1.10.08

Minne talo katsoi




Asun meren rannalla. Golfvirta tuntuu täällä. Sen lisäksi olen lukenut tiedelehdestä, että se ei ole tukehtumassa arktisten jäämassojen sulavesiin, vaan on saavuttanut vesimassojen vyörymisen jälkeen tasapainon: Karibialta tulevat tänne lämpimät vedet pintaa pitkin ja kylmät painuvat etelässä pohjaan.

Ne ovat viileämpiä ja siksi painavampia. Järvissä kohta vedet vaihtavat suuntaa, ne kellahtavat ylösalaisin ja sitten jää muodostuu jo pinnalle. Lapissa niin varmaan on jo.

Olin maalla kun syksy saapui. Tai ehkä se oli siellä jo odottamassa, koska talo on täältä itään jonkin verran. Kuuraa oli maassa, ja talon ilme alkoi muuttua hitaasti umpimielisemmäksi kun se katsoi alas luomaan. Kerran pari se nikkasi