomaatteja tosin vain kasvihuoneessa.

Maalauksen ohella häneen on tarttunut muutakin oppia. Esimerkiksi mihinkään ei pidä takertua. Hän kulkee eteenpäin pakottomasti, jos tie kulkee sinne päin. Sitten voi olla myös aivan paikoillaan, mikään ei ole pakko.

Mutta sellainen asenne vie vuosien oppimisen, koska ihmiset yrittävät repiä jonnekin muualle.

Hänen onnekseen ei sentään ollut jumaluuksia, joiden alle hänen olisi pitänyt asettua. Sellainen oleminen estäisi tämänhetkisen työn.

Varhaisia mestareita on paljon. Olin lukenut heistä yhdestä, Wu Tao Tzusta, jo vuosia ennen kuin olin tavannut hänet. Löysin kirjan tai se löysi minut. Minulla ei ollut rahaa mutta tarvitsin kirjan mukaani. Varastin sen. Mutta tiedän että kirjakaupan pitäjä tiesi piilossa olevasta kirjasta. Hän oli nähnyt silmäni kun luin kirjaa.

Kirjan sisällä on Wu Tao Tzun (oikeasti 700-luvulla elänyt maalari, nykykiinan kirjaimin Wu Daozi) fiktiivinen tarina. Vanhemmiten hän oli joutunut höpsöyttään vankilaan. Vartija antoi hänelle maalaustarvikkeet. Hän maalasi maiseman sellin seinälle. Vuoren läpi meni tunneli. Alhaalla kulki joki, vuorilla oli puita, mutta alhaalla oli aamuyön usvaa, niin että puut kelluivat rinteessä.

Wu Tao Tzu läpsäytti käsiään yhteen pari kertaa ja astui tunneliin. Vartija tuli takaisin, koska ajatteli vanhuksen tahtovan jaloittelemaan. Sellissä ei ollut muuta kuin maalaustarvikkeet.

Olinko ehkä kuullut kirjasta kirjakauppiaan pojalta, josta tuli sitten runoilija? Häneltä joka on jo kuollut. Ehkä. Hän tiesi että olin lähdössä pitkälle matkalle. En edes tiennyt tulisinko koskaan takaisin. Hänen mielestään siinä tapauksessa minun olisi luettava kirja, koska olin niin nuorikin.

Se oli ruotsalaisen sinologin Sven Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta. Kuvantekijä oli päässyt kirjan nimeen. Siihen asti olin tottunut siihen, että kirjantekijät ovat lähinnä kiinnostuneita itsestään ja kirjoittavat omista kokemuksistaan.

Kirja vaikutti matkakertomukselta, mutta se oli paljon muuta. Afganistanissa hän kohtasi ylpeitä sotilaita, joilla kaikilla oli Kalashnikovit selässään. Hän kohtasi paljasjalkaisia ja paljaskasvoisia suoraselkäisiä naisia, joiden iästä ei ollut aavistustakaan. Köyhää väkeä, mutta tulivat toimeen.

Intiasta hän ei sanonut paljon muuta kuin että sinne menevällä täytyy olla mukanaan pätkä paksua hamppuköyttä koska sieltä ei selviä ilman itsemurhaa. Kiinassa hän meni pieneen vuorilla olevaan buddhalaisluostariin. Opiskeli ja tuli takaisin toista tietä.

Kirjoitti kirjan. Ilman sitä kirjaa en ottaisi silloin tällöin alas riisipaperirullia kirjahyllyn ylähyllyltä, levittäisi niitä lattialle ja istuisi pitkään katsomassa vuoria, sumua, pieniä kaarnalaivoja, joissa oli pikkuruisia ihmisiä.

Mittasuhteet on muistettava. Sumuun on kyettävä tarvittaessa häviämään.

51 kommenttia:

A-K.H kirjoitti...

Eik sulla ole kotona ateljeekriitikkoa blogin ulkonäköä arvioimaan? Vaihda nuo vappurojut edes jouluksi pois. Muuten ei ole valittamista.

HannaH kirjoitti...

Pakko tunnustaa, en ymmärrä, en vaikka koko yksilöllisen dna:ni ylläpitämien aivosolujen voimalla miettisin. Ei yksilöllisyyttä?

Vai onko tällä jokin side siihen itämaiseen filosofiaan, jossa tyhjennytään kaikesta, jolloin yhteys on tyhjyyden yhteyttä missä minuus häviää kaikkeuteen tai jotakin sinne päin?

Tarina itsensä maalaamisesta maisemaan toi mieleen Janssonin Muumipapan ja meren, jossa muumimamma teki juuri niin. Ja mamman häviäminen olikin tapahtumien kulminaatiopiste.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi senkin kelju-kojootti! Mitkä vappurojut? Tarkoitatko tuota pääkuvaa?

Jaa, sä et vain tykkää omasta DNA:stas!

HannaH! Joo, mutta mietiskely onkin pakotonta, siis ei tarvitte pinnistellä!

Olen kyllä aika varma että Tove Jansson tunsi kyllä buddhalaisen maalaustekniikan. On siinä naisessa ollut sen verran hyvä siveltimen käyttäjä.

Harmillista että tätini ei ole enää elossa. Hän tunsi Tuutikin opiskeluaikoinaan ja olisi voinut kysyä suoraan.

Ripsa kirjoitti...

Pakko kirjoittaa suruviesti, joka juuri on tullut Minun Venäjäni-blogista Reijo Nikkilältä.

Aleksandr Solzhenitsin kuoli puolen yön maissa.

Ainakin minulle hänen tuotantonsa avasi aivan erilaisen Venäjän kuin mitä olivat 1800-luvun suuruudet Tolstoi, Dostojevski, Lermontov, Turgenjev, Tshehov jne.

Hän oli niitä ensimmäisiä jotka puhuivat elävästä Neuvostoliitosta. Ja lisäksi yhtä kriittisesti kuin toverinsa 100 vuotta aiemmin.

On tietysti muitakin, ja varsinkin runoilijoiden joukossa, ei hän ollut ainut, mutta ehkä se, joka Pasternakin jälkeen murtautui massiivisimmin kansainväliseen tietoisuuteen.

Hirlii kirjoitti...

Muumipapassa meressä tuo muumimamman katoaminen maisemaan on aina kuvannut ja niin, mer-kinnyt sitä tapahtumaa kun esimerkiksi katsoo jotakin ja tulee hetkeksi näkemänsä (tai lukemansa) osaksi tai tekee jotakin niin keskittyneesti, että tulee siksi. On kuitenkin palattava. Lahjakkaat näytteli-jätkin ovat joutuneet psykoosiin, jos rooli on jäänyt päälle, ovat eksyneet eivätkä osaa tietä takaisin. Muumimammakin palasi perheensä luo.

Kieltämättä on samanlaisia vaikeuksia ymmärtää kuin HannaH:lla. Ettei olisi olemassa lainkaan yksilöitä? Toki mietiskellessään ja uppoutuessaan johonkin tekemiseensä kadottaa hetkeksi tuon yksilöllisen minuus-kokemuksensa, näinhän hetkittäin tapahtuu myös hyvässä ystävyydessä, rakkaudessa ja toisinaan myös unessa.

Minusta suuri ja vastuuntunnottomin harha on se, ettei ota vastuuta sanomalla: minä tämän tein. Ihmisellä on oikeuksiensa lisäksi myös velvollisuuksia niin itseään kuin toisiaankin kohtaan. Se on käynyt yhä harvinaisemmaksi.

