22.10.08

Kuvien matkassa




Carl Theodor Dreyer (1889-1968) halusi tehdä elokuvia, koska hän koki ne taiteilijaminälleen parhaimmaksi välineeksi. Tanskassa syntyneelle oli kuitenkin vaikea löytää kustantajaa tälle halulle. Ensimmäiset elokuvansa hän teki siellä, mutta sitten avautui Ranska vuonna 1928.

Olen kuljettanut Dreyerin Pyhää Johannaa (1928) lukuisissa elokuvakerhoissa Etelä-Pohjanmaan maaseudulla Lada-nimisellä epäautolla, joka on ainut toimiva olosuhteissa, kun sunnuntaina illansuussa ei ole vielä varmuutta siitä onko tiet aurattu ajettavaan kuntoon. Ladalla saattoi ottaa vauhtia ja ajaa pienempien kinosten yli. Yhtä hyvin saattoi tietenkin päätyä ojaan, jota ei kinoksilta näkynyt. Tai saattoi törmätä vastaantulevaan autoon jota ei tuiskulta erottanut.

Ehkä olin onnekas. Lada kumminkin kulki kuin siperialainen traktori, tärisi ja jyrisi ja särki ja jomotti niskassa työkuukaudet. Nyt sen muistot ovat istuneet niskaan pysyvästi.

Mutta katsokaa noita Pyhän Johannan silmiä! Katsokaa!

Näin elokuvan 20 vuoden jälkeen viime lauantaina enkä pääse tunnelmasta irti. Sitä säestää mieleen piintynyt hypnoottinen musiikki, omat Pemmi and the Pandas olivat säveltäneet ja esittivät livenä leffaan oman musiikin! On vielä aitoja elokuvan ystäviä!

Carl Th. Dreyerin Jeanne d’Arcin kärsimys on nähtävissä kokonaisuudessaan YouTubessa. Sen suomalainen (?) televisioversio käytti musiikkina Bachia. Minulla soivat tässä taustalla parastaikaa Bachin sellokonsertot, sellistinä loistava Pablo Casals.

Pyhä Johanna on edelleen mestariteos. Se on tänä vuonna 80-vuotias mestariteos. Muun muassa tästä teoksesta alkoi Euroopan taide-elokuvan kulta-aika, joka ainakin osin, tosin mahtavan Hollywoodin pahassa puristuksessa, jatkuu edelleen.

P. Johanna on syvästi yhteiskunta- ja teologiskriittinen teos, jonka sekä Ranskan katolinen kirkko että natsimiehittäjät kielsivät. Elokuvassa näkyy ideologinen ja poliittinen mahti irstaimmillaan: se tahtoi tappaa pyhimyksen pois päiviltä, koska kansa rupesi näkemään vallanpitäjät uudessa valossa.

Elokuva sopi erinomaisesti vaaliviikon alkuun.



Tänään oli Times Literary Supplementissa kuvataiteilija Julian Bellin arviointi Tate Modernin Mark Rothkon töistä, joita on saatu yhteen tilaan peräti 15 kappaletta. Arvio on luettavissa täältä.

Mark Rothko sai järjestetyksi oman huoneen vanhaan Tate Galleryyn vuonna 1970, vähän ennen kuolemaansa. Hän suunnitteli itse huoneen seinien värityksen ja valaistuksen.

Olen ollut siinä huoneessa. Töitä oli yhdeksän. Ne maalaukset on nähtävissä nyt auki olevassa suuressa näyttelyssä. Niiden joukossa ei ollut niitä, jotka Rothko suunnitteli Seagramsin lounashuoneen seinille New Yorkissa. Rothko mietiskeli tilauksen poliittista puolta ja junaili sopimukseen pakoreitin. Valtavat seinämaalaukset, joita taiteilija teki vuonna 1958-59 kaikkiaan 30 (!) ja vain 11 kuukauden aikana, eivät ikinä päätyneet kehnosta maustaan tunnettujen (amerikkalaisten) kapitalistien nautittaviksi.

Hyvin harva lounastaja olisi ikinä käsittänyt mitä näki. Seagrams ei menettänyt mitään, kalliiden lounaiden nauttijat eivät luultavasti edes kuulleet sopimuksesta.