Isoäitini totesi aikoinaan kun mietti, mitä taas jäi päivän aikana tekemättä: no, pakko ei ole kuin kuolla. Se onkin elämänhaluiselle ihmiselle ainoa todellinen pakko.

Rauno Rasanen kirjoitti...

ripsa

Tämä oli mielestäni aika hyvä teksti ja Wu Tao Tzu unohtumaton kirja perusteemaltaan.

Mutta se yksilöllisyys...

Jos samaistat yksilöllisyyden DNA:han olet tehnyt pahimman mahdollisen kategoriavirheen minun filosofisessa katsannossani. Et tiedä, mistä puhut ja silti väität tietäväsi kuin olisit kaikkinäkevä jumala.

Asenteesi ei välttämättä ole itsekäs, mutta ontologisesti kyseenalainen se kyllä on.

Meidän välillämme on tässä kohtaa maailmankatsomuksellinen ristiriita, eikä sitä silloita mikään järkipuhe.

On vain kestettävä toinen toistaan.

Kirjoitti Sokrates

Ripsa kirjoitti...

Joo Hirlii, tajuan tismalleen mitä kumpikin teistä, sinä ja HannaH, ei nyt tajua. Tai tajuatte kyllä, koska kumpikin sen myös sanoo.

Tottakai buddhalaisissa yhteisöissä ja yhteiskunnissa on olemassa moraali ja eetos, itse asiassa se voi olla isompikin kuin tämä meidän, koska buddhalaisuudessa hiekanjyvälläkin on merkitys.

Siihen voi sanoa että entä sitten kastijärjestelmä. Enpä ole varma että se on suoraan kytkettävissä buddhalaiseen filosofiaan. Jopa karman laki antaa mahdollisuuden syntyä uudelleen jonain muuna kuin kadunlakaisijan tyttärenä.

Esimerkiksi Intian kongressipuolue kielsi ensitöikseen brittien poistuttua kastijärjestelmän, mutta sepä vain on edelleen olemassa.

Ihmiset takertuvat asemiinsa ja tavaroihinsa, niin että unohtavat olevansa osa kaikkeutta, noin suunnilleen.

Näkeehän sen kun katsoo ympärilleen.

Minuus on siis illuusio, ja voi sitä varmaan verrata näyttelijän käyttämään rooliin. Sitä voi käyttää jos se on tarpeen, mutta se ei ole olemisen ydin.

Ripsa kirjoitti...

Höpsistä, hra Sokrates, ei kai kukaan nyt DNA:ta ja yksilöä sekoita, vaikka me sen määrääminä olioina putkahdamme ulos äitimme kohduista.

Siis me ei olla puhtaita tauluja syntyessämme. Eikös tuo nyt ole ihan selvä?

Mutta olen sitä mieltä, että jos ihmiset oppisivat katsomaan matkan päästä itsejään ja minuuksiaan ja näkisivät ne ihan samoina toisten samanlaisten kanssa niin ihmisyhteisö olisi paremmassa jamassa.

Voisi olla vaikka oikeaa naurua eikä aina vinoa hymyä.

Muuten ks. edelliset vastaukset.

Rauno Rasanen kirjoitti...

ripsa

Monologi

Minä muistelin tuolla kommmentillani menneitä ja ennakoin tulevaa.

Olennaista on, ettei persoonallisuutta voi redusoida takaisin dna:han, vaikka dna onkin persoonallisuuden biokemiallinen edellytys.

Persoonallisuus on jotain, josta jää 'jälki' ihmisen historiaan - jotain, joka kehittyy ja surkastuu, ja joka sillä välillä kukoistaa.

Persoonallisuus on palautumatonta emergenssiä, jota voi toki manipuloida biologisesti ja joka on biokemiallisten muutosten 'armoilla', mutta yhä silti biokemiallinen 'oleminen' ei ole mitään ilman tiedostavaa persoonallisuutta.

Persoonallisuus on materian olemassaolon realisoitunut 'mahdollinen maailma' - toisin sanoen materiaalisen 'korkein', transsendentaaliseen autonomiaan kohonnut muoto.

Materia ja energia ovat 'mykkää puhetta' ilman draamaa, jossa persoonallisuus kohtaa itsensä materiassa sen aina-jo-ylittäneenä.

PS.
Kuten tiedät, jätän faktojen luetteloinnin tutkijoille. He osaavat sen asian paljon paremmin kuin minä.

Ripsa kirjoitti...

Tjooh, Rauno, saman oikeastaan sanoit jo.

Itse asiassa minun on myönnettävä että DNA-tutkijoissa on jo paljon niitä, joiden mielestä minuus voidaan palauttaa noihin kaksoiskierteisiin.

Suomalainen tutkija Keltikangas-Järvinen, kehityspsykologi, on todennut että mitä todennäköisimmin ihminen syntyy valmiina temperamentiltaan.

Sitä ei voi muuttaa kasvatuksella, eivätkä elämänkokemukset muuta sitä myöskään.

Siinä on jo aika hyvä alku ja tämä sattuu olemaan suomalainen tutkija.

En käsitä miksi sinun on välttämättä mentävä metafysiikkaan kun pärjättäisiin ihan hyvin fysiikallakin!

Rauno Rasanen kirjoitti...

ripsa

Sorry. En jatka enempää aiheesta, jos/kun huomaan, että keskustelusta ei ole enää hyötyä kummallekaan osapuolelle. Se ei siis etene.

Tämä valitettava tapa on erottamaton osa vaikeaa luonnettani.

Kyseisen ontologisen erimielisyyden kanssa on vain yritettävä elää, mutta faktoihin vetoamalla tai argumentoimalla se ei näköjään muutu miksikään.

Toisin sanoen faktat eivät ongelmaa ratkaise, eikä kukaan ole velvoitettu hyväksymään edes ongelmaan esitettyä muodollisesti pätevää argumenttia, joten kiista on ratkeamaton - siis maailmankatsomuksellinen eli/tai subjektiivinen valinta.

Vielä kerran - yksinkertaistetusti:

Miksi selittelisin enempää, koska et ymmärrä, mitä tarkoitan. Minä sen sijaan ymmärrän, mitä sinä ajat takaa, mutta en hyväksy esittämääsi kantaa, vaikken pysty sitä kausaalisesti tai argumentatiivisesti kumoamaankaan.

Hannah kirjoitti...

Pystyn näköjään olemaan sekä samaa että eri mieltä. Riippuu siitä otetaanko ruumis mukaan vai ei. Ellei, samuuden ajatus toimii oikein hyvin, ja minuuden luolanseinälle voidaan peilata jos minkälaisia illuusioita. Mutta ruumiini (ja nälkäni) on minun.


Jotkut tutkijat ovat vastikään todenneet, että lääkkeillä ja terapialla voidaan saada mielisairaan aivoihin samanlainen jälki, mutta terapian jäljet ovat pysyvämpiä. Tarkoittanee aivojen suurempaa sopeutumaa oppimaan inhimillisen puheen kuin lääkinnän kautta.

RR:n kuvaama persoonallisuus dna:han palautumattomana uutena kokonaisuutena vaikuttaisi mahdolliselta, mutta yhtä hyvin on mahdollista, että tämäkin "jokin" lepää alustalla, joka voi vielä saada biokemiallisen selityksensä. Muistin toimintaahan ei vielä täysin ymmärretä.

Muu historiaan jäävä jälki on kirjallisuutta, taidetta - kädentöitä. Lisää opittavaa ja muistettavaa tuleville yksilöille.

Kovin katsomukselliseksi siis menee, ja niistä voi kiistellä yhtä hedelmällisen iloisesti kuin makuasioista - toistaiseksi.

Sari kirjoitti...

Eikòs tuo runo pààttynyt jotenkin niin, ettà haluan puolet vain tyynystà, jolla tàhtenà, putoavana tàhtenà sormus kiiltàà sormessasi...
(ostin joskus Jevtusenkon rakkausrunokokoelman)

Olen joskus yrittànyt ymmàrtàà, miltà tuntuisi olla kollektiivisen kulttuurin kyllàstàmà. On niin "lànsimaista" ajatella, ettà yksilòllisyys on positiivinen arvo.
Mutta ei siità pààse mihinkààn, oman navan hyvinvointi on aika syvàllà ja sità tavoittelee kai ihan jo alitajuisesti tàssà kulttuurissa kasvaneena.

Ripsa kirjoitti...

Njoh, noinhan sinä Rauno aina poistut. Ilmoitat ilman selityksiä että tiedät mitä ajattelen, ja samalla, että minä en tiedä mitä sinä ajattelet.

Ilmeinen kommunikaatio-ongelma. Siitä voidaan sitten keskustella kummassako päässä se on. Mutta se ei ole erityisen tärkeää.

HannaH, kyseessä onkin olemassaolon paradoksaalisuuden hyväksyminen. Eli olet oikeilla jäljillä käsittääkseni.

Sari, joo, niinhän tuo runo päättyy. En vain muista kuka sen on suomentanut. Sen on laulanut muistaakseni Kristiina Halkola. Minusta nätti laulu. (Kuka puhuu?!)

Siis tuo samsaran ja nirvanaan pääsemisen välinen ero on hiuksenhieno. Toisaalta se on täysin jokapäiväistä elämää.

Oletko lukenut Hurinan kirjoituksia buddhistiluostarista jossainpäin Eurooppaa. Siinähän se likka juttelee niin kuin kuka tahansa, mutta ei tunnu olevan ehkä ihan niin kiinnostunut Blogistanin tarjoamista mahdollisuuksista enää kuin ennen.

Eli tekee työtä ja muutos on käynnissä. Muutos voi kestää vuosikymmeniä. Tuon maalarin suhteen luulisin että nelisenkymmentä vuotta, ehkä enemmän.

Ihminen joka tavoittelee nirvanaa on kuin kuka tahansa ihminen, mutta hän on tietoinen siitä minne on menossa.

Tietoisuus taas, se on kaikissa olioissa. Näkeehän sen kissoistakin.

Rauno Rasanen kirjoitti...

ripsa

'Ilmoitat ilman selityksiä että tiedät mitä ajattelen, ja samalla, että minä en tiedä mitä sinä ajattelet.'

*
Niinpä.

Olen selittänyt mielestäni ihan tarpeeksi eri yhteyksissä (ks. esim. eutanasia-päreeni luvuista II ja III) tätäkin asiaa (ontologinen ero) niin paljon, etten koe huonoa omaatuntoa pidättyessäni jatkamasta sen vatvomista näissä yhteyksissä.

Olen turhautunut, mutta menköön omaan piikkiin.

Toisin sanoen: ole sinä vain oma itsesi ja jatka kuten ennenkin. Blogissasi on paljon hyvää ja kiinnostavaa.

Vaikka tämä filosofinen kiistamme on toki erittäin olennainen senkin vuoksi, että se heijastuu moniin muihin kannanottoihimme, niin se on silti 'vain pelkkä', yksittäinen, teoreettinen dikotomia.

Ripsa kirjoitti...

Ajatella, Rauno, en pidä tätä ontologis-filosofisena kiistana lainkaan!

Sen sijaan maailmankatsomuksellinen se varmasti on.

Minulla ei ole, niin kuin olen moneen kertaan sanonut, yhtikäs mitään filosofiaa vastaan, päinvastoin, myös monet sinun ja Petrin keskustelut, esimerkiksi, ovat avanneet ovia mielessäni.

No tämänkin olen sanonut.

Mutta tämä postaus oli kyllä aika konkreettinen asia.

Halusin kysyä mitä tapahtuu, kun kaleidoskooppia kääntää aivan vähän. Kuvio ei täysin muutu, mutta muuttuu silti niin, että särmät synnyttävät uudenmuotoisen ja värisen kauniin kuvan.

Rauno Rasanen kirjoitti...

ripsa

Ajatella, Rauno, en pidä tätä ontologis-filosofisena kiistana lainkaan!
Sen sijaan maailmankatsomuksellinen se varmasti on.

*
Kaikki perimmäiset, maailmankatsomukselliset erimielisyydet voidaan palauttaa teoreettisesti ontologisten erojen ilmentymiksi.

Ja juuri tämän vuoksi todelliset filosofiset ongelmat ovat empiirisesti tai argumentatiivisesti ratkaisemattomia/ratkeamattomia.

Maailmankatsomukselliset (ontologiset) valintamme ovat siten aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia.

Ripsa kirjoitti...

Juu. Niinhän se olikin. Teoreettisesti menemme maailmankatsomuksellis-ontologisesti eri puolille joitakin kuvitteellisia aitoja.

Olen erittäin iloinen siitä että filosofiset ongelmat ovat ratkaisemattomia. Jos ne olisi ratkaistavissa, ei olisi koskaan mitään keskusteltavaa. Siis ihan totta.

Siis aitojen pystytystä vastaan kyllä olen. Oliot ovat olioita ja olemassa eikä siinä laiduntaessa tarvita Buridanin aaseja. Tosin väistämättä meitä aaseja on, koska loikkauksella olisi EHKÄ mahdollista päästä vihreämmän ruohon tuntumaan.

Mikä hemmetti olisi objektiivinen valinta?

Sen sijaan pidän tavattomasti kysymyksistä jotka alkavat "Entä jos?". Minusta on hauskaa kuvitella ja ajatella. Ne ovat kaksi eri asiaa, mutta ovat saman asian eri puolia.

Toivottavasti sinä sentään pidät kaleidoskoopeista. Minä voisin katsoa sellaista loputtomiin.

Mrs Morbidi kirjoitti...

Kirjoitit taas oikein mukavasti. Sitö paitsi satun olemaan samaa mieltä kanssasi tässä asiassa. Yksilöitä ei ole, mutta monet kuvittelevat niin olevan. Siinä ei ole mitään väärää. Kuvittelukin on osa totuutta :) Heehee.. Naurattaa nämä omat jutut. Onneksi edes itsellä on hauskaa.

Solzhenitzynin Ivan Denisovitshin päivä teki aikoinaan järisyttävän vaikutuksen. Muita en ole sitten lukenutkaan. Joskus yksi kirja riittää.

Haluaisin lukea kaikki Sven Lindqvistin kirjat, mutta toistaiseksi olen onnistunut lukemaan vain yhden. Se on hieno teos. Kertoo hänen matkastaan Australian aboriginaalien historiaan.

Ripsa kirjoitti...

Ruu, tästä syntyikin hyvä keskustelu sen vuoksi, että on kamalan vaikea siirtää näkökulmaa johonkin muuhun kuin mihin on tottunut.

Niin kuin itsestä isompaan yhteiseen joukkoon. Katsomista vähän kauempaa.

Temppelistä en muuten sinulle puhunut uskonnon tms. vuoksi, vaan sen esteettisyyden ja ikuisen suuren nimettömyyden vuoksi.