Edes oikeudenkäyntiä ei tullut. Työt päätyivät mikä mihinkin, nyt Lontoossa nähtävistä viisi on Japanista, yksi Washington D.C.:stä.

Japanissa on jostain syystä iso joukko rahaihmisiä, jotka ovat kerta kaikkiaan hullaantuneet länsimaiseen taiteeseen. He rakastavat sitä aivan ilmeisesti enemmän kuin koko Euroopan mitassa löytyisi ihmisiä, jotka rakastavat esimerkiksi japanilaista Hokusaita.



Hokusai? Se tyyppi jonka puupiirroskäärepapereita päätyi jonkun kauppareissun yhteydessä Pariisiin?

Japanilaisten länsimaisen modernismin rakkautensa on kuuluisaa ja Lännen modernin taiteen huutokaupoissa heitä on kuulemma aina. Muistatte varmaan tapauksen japanilaisen omistamasta Vincent van Goghin Auringonkukista? Euroopalta ne livahtivat Japaniin, ja siitä sydämistyneinä täällä ruvettiin väittämään että juuri japanilaisten Auringonkukat on väärennös.

Ei siitä tullut tolkkua. Eikä edes oikeudenkäyntiä.

Eräs japanilaisten rakastama on tämä outo maalari, liettuanjuutalaisen perheen siirtolaislapsi, joka päätyi Amerikkaan 13-vuotiaana, Mark Rothko.

Julian Bell puhuu hämäriä sanoja värien mystiikasta ja uskonnollisista väristyksistä. Hänen mielestään maalaukset myös vaativat katsojia, suorastaan vaanivat heitä. Katseen kohde iskeytyy mieleen lujaa, ensimmäiset maalaukset Rothkon huoneessa tuntuvat maanjäristyksiltä. Bellin hampaat rupesivat kalisemaan.

Ah, mikä minuun meni siellä huoneessa, joka jopa ajatuksissa tekee saman ruman tempun uudestaan? Rupesin itkemään kuin vesiputous.

Minusta näissä maalauksissa ollaan kohdun sisällä, siinä onnellisessa vaiheessa, jossa syntymä ei ole vielä pitkään, pitkään aikaan. Jolloin ei tiedä vielä toivovansa, ettei syntymää tapahtuisi koskaan.

18 kommenttia:

Etappisika kirjoitti...

Hienoa, Ripsa.

Rothkon kuuluisa puupiirrossarja "36 näkymää Seagramsin miestenhuoneesta" pitäisi jokaisen nähdä.

Ripsa kirjoitti...

Njooh, luulisin että jos kuuluisa piirrossarja olisi miesten vessassa, niin ihmiset haluaisivat nähdä lähinnä ne miehet. Olisiko niissä miehiksi pukeutuneita naisiakin?

Olen varma että Rothko taatusti ajatteli jotain tuollaista ja lapsilla ehkä on valmiitakin 3-metrisiä puupiirroksia, mutta ne odottavat Sothebyn huutokauppaa, joihin lasten pitää aina välillä toimittaa joitakin Rothkon teoksia että voivat maksaa vakuutukset että saisivat pitää isänsä teoksia edes joitakin omissa kodeissaan.

Mikä helkutti se oikein on taiteen pörssihinta, minä vain kysyn? Onko Kourilla vaatekomerossaan joku Rothko, vaikka?

Tiku ja Taku keräsivät vain rahaa säkkeihin, kunnes joutuivat kiinni. Tyhmät veljekset. Taidehan ei tuhoudu ikinä!

Etappisika kirjoitti...

Niin minulla taustalla kummitteli myös tuossa äsken Rothkon liettualaiskaverin Katsushika Hokusain sarja "36 näkymää Fuji-vuorelle", vessanäkymää sekin.

Tämä taiteen hintakysymys, johon viittaat, onkin mielenkiintoinen - tämä suomalainen Palsan Kalle contra vaikka Vincent van, siinä on jokin epäsuhta siinä mielessä että samaa röpöä nämä sällit tekivät mutta aika ja aikalaismaku, tämä veijari, nostaa yhden, mutta ei toista (oletko nähnyt Altmanin leffan Vincent & Theo - siinä alussa on kiteytettynä tietysti jotain tästkin asiasta...).