Onnea matkalle!

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa,
tiedän ettet maininnut temppeleitä ja alttareitakaan uskonnollisessa asiayhteydessä. Aavistelin, että sinua viehättää ajatus siitä, että puolestasi lasketaan kukkanen alttarille jossain kaukaisessa maassa jne.:)

Kiitos matkatoivotuksista. Vielä viikko. En osaa suhtautua mitenkään asiaan, toistaiseksi. Kaikki on upeaa aina ennen matkaa, koska matka on mahdollisuus, ei todellisuutta. Paras osa matkaa on usein hetket ennen matkaa...

Ripsa kirjoitti...

Seuraan sinua hirmuisen ison matkan takaa, päivittäisiä taistelujasi muurahaisten ja gekkojen kanssa, sadetta, käärmeitä, kommunikaatiokyvyttömiä opiskelutovereita, kaikkea, Ruu.

Samalla muistan että olet emigrantti niin kuin minäkin olen ollut ja jokainen sukupolvi sekä äidin että isän suvussa.

Tiedän että näet Kioton avoimin silmin ja siksi odotan matkaasi varmaan yhtä malttamattomasti kuin sinäkin.

Ne temppelit ovat aivan käsittämättömän upeita, olen nähnyt televisiossa ja taidekirjoissa. Mittasuhteet aivan erilaiset kuin länsimaisessa arkkitehtuurissa.

Sitten minua tietysti kiehtoo buddhalaisuus, ei uskontona, vaan filosofiana.

Homo Garrulus kirjoitti...

Yksilö on oma maailmankaikkeutensa eli singulaari mieltymystensä ja motivaatioittensa suhteen. Yksilö hakee omaa ratkaisua omaan ongelmaan. Se ei ole kollektiivinen silloin vielä. Kollektiivisuus on oppimisen yhteydessä koska tieto on kollektiivista, ei ihmiset itse. Tiedolla on alkunsa ja loppunsa. Tiedetään kaikenlaista ja sitten kun aika on osoittanut, että tieto oli väärä se loppuu itsestään. Joskus se pulpahtaa uudelleen mutta yleensä tiedolla on elinkaari. Muodilla on myös elinkaari, joka on lyhyempi mutta samalla lailla kun sitäkin voi ennakoida ja pönkittää kaikkea tietoa voi. Näinollen mediat johtavat yleistä ilmapiiriä ja raha mediaa. Kulttuurien erilaiset tulkintaprinsiipit erottavat mutta kauhutilanne on sinä päivänä kun suurin on voittanut vain suurimman oikeudella kuten meillä suuret ikäluokat tuppaavat saamaan aina sitä mitä he juuri tarvitsevat koska voidaan osoittaa luvuilla tarpeet.

Demokratia on siis osittain massan tuote; massa valitsee vaikka ei olisikaan niin fiksua sitten maan kannalta pitkällä tähtäimellä.

Minä olen sitä mieltä, että pitäisi pian ymmärtää mikä on olla ihminen (ontologia) ja mikä on tieto (filosofia, joka käsittelee ontologisia asioita).

Näissä on vielä ikävä kyllä ollut niin, että pedagogiikka on ollut politiikan ohjaamana eli oppiminen ei ole ollut ns. tiedon kannalta tai ihmisen kannalta parasta vaan oppimista on pyritty indoktrinoimaan lähtökohtaisesti
(Moira v. Wright).

Puurot ja vellit siis. Erotelkaa ennen debattia niin tulee selkeämmäksi.

Ripsa kirjoitti...

H.G., näitä puuroja ja vellejä yritetään kyllä kovasti erotella näissä blogeissa.

Minä katselen paradokseja mielelläni, koska niistä paljastuu enemmän kuin pelkällä erottelulla paljastuisi.

Kerro tuosta Moira v. Wrightistä! En muista kuulleenikaan. Oppiminen ei taida tapahtua koulussa kuin pieneltä osin, mikä on hyvä koska me singulariteetit sillä tavoin saamme ehkä hieman laajemman kuvan maailmasta kuin muuten saisimme.

Katsoin juuri kosmologiasta kertovaa ohjelmaa, jota isännöi Esko Valtaoja, mutta äänessä oli lähinnä Kari Enqvist joka tutkii alkuräjähdystä. Siis kosmologi.

Paikalla istunut uskontotieteilijä jäi liikaa sivuun. Kulttuurien tutkimuksella sentään saadaan selville tästä ihmislajista yhtä ja toista.

Olisipa semmoinen onni että keksittäisiin mistä ihmisen itsetuhoinen käytös on peräisin!

Tuota, ensimmäiseen suureen ikäluokkaan kuuluvana protestoin kyllä tuota käsitystä vastaan että olemme saaneet kaiken ja että saisimme edelleen.

Kyllä minulla on se käsitys, että vanhuutta meille ei sallita. Siihen ei ole enää varaa kun kansallisomaisuus on myyty pois.

Nämä ovat viimeisiä vapaan puheen aikoja.

Homo Garrulus kirjoitti...

Ja kuka möi kansallisomaisuuden nimenomaan oman edun takia? Kuka otti lainaa lainan päälle päästäkseen Mallorcalle ei vain kerran elämässä vaan kerran vuodessa? Aikamoista tuhlaamista elettiin ja aina oli ikäänkuin vähintä mitä voisi odottaa.

Itsesäälin aikakausi se oli ja senkin voin ymmärtää miksi. Mutta ei ollut siis oikealla pohjalla sekään. Samalla se on ollut sinnikäs ja monella tavalla kunnioitettava sukupolvi, mutta ack kuinka hyväuskoinen ja siksi lepsu.

Ripsa kirjoitti...

Osa meistä teki uraa, osa keskittyi perheeseen ja Mallorcan matkoihin, osa teki vallankumousta, osa käytti tilaisuutta hyväkseen ja tutustui maailmaan kun rajat aukenivat vihdoinkin.

Ajatteles, H.G., että minulla oli opiskeluvuosina 60-luvun puolivälissä ystäviä jotka liftasivat Eurooppaa pitkin ja poikin. Enää ihmiset eivät uskalla. Itse en liftaillut kuin Suomessa, mutta se oli kyllä ihan sattumaa: ei sattunut semmoista kaveria jonka kanssa olisi voinut lähteä.

Jotakin on kyllä muuttunut maailmanpoliittisestikin. Pelko on lisääntynyt. Se taas kulkee yhtä jalkaa tuloerojen kasvun kanssa.

Ollaanko me oltu hyväuskoisia? Osa ehkä. Yliopistoissa opetettiin kyllä kriittistä ajattelua ja sosiologia rantautui Suomeen.

Homo Garrulus kirjoitti...

Mutta sehän on suuret ikäpolvet, jotka ovat esim. antaneet koulun rapistua vuosi vuoden jälkeen niin, että se on nyt PISA-analyysin mukaan paras mutta PISA ei mittaa maltillisen alueen hyvinvointia vaan ulkoaoppimisen ja kaikenkaikkisen discipliinin noudattamista. Kennel-luokkia rumasti sanottu. Hyvinvoiva kansa ei tottele koulussa sillä hyvinvoiva oppii juuri kriittiseksi. Nyt ollaan 60-luvun jälkeen annettu pois (ei näy enää missään opetuksessa mielestäni) kaikki prinsiipit, joiden löytäminen tuli meiltä. Me löysimme oppimisvaikeudet (mm Niilo Mäki -instituutti) ja me löysimme monta muuta nimenomaan sosiaalista parannusta kansakunnalle. Ja ota huomioon, että se oli juuri 60-70-luvulla. Mitä tapahtui? Eipäs mennytkään opettajien koulutukseen vaan suoraan myyntinä jonnekin joka käytti sitä diskurssianalyysien tarkistamiseen. Näin kun vielä osasivat vetää ristiin esim. geneettisen kartan kanssa löysivät ns. hvyät yksilöt ja sitten defektit eli väärä lailla luovat. Valta ei halunnut enää näitä oikeita vapaita ja luovia vaan halusivat sitä mitä ollaan sitten kasvatettukin: insinöörimäistä luovuutta missä tekninen osaaminen kulkee ennen holistisuutta.