Ripsa kirjoitti...

Niinjoo, mutta ei kai se sitä myynyt käärepaperiksi? Ihan totta?

Pitäähän tässä nyt myöntää semmoinen, että ilman näitä käärepapereita meillä ei olisi esimerkiksi Matissea, Gauguinia, lumpikuvia Monet'lta (toistohan on kääreen ominaisuus) ja paljon muuta.

Tuo Hokusai jonka kuva minulla on tuolla yllä, on siis amerikkalaisten aarre.

Ajatteles, minkämoinen mullistus Euroopassa olisi tapahtunut, jos eurooppalaiset ja amerikkalaiset eivät olisikaan harrastaneet pelkkää tykkivenediplomatiaa (pahuksen japanilaiset kieltäytyivät myymästä niitä uniikkikeramiikkojaan ja pitkään!), vaan olisivat neuvotelleet vaikka lakan ja pigmenttien kaupasta ja valmiita tushikääröjä puolestaan olisi toimitettu Pariisiin, joka ajatteli olevansa maailman kuvataiteen pääkaupunki.

Kaikki tämä tuossa 1800-luvun puolivälistä lähtien. Jos ja jos ja jos, jos tushikääröt olisivat tulleet tänne, koko skene olisi ihan erilainen, jos sallit tuon inhan sanan satiirista käyttöä, ihan vähän vain!

En ole ikinä tajunnut, miksi tykkiveneiden takana piileskelevät kauppiaat ja diplomaatit sinne saarelle ylipäänsä halusivat.

Pahus sitä Altmania en ole vieläkään nähnyt. No, yritän saada sitä keväällä leffakerhoon.

Tai sitten se pääkysymys: kuka nimitetään/nimittää itsensä makutuomariksi?

Homo Garrulus kirjoitti...

Kävin. :)
hyvää vkl

Ripsa kirjoitti...

No hyvä H.G. Että et ruvennut makutuomariksi.

Homo Garrulus kirjoitti...

Olisitko sitä toivonut? Minä olen katsonut Rotkhon taidetta New Yorkissa keväällä. Lapseni imitoi juuri tätä tyypillisintä omissa kursseissa Taidekoulussa. Olen sitä mieltä, että värien merkitys on valtava (kuten Wardikin sanoi omista töistä) mutta vielä enemmän näen äänten merkitystä vaikka en itse osaa
soittaa ainoatakaan soitinta. Mutta kuulen hyvin tarkkaan ja näen hyvin
tarkkaan eli artefaktina minun havaintoelimet toimivat. Sen sijaan mimesis on räsä; en toista suoraan vaan toistan oman minuuden kautta.
Se on sitä mitä kutsutaan konstruktivismiksi; tosin eivät antaisi minulle siitäkään mitään pisteitä koska mimesis-jengi ovat vallassa ja yrittävät vielä tuputtaa omaa näkemystä joka puolesta; mm tietoverkkojensa kautta. Kun siis ei pääse pois heidän aivoistaan.....

Se kiinnostaa koska minun mielestäni ihmisillä on omat maailmansa eli omat holistiset tarpeet kuvata värit ja äänet.
Mutta kun ylhäältä tulee pensselit ja purkit ja pakotteet...

Tuomarina olen huono - minä toimin vain oman mieleni mukaan eli en yritäkään olla ns. oikeassa.

Ripsa kirjoitti...

H.G., olen aivan rehellisesti ja oikeasti kateellinen sinulle kun näit ne Rothkot!

Minulle Rothko on ehkä tärkein modernisti jota olen saanut nähdä oikeasti, museon seinillä. Muutenkin on niin, että kuvat antavat teoksista vain kalpean aavistuksen. Minulla on muutama dia-kuva Tate Galleryn, siis sen vanhan, Rothkoista, ja jos on aivan pimeä huone, kuva toimii suht. hyvin, paitsi että värit eivät ole oikeat.

Kuvataiteilijoita ei varmaan muuten katsottaisikaan luonnossa ellei näin olisi. Sen lisäksi koko vaikuttaa kokemukseen, sillä on väliä.

Kuvataiteissa minä olen täysi diletantti, olen aina ainoastaan katsonut niitä, joistakin pitänyt ja joistakin en. Tosin suhteellisen säännöllisesti olen seurannut ainakin suomalaista kuvataidetta 8-vuotiaasta asti.

Kävin juuri katsomassa Suomen taiteilijain tämän vuoden vuosinäyttelyn, ja minun silmissäni porukka on hyvin heterogeenista. Toisaalta sitten olikin mukavaa löytää muutama, joka pani veren aivoissa kiertämään.

Homo Garrulus kirjoitti...

Juuri niin pitääkin katsoa ettei mene massan mukana: ja jos tietää, että on tarkka maku (voi olla ns. huono maku eli ei-konventionaalinenkin) niin se on todellinen aarre: en ole minäkään uskaltanut (eikä ole fyffeä) mutta jos olisi niin satsaisin juuri näihin ihan aloitteleviin. Tästä voisin kertoa kun hyvin tunnettu muotokuvaaja oli aivan aloittelija; harmi, etten tajunnut satsata: olisi saanut siihen aikaan alle tonnilla (markoissa) jotka nyt ovat kymmeniä tuhansia ja euroissa. Tämä taiteilija on edelleen osittain elämässäni sivusuunnassa - ja se on vasta erikoista sillä minä ihastuin en vain tauluihin vaan myös itse persoonaan (ja hän minuun vaikka olin vain 17 ja mies minua 10-13 vuotta vanhempi: meillä synkkasi nimenomaan filosofiasta juttelu ja kävimme yhdessä upeasti taivaissa (ei mitään suhdetta, toim.huom.).

Ripsa kirjoitti...

No, meillä on seinät täynnä tauluja koska mies on kuvataiteilija. Ei harrastaja, vaan ammattilainen.

Sillä ei tosin elä, jos ei osaa myydä. Ja meistä kumpikaan ei osaa. Toisaalta kumpikaan ei ole odottanutkaan rikkauksia. Jonkinasteista hyvinvointia kyllä, ja sitähän tämä on: ajattelun ihan oma vapaus.

Anonyymi kirjoitti...

Nice graphics! Too bad I can't read Finnish...

--Mickey

Ripsa kirjoitti...

But Mickey, go to some local college and start taking lessons! There's always a time for another language.

We HAVE to learn in school read and write and speak Finnish and Swedish and at least one third language, which unfortunately is often English.

After all, Europe is full of other languages! But it might be too costly for a in a population of 5+ million to give a chance to learn for instance Slovenian.

Nothing should be impossible for Anglos! That's what we see every day.

BTW, I could recommend for you often in English written blog and it's http://unkuri.blogspot.com but well, I am thankfull if someone finds the graphics in my page good, of course!

Homo Garrulus kirjoitti...

Hyvä taitelija on siksi hyvä, ettei osaa myydä. Myyminen on aina kusetusta sillä hinta pitää perustella. Ja kun myy kauneutta sen hinta on keksittyä: mistä voisi sanoa mikä on jonkun hinta? Sen takia pitää olla kuin minä (=oppinut ensin kusettamaan eli myymään ja miettimään vaikuttamisen keinot, tekniikat) jotta voisi jättää sen taakse ja keskittyä kauneuteen: ei-myymiseen. Kun näin on tehnyt alkaa vasta saamaan tajunnan siitä, mitä on maailma ja mitä maailmassa on taiteen arvoista. Ja juuri näin päin: jos menisi toiseen suuntaan en usko, että vaivautuisi sitä ikinä miettimään koska siinä olisi rahat sokaisemassa.

Mutta minä voisin olla galleristi: olen innostunut hyvästä taiteesta.
Jospa se olisi minun hommani (toisaalta minulla on pedagogiikka erikoisosaamisena ja sitä haluaisin oikeasti tehdä: jos en saa tilaisuutta minun pitää miettiä muuta. Missä paikkakunnassa asutte?
Onko galleristilla mitään mahdollisuutta keksiä jotain sellaista galleriamuotoa, jossa olisi pedagoginen alue leivottu itse esittelyyn?

Ripsa kirjoitti...

H.G., käsittääkseni on olemassa ainakin isommissa museoissa semmoinen virkakin kuin museonlehtori. Ja semmoinen keskittyy kuvataiteen pedagogiaan.