1/4 Suomen ylioppilaista koulutettiin vielä 90-luvulla insinööritieteiden tarpeisiin. Eikä montakaan naista. Tästä alkoi sitten miesvoittoinen elämä ja näin myös naisten tilanne heikkeni ja saavutettuja etuja ei ole helppo murtaa.

Suuret ikäluokat menivät siis mukaan ilman kritiikkiä. Tosin se on aina vaikea tietää sillä vain tietämällä voi olla skeptinen, ja rahaahan me tarvittiin. Mutta nyt kun kuitenkin haluamme, ettei raha valu pois maasta ja ettei kunnat joudu riistopolitiikan alle (esim. vesi ja energia, ruokahinnat jne) niin nyt olisi oikeastaan palattava 60-luvun pedagogiikan kirjoihin ja myös markkinoinnin gurujen kirjoihin sillä sinne meni lähes kaikki oivallinen, mitä käyttäytymistiede ja sosiologia tajusivat teidän aikana. Nyt myydään aivotutkimusten herkullisimpia osia samanlaiseen etukäteis-rankkaukseen ja minä pelkään, ettei minun lapseni tule pian kelpaamaan tähän maahan sillä minun lapseni ovat aidosti luovia eikä käskystä). Mutta kuka nyt luovia palkkaa kun voi robotteja palkata? Ja naisten ideaalit veistetään koko ajan median kautta enemmän ja enemmän objekteiksi missä pitää vain näyttää nätiltä.

Minuakaan ei ole naiset auttaneet vaan pitivät vain sairaana kun jaksoin olla sitä mieltä mitä olin: koska olin laskenut juuri saman minkä sinäkin; miten käy kun kaikki johtuu liian suurista palkkaeroista. Silti on kokonaisia konsulttifirmoja, joiden taustalla on tätä varten suunnattuja konsultteja. Heille vain sanotaan asia eri lailla. He käyttävät sanoja "oikeudenmukainen palkkapolitiikka" ja sellaista ja samalla ajavat suurilla autoilla.
Ei sen vaikeampaa mutta teidän ikäpolvi meni halpaan.

Ja myös minun sukupolveni (olen 50). Mutta minä en; ja yksin sain olla koska miehet puolustivat itseään ja naiset minun lähelläni ja ympärilläni tietysti myös miehiä.

Se on minun aito kokemukseni.

Ripsa kirjoitti...

Meillä oli täällä Vaasassa 80- ja 90-luvuilla semmoinen teatteri kuin Peukalopotti, joka teki esityksiä myös aikuisille. Teatteri lähti sitten pois (se kun oli riippuvainen vain yhdestä ihmisestä), mutta kyllä sillä oli vaikutusta.

Tämä vaikuttajaihminen Kristiina Hurmerinta otti käyntikortikseen kysymyksen, että tahdommeko iloisia robotteja vai ihmisiä.

Esityksiä oli päiväkodeissa ja kouluissa paljon.

Silti tämä kaupunki oli ja on insinööri- ja ekonomikaupunki, eikä täällä juuri näy kulttuurin merkitystä missään päin. Kuorofestarit, Korsholman musiikkijuhlat?

Niissä on pieni porukka yhdessä, sen sijaan sosiaalisesti suuntautuvassa teatterissa voi olla yleisö ja tekijät yhtä ja samaa.

Tottakai, me suuret ikäluokat olemme tietysti suuria sen vuoksi, että suurin osa vuosiluokistamme rupesi hakemaan elintason korotusta. Ja se näkyy. Tuloerot siis kasvavat edelleen, vaikka tarkoitus joskus vuonna 1966 oli aivan eri.

Me jotka pidimme meteliä, olimme pieni vähemmistö. Amerikassa Vietnamin sodan aikaan meitä sodan vastustajia oli 20 miljoonaa, mutta väestö oli kaikkiaan noin 200 miljoonaa, joten vähemmistö se oli sekin, tosin sen ansiota on suurelta osin sodan loppuminen.

Se ei ollut, kuule, mitään hiekkalaatikkopelleilyä, niin kuin politiikka täällä oli. Ihmisiä tapettiin.

Eli tässä täytyy katsoa ikäluokkakohortteja hieman tarkemmin. J.P. Roos on tutkinut suurten ikäluokkien asenteita ja tekemisiä jonkin verran.

Mutta varsinainen tutkimus jää varmaan siihen kun olemme kuolleet jo.

Se on kyllä totta että kasvatus on avainasemassa. Siitä ei pääse mihinkään, ehdottomasti.

Homo Garrulus kirjoitti...

Opettajani yliopistossa käytti M.v.Wrightin tekstejä lähteissään. Olivat Ruotsista. Kysy I.W.:ltä enemmän, en minäkään löytänyt hänen kirjojaan mistään. Hänen piti tulla ohjaamaan ruotsinkielistä kasvatustieteen filosofiaa, mutta ehkä hän ei tullutkaan?

Ripsa kirjoitti...

Aha. No kuka on I.W.? Pitää nyt kysellä edelleen, koska jos olet lukenut ruotsiksi kasvatustiedettä niin oletko ehkä opiskellut täällä Vaasassa Peffanilla?

Tiedät ehkä että Vaasoja on kaksi: suomenkielinen ja ruotsinkielinen ja aika harvoin ne kohtaavat, mistä aiheutuu tavattomasti hankaluuksia.

Homo Garrulus kirjoitti...

Jos säikähdin se johtuu siitä, että olen puhunut kuuroille korville näitä asioita jo 5-6 vuotta ja saanut kaikenlaiset terroristit sen sijaan kiinnostuneita minusta. Minä en ole hullu, Ripsa vaan ihan täysjärkinen mutta jossain kohaan rupesin oikeasti pelkäämään koska kukaan ei halunnut kuulla. Nyt vasta RR ja sinä ja moni muu. Mutta ennen sitä kerroin kokemuksistani näistä falskeista konsulteista ja mitä itse uskoin. Kukaan ei puhunut minulle joka oli traumaattinen asia ja nyt minä näen mörköjä vähän siellä täällä (paitsi, että osittain ovat sitä mitä uskonkin:lapsellisia urkkijoita).

Ripsa kirjoitti...

H.G., mörköjä on aina ja kaikkialla, ei niistä pääse niin kuin lapsuudesta pääsee (jos pääsee, eikä se kaikin osin ole edes toivottavaa).

Pääasia on tietysti mörköihin suhtautumisessa. Jos ottaa möröt annettuina, niin siellä ne sitten ovat nurkissaan ja irvistelevät. Eivät voi mitään!

Tottakai ihminen kuin ihminen säikähtelee päivittäin jotakin. Toivoisin että sinulla olisi joku tuki, joku johon voit luottaa ja olla pelkäämättä.

Jos minä olen ihan yksin, niin kuin nyt, ja jos joku mörkö tulee selän taakse, niin huidon sen pois ja menen makaamaan kissan viereen, panen kuulokojeen korvaan ja kuuntelen kissan hyrräystä.

Purrr, purrrrrr!

Ja möröt painuvat takaisin nurkkiin. Jonne ei päivä paista eikä kuu kumota.

Homo Garrulus kirjoitti...

No sinne menivät. Voin jälleen nukahtaa matolleni ja kuorsata kuten kunnon vahtikoiran kuuluukin, tai opaskoiran. Kiitos.

Ripsa kirjoitti...

Noh, kunhan katsot että matto ei ole paikalla jossa joku voisi sinuun kompastua!

Homo Garrulus kirjoitti...

Tarkoitat, että nukun kuitenkin liian sikeästi! Taidankin (kävin Kriittisen KK:n järjestämässä uni-kurssissa på skoj saadakseni paremmin iholle mikä on symbolikka sillä puolella) olla hyvä nukkumaan. Nukkuessa ihminen siivoaa aivokoppansa ja luojan kiitos siivoan edes siellä.

:)

Oli hyvä kurssi siksi, että minuuden ymmärtäminen on monisäkeinen asia ja psykoanalyysi on liian kapea ja kirjallisuuden tutkiminen liian leveä. Semiotiikka on liian strukturaslistinen ja musiikki liian vaikea vangittavaksi. Mutta tämä toi jotain lisää siihen, mitä voidaan katosa olevan Minuus. Pidin kurssista ja suosittelen mikäli päättävät vetää sitä uudelleen. Ehkä voisin tulla Vaasaan ja käynnistää jotain vastaavaa sielläpäin, vaikka kyse ei olisi minuudesta unien kautta mutta minuus suhteessa moneen muuhun seikkaan, joka minua askarruttaa ja johon minulla on pohjakoulutus olemassa. Pitäisi päästä pois täältä Helsingistä joka tapauksessa, minä en haluaisi olla enää.

Ripsa kirjoitti...

Kyllä minusta Peffan voisi joskus järjestää jotain kaikelle kansalle.

Eli jos tunnet siellä vielä jonkun niin kaikille lasten vanhemmille kurssi, jossa tutkitaan minuutta, josta juuri tässä postauksessa todistelin, ettei sitä ole olemassa!

Tai on tietysti niin kuin samsara on, mutta menee siinä ohella niin kuin lastenkasvatus.

Homo Garrulus kirjoitti...

Niin - kasvatuksen osalta pitää suostua siihen, että on minuus. Koska minuuden rakentaminen on samalla sisäänpäin- että ulospäinkatsomista niin käytännöllistä on katsoa sanalla Minä yhtä sun toista. Konstruktivismi sen sijaan sanoo hyvin että meaning ain't in my mind (Putnam) eli ihmiseltä on turha kysellä merkityksiä kauhean syvältä koska ne ovat osittain aina läsnä sosiaalisesti. Mutta jotkuthan teettävät itsestään sitten merkkejä eli merkittäviä! Sepä on paha tauti ja sitä ei voi avata ihan helposti. Jos sanoo, että ihmiset ovat narsisteja se on heille täysi mysteeri sillä näkevät vain, että tottelevat Herran sanaa. Ja kun tottelee niin vika on sitten aina vain muissa ihmisissä ikäänkuin.

Tämä on minulle täällä kotonakin osittain arkea: minä konstruoin sisältä ja mieheni muistelee lukeneensa ulkoapäin. Jos on luettu se on totta, jos ei, ei ole hänelle totta. Tämä käy raskaaksi mutta olemme eläneet niin kauan näin ja syy siihen on se, että minä nuorena en ollut varasti sinut minun minuuteni kanssa ja siksi ihailin tiettyä käyttäytymistä - vaikka ei ollutkaan suoraa puheyhteyttä. Luulin vilpittömästi,että meillä oli. Oli vain klische ja kun ympäristö lähti mollaamaan mieheni ei tukenut minua vaan "osti" kertakaikkiaan mollaajien mielipiteen. Mutta kun myöhemmin loin kaikenlaisia hyviä ajatuksia jotkut miesvoittoiset ryhmät veivät nekin ulos markkinoille ikäänkuin mieheni oivalluksena. Kyllä on ilmoja siis kestetty voisi sanoa.
Miksi elämme niin miesvoittoisessa maailmassa johtunee juuri tästä kirkon (ja skolastikan) peruista.

?

Ripsa kirjoitti...

Olen ihan oikeasti miettinyt näinä päivinä että millä tavoin pienet pojat ja tytöt buddhalaisluostareissa oppivat samaistumisen kaikkeuteen.

Täytyy olla jollain lailla niin että KAIKKI on enemmän oletusarvoista jo jossain Nepalin kylässä kuin mitä se on ikinä ollut meillä.

Siis että jäin ihmettelemään sitä että miksi pitää opettaa MINÄ jos lähtökohta on se, että jokainen maanmatonen on aivan yhtä merkittävä kuin tämän ihon sisältämä otus.

Kyllä siellä ollaan eri puolella aitaa ilman muuta.

Tähän PITÄISI sisältyä ilman muuta myös patriarkaalisen ja matriarkaalisen (tai -lineaarisen) muutos kohti kumppanuutta MUTTA EI SE SILTÄ VAIKUTA. Sotilaskaappaukset ja muut joka puolella. Onko asia yksinkertaisesti niin että buddhalaista filosofiaa ei jostain syystä ole kyetty sisäistämään? Mikä ihme voisi olla syy siihen? Jos siis vuossatainen historiaa osoittaa sormella ihan toisaalle!

Maailma on ja pysyy paradoksina.

Miten se sanotaan lapsille?

Homo Garrulus kirjoitti...

En ole lukenut buddhalaisuutta kuten en ole lukenut edes omaa teologiaamme , joten olen vain oman sisäisen kartan kanssa liikkeellä. Minä koen, että Kristinuskossa on se hyvä (joka voi tietysti olla vielä parempi buddhalaisuudessa), että ihmistä kunnioitetaan myös yksilönä. Se on vahva väite sillä oli miten vaan on aina eriarvoisuutta sillä joku oppii nopeasti ja toinen hitaasti. Kun on yksilön kunnioitusta, joka on huomioonottava mistä kukin ponnistaa niin ollaan realiteeteissa. Mielestäni pitää koko ajan ajatella realiteeteista lähtöisin kaikki. Muutos pitää aina tehdä olemassaolevan elämän päälle, ei siis taikasauvalla teoreettisen asian takia. Teoriassa kaunis maailma olisi kaunis mutta kun palaamme realiteetteihin tulee toisenlainen lähtökohta: miten opettaa ihmisille kaikki tuo? Miten oivalluttaa heille kaikenlaisia uusia asenteita? Minä huomaan miten minua tapetaan henkisesti ennenkuin kukaan ottaa todesta. Ei ole siitä kiinni esiinnynkö pellenä vai en; en esiintynyt pellenä ensimmäiset 40 vuotta kun tarjosin asenteeni. Olivat vain naurua pitämässä sillä ympäristölle minä olin ihmeellinen; eivät he.

Näin saivat ensin nauraa, kiusata ja lopulta pitää minua sairaana vain sen takia, etteivät osanneet itse nähdä itsensäkään. Kun ihminen ei suostu näkemään omia rumiakin asenteitaan niin hän hyökkää ensin. Hyökkäys on paras puolustus: sen sain todella tuta.