Ainakin siis suurimmissa kaupungeissa semmoisia on.

Galleristi taas, se on niin hirveän riippuvainen rahasta, että sille jää harvoin aikaa esimerkiksi yhteistyöhön koulujen kanssa, mikä olisi hirveän tärkeätä.

Me asutaan Vaasassa, joka, kuten tiedät on enemmän tai vähemmän suomenruotsalaisten pääkaupunki. Täällä ei pääse mihinkään virkaan ilman erittäin hyvää ruotsin taitoa, mitä kellään suomenkielisellä ei tietenkään ole. Ellei ole kaksikielisestä kodista, mitä täällä on paljon.

Täällä ei ole toistaiseksi onnistunut yksikään galleria niin että olisi pyörinyt pitkään. Väestö on pieni, 58 000, joten siitä ei oikein riitä ja ilmapiiri on vankasti kuvataiteen (ja muidenkin taiteiden) vastainen. Täällä jylläävät ekonomit ja insinöörit.

Myymisen suhteen ja taiteen hinnan suhteen olet kyllä ihan oikeassa. Harva kuvataiteilija osaa myydä. Kai se on jonkinlainen luonnonlahja sekin.

Taiteidenvastaisuus on käsittääkseni eräs muoto kateudesta. Ihmiset kuvittelevat että taiteilija on vapaampi kuin he itse, ja inhoavat sitten taiteilija-parkaa, joka vain yrittää tehdä työtään.

Homo Garrulus kirjoitti...

Ei, minä uskon, että ovat kateellisia siksi, että taitelijalla (jos on vähänkin kunnon taidetta eikä sekavaa sotkua vailla ideaa) on kyky havaita, osoittaa ja vielä toteuttaa ytimiä, joista tavalliset yksisilmäiset eivät näe. Yksisilmäiset ihmiset eivät tajua mikä on kaunista, miksi se on sitä ja miten se on suuri kyky saada pää menemään pensseliin asti. On siis monta kykyä; kyky ajatella, kyky ryhtyä, kyky taitaa kädellä ja kyky tietää, että se on hyvä ja sanoa se. Kyky tuottaa omalla idealla sitä mitä aikoikin vaikka kukaan maailmassa ei ehkä sellaista ole vielä tehnyt. Miten suuri vastus on aina uudessa ja miten usein juuri uuden idean näkemisessä pitää olla pedagogi näkemässä ja tulkitsemassa kuinka asia korreloituu jonkun olettamukseen. Kun ihmiset väittävät, että on paskaa eikä näe, että ajassa on se paska, eikä taiteessa.

Viesti on siis minun mielestä se, mistä on kyse: harva taitelijakaan tekee puhtaasti sotkemisen ilosta vaan sotkemisellakin (jos se siltä näyttää) on joku tarina. Tätä inhotaan koska inhotaan realismia kun se ei näytä siltä miltä oma romanttinen (tai perverssi) pää uskoo realismiksi.

Ripsa kirjoitti...

H.G., joo, oikeastaan jos sitä ajattelee niin sekin on romanttinen asenne, että taiteilija ei osaa myydä! En tiedä kuinka paljon siinä on myyttiä.

Meidän perhe on kyllä siinä suhteessa toivoton, mutta eivät ehkä kaikki.

Kauneus on tietenkin katsojan silmässä, ja taiteen keräilijät useimmiten sanovat ostavansa sellaista taidetta josta pitävät aivan itse, ynnä mahdollisesti perheenjäsenet.

Tärkeintä taideteoksessa on minun mielestäni se, että se on intellektuaalista työtä. Se puolestaan ei ole ekspressiivisyyden vastakohta, vaan kuuluu ajattelun piiriin.

Sitä todennäköisesti tarkoitin kun sanoin että ei-visuaalisesti orientoituneet ihmiset inhoavat taiteilijan vapautta. Siis vapautta ilmaista mielen kuvia.

Rita kirjoitti...

Meemihaaste sulle blogissani - mutta täysin vapaaehtoinen! Ei tarvitse reagoida :)

Ripsa kirjoitti...

Rita! Minä olen noissa kyllä kamalan huono, mutta käynpä katsomassa!