Elän silti. Olen siitä tyytyväinen: ei ole siis mikään helppo asia muuttaa mitään ns. pedagogisessa mielessä koska vastassa on liuta kivipatsaita; kovettuneita ihmisiä, joille asenteenmuutos on sama kuin pyytäisi heitä hirttäytymään. Heille on jäykkäniskaisuudesta tullut sisäpiireissä hyve!

Mene sinne sitten puhumaan kollektiivin hyveistä kun kollektiivi on heille se "vaalikarja" jota riistämällä saavat elantonsa. Pitävät siis itseään niin superloistavina ja sen takia kaikki muut ihmiset ovat vain lähtökohtaisesti tyhmiä tai tietämättömiä. Eivät siis ymmärrä sellaista intelligenssiä joka on heitä suurempi. Se ei mene kaaliin ja kun kartanoiden kautta voi syöttää ja juottaa tätä "vaalimassaa" niin sen tekevät. Nauravat sitten koko matkan pankkiin kun nämä alistuvasti kilpailevat kuka pääsee seuraavan kerran rapukesteihin. Mutta kun tämän on tajunnut hävettää, että edes on itsekin joskus ollut yhtä dorka. Minä olen. En enää; nyt näen paremmin koko kuvion sen jälkeen kun nämä samat ihmiset lähtivät levittämään valheita minusta (=auttamaan jotain sellaista mitä apua en halunnut ja tämän avun nimissä levittämään minusta uusia vääristyneitä mielikuvia). Minä voisin haastaa heidät oikeuteen siitä, että munaavat ahkeran ja eettisen ihmisen menestystä. Mutta en ole riitelevää sorttia; olkoon siis. Mutta en myöskään palvele niitä, jotka hakevat minun asenteeni kautta uutta Kristusta, joka on vielä typerämpää. En ole Jeesus (herranenaika) vaan nainen, jota on rikottu rikkomistaan ja kiusattu kiusamistaan.

Nyt on minun vuoro pian antaa takaisin ja näin koko tämä sikamainen kulttuuri joka peittää itsensä noitten naamareiden taakse saavat nähdä mikä on teatteri. Sitä siis kaipaavat? Takaisinanto ei tarkoita vihamielisesti (sanottakoon vielä, koska minut punnitaan siis Jeesuksesta terroristiin joka on osoitus siitä, miten hauras ja herkkä ihmismieli on kun se ei tajua yhtään mitään mutta ottaa valtuuksia tuomita).

Ripsa kirjoitti...

Kuule H.G., tiedät miten hitaasti laiva kääntyy.

Jos meillä on eletty näin ainakin tuhat vuotta osapuilleen, niin tässä ovat tämänkertaiset eväät.

Mutta muutosta tapahtuu kaiken aikaa.

Jos koet että sinua on kiusattu, niin on monia muitakin. Ihmislajiin liittyy aika oleellisesti se, että järjestelmä on hierarkinen. Siis tämän ihminen-nimisen eläinlajin systeemi.

Sinun on jollain tapaa kyettävä astumaan ulkopuolelle. Jos jotkut jatkavat teatteriaan, niin eihän sillä ole sinulle väliä. Jatkakoon! Se ei kosketa sinua, koska et kuulu siihen teatteriin.

Naamiot ovat sen takia että muumio ei näy.

Homo Garrulus kirjoitti...

Niin on. Max Scheler on kirjoittanut muistaakseni siitä, miten mm Freud käyttää sanat Ausfuhlen ja Anfuhlen: tuntea itsensä teatterissa tai teatterissa, missä ensimmäinen on sitä kun on osallisena ja toisekseen se, että observoi. Mutta observoinnista tulee helposti yliminuuden jäykkä valtapositio kuten esim. Sarasvuolla: hän kertoi minulle miten hän näkee muut ihmiset ikäänkuin akvaariossa. Mutta sellainen ajattelu on yhtä pahaa kuin teatterissa oleminen sillä ylimielisyyden takia muut ovat juuri teatterissa eli eivät pääse pois tuosta yhteiskunnan rakentamasta ideasta. Rakenteethan ohjaavat tekoja, ei asenteet yksin. Ja jos rupeaa asenteitaan näyttämään kuten minä niin ärsyttää heitä, joiden on pakko olla teatterissa. Lika långt som brett.

En siis hae valtaa olemalla muiden tarkkailija vaan olisin vain halunnut olla yksi heistä. Minä olen lapsena ollut kiusattu ja kiusatulle ainoa asia merkitsee; kiusaamisesta pääseminen ja hyväksytyksi tuleminen. Mutta kun sitä ei tullut koska kirkolliset (jotka pääasiassa olivat minua herjanneet) eivät HÄPEÄ.

Kiusaavat lisää ja lopulta soittavt ambulanssin suurin piirtein. Eivät nöyrry mihinkään eikä mistään (lue RR:n ja IDA:n keskustelut; siinä näkee asetelman).

Ripsa kirjoitti...

Sellaista se taitaa olla monilla.

Kun sinulla kumminkin on lapset, niin yritä nyt keskittyä niihin. En usko että hyvin kasvatetuilla menevät eväät hukkaan.

Uskovaiset ovat kyllä aika hankalaa porukkaa, varsinkin ryhmissä. Heille voit kyllä kertoa että Suomessa saa olla myös uskonnoton.

Niin sanoo laki.

Homo Garrulus kirjoitti...

Olen auttamatta kiikissä mieheen, jonka sinä taidat tuntea. On niin
tyhmä olo kun sitä ei saa eikä voi
mitenkään sanoa. Olen sitten promiskuiteettinen nainen; sitähän
halusivat kunnes rikkoivat kaiken
elämässäni. Nuo moraaliset (joita
voi ostaa pienellä sanan väännöksellä
siis). Sanotko se Hänelle. Että pidän
elostelijoista oikeasti, kun oikein
mietin. Enkä jaksa enää tätä perhe-
väkivaltaa vaikka olisin huono äiti. Minullakin on mittani vaikka en enää ymmärrä miten mikään voisi enää ikinä kääntyä parempaan. Olen rampa, rikki, ammuttu ja tyhjennetty. Sorrettu ja raiskattu. Tekijät pitävät vain itseään valveutuneina kansalaisina ja odottavat jotain prenikoita. Niin helppoa se on kun pysyy kärryllä.
Näin raskaaksi se menee kun kertoo mitä näkee ja kertoo sen väärille ihmisille. Niille, jotka puhuvat eettisyydestä eivätkä itsekään ymmärrä mistä mikäkin alkaa ja loppuu. Mutta marinan aika pitää olla ohi. Eiköhän se aurinko paista joskus tähän risukasaan. Joskus.

Ripsa kirjoitti...

Kuule, H.G., olen miltei 100% varma että en tunne ihmistä jolle minun pitäisi kertoa terveisiä.

Minä nimittäin olen aika lailla erakko, elän kirjojen ja kirjoittamisen keskellä ja muun aikaa kuljeskelen pitkin katuja ja metsäisiä polkuja.

Paitsi tietenkin mitä kissat ottavat osansa ajastani, isonkin osan, mutta eivät pahuuttaan vaan ihan hyvyyttään.

Kyllä sinun täytyy itsesi puhua jos sinusta siltä tuntuu. Siis kohteellesi.

Lapsia et kyllä hylkää, muuten ne hylkäävät sinut kun olet vanha!

Homo Garrulus kirjoitti...

En hylkää ketään mutta olen ajatellut, että minullakin on oikeus onneen eikä vain äitiyteen. Minä olen tullut siihen, että väkivalta minuun päin (on väkivaltaa koska ei saa kunnioitusta tai tilaa ja joutuu altavastaajaksi tilanteissa missä on oikeasti täysin syyntakeeton ja avoin , sillä avoimuus on aina osaksi valmis sylkykuppi vihalle. Ruotsissa erotellaan esim. viha-rikoksia tavallisista rikoksista sillä normaali viha ja kaikenlaiset turhautumiset maksavat yhteiskunnalle paljon. Näitten takia me Suomessa kuitenkin kärsimme kuten minä olen. Nyt on kyse siitä voisinko sanoa (en tule sitä uskaltamaan ja uskoin, että tunsit tai tiesit henkilön), tai sitten perääntyä. Nämä aikuisten mielteet ja varovaiset kuvaukset ovat aina samalla hieman typeriä sillä aikuisten tapa löytää ystävä on yleensä kiinnitetty sosiaalisiin normeihin, paljon enemmän kuin nuorilla. Nuoret voivat kokeilla ja miettiä, aikuisten on harkittava eikä aloitteet ole helppoja. Minä en silti tiedä, samalla koen tiettyä lähestymistä tältä, jota kutsun Häneksi. Mitä siis pyydän sinulta; en tiedä. Olen vain niin väsynyt omaan elämääni joissa lapset ovat hienoja mutta hekin ovat aikuisia. Olen valmis kohtaamaan itseni todella ja tiedän, että olen nainen (eikä vain äiti-ihminen, jolla hoivamentaliteetti). Nainen on siis naaras eli miehen vastakohta mutta tätä ei ymmärretä ehkä. Feministit sekoittavat roolit hekin.

Minä siis kaipaan itselleni elämää voisi sanoa; lasteni maailma ei riitä eikä saa riittää. Mieheni kanssa menin aikoinaan rakkaudesta (tai niin uskoin) mutta olin muuten pelokkaana kuin fan kaikkeen muuhun päin. Mutta en riitä miehelleni jostain syystä; hän haluaa, että häntä ihaillaan ja sitä en voi enää tämän jälkeen tehdä. Olisi hänen vuoronsa mennä psykologeille mutta sitä hän ei tee eikä yhteiskunta edes sellaista aio ymmärtää. Eivät ne Islaminuskoisetkaan lähetä poikiaan psykologeille vaikka olisi suuri syy. Traditiot sallivat miehen olevan sitä mitä on vaikka ei vastaa naisen toiveeseen (toive ei tarkoita tässä naisen mieleiseksi vaan kumppanuuden osalta jos erotamme äitiyden naiseudesta).

Ripsa kirjoitti...

Niin, en taatusti tunne ketään muuta Häntä kuin mieheni täältä ja vanhan diabeetikkokissa Allun, enkä usko että tunnet kumpaakaan heistä.

Kyllä sinun on uskallettava itse puhua jos sitä todella tahdot.

Homo Garrulus kirjoitti...

En vokottele miestäsi (hope so) enkä kissaasi (for sure not)...

En vokottele ketään, mutta olisi kivaa vokotella. Hmmm mitä sekin nyt sitten oikeastaan on. En minä halua mitään keltään; minä olen aika tyytyväinen mutta totuuden nimissä voisin lähettää itseni jonnekin toiselle planeetalle ja alkaa uudelleen tuoreen, vihreän miehen kanssa. Joka on MIÄS för fan.

Ripsa kirjoitti...

Joo, mutta jos sinusta olisi kivaa vokotella jotakuta Miäs-pirua, niin taatusti se ei onnistu tämän blogin kautta!

Ei aavistustakaan mitä kautta voisit mahdollisesti ruveta jotakuta vokottelemaan.

Ja olen kanssasi samaa mieltä siitä, että en tiedä mitä minkäänlainen vokottelu sitä paitsi edes olisi!

Kyllä minulla on sellainen tunne että jos ihminen rakastuu, niin se rakastuu oli se sitten minkäikäinen tai siviilisäätyinen tahansa. Ja JOS se rakastuu niin eivät siinä auta mitkään viettelysäännöt, joita varmaan on kaikenlaisia eri ihmisillä.

Jaa, ihan riippuen persoonallisuudesta, luulisin.

Jos olet rakastunut niin onnea vain!

Homo Garrulus kirjoitti...

Kiitos, sitä se on. Ja muut painukoot suohon, pahoja kun ovat (siis nämä, joilla on aina jotain sanottavaa: shit vaan: toivottavasti heillä on kivaa). Olen siis aina onnellinen kaikessa oudossa olemisen kuviossa. Ja vähät aion välittää tällä kerralla mitä ihmiset tuumaa: pahojahan ne yleensä ensin ovat. Ja sekin on kateutta sanovat. No, ei elämä ole sitä mitä sanotaan mutta kuolleethan ne meille eniten normeja antavat.

maden kirjoitti...

oln tykannyt etikastasi mutta Hyva ihminen ja Kunnon kansalainen? yksilollisyys nakyy siina miten toisia johdetaan, opiskelijalle syntyy lopulta oma kuva maailmasta
mina olne yksilollinen koska muut kuuntelevat minua.

kylla yksiloita on olemassa mutta onneksi silla lailla harvassa etteivat ne aina hypi toistensa nenalle.ja minusta siina etta ihmiset jotenkuten mahtuvat lomittumaan maailmassa (etta heilla sattuu olemaan juuri se historia) kertoo jostakin. jokainen on silti keskipiste

mutta vastuuta en antaisi kenellekaan enka syytakaan. no tama on vahan hassua ja ehka ennen aikaista. itsetuhoinen kaytos taman mukaan palvelisi myos yhteisoa joskus salaisella tavalla, mutta millaisella moraalilla t't' voi sanoa. on olemassa mukavia kasvattajia, mutta vain joillekin. )hehe

mika hirlii on ihmisen velvollisuus?

sari, olen saanut hajua kollektiivisuudesta etela euroopassa. saahan sita suomessakin festareilla

morbiti, australian aborginaaleilla on nimi sietsemalle sisarelle, sille tahtijoukolle, mikahan se oli..

Ripsa kirjoitti...

H.G. muistatko Dave Lindholmin biisin että "Joo joo joo, mä rakastan sua.", sanottu sillä lailla melkein puhuen.

Se on hauska laulu, koska siinä mies irvailee itselleen.

Edelleen onnea etsinnöillesi!

Maden, yksilöllisyyttä sekä on että ei ole. Tämä on massayhteiskunta. Jos etiikka olisi jollain tasolla, niin voisi olla kunnon kansalaisiakin.

Onhan niitä, tottakai, mutta kyllä ne ovat vähän piilossa. Yksilöitä!!!

Ruu Morbidilta olen usein kysellyt aboista ja kyllä hän niistä tietääkin. Siellä käsittääkseni tutkitaan miten saadaan kokonaisia sukupolvia oppimaan pois syrjityn ihmisen mallista.

Luulen että Amerikan mustien elämästä on tehty paljonkin tutkimuksia ja niistä voisi olla oppimista.

Sen sijaan esimerkiksi Suomen saamelaiset alkavat vähentyä ja sitä porukkaa uhkaa kyllä jo katoaminen.

Luulen että Sari tarkoitti kollektiivisuutta siinä mielessä että jonkinmoinen yhteinen tunto, jopa alitajunnan tapainen, on olemassa.

En tiedä löytyykö sille perusteita modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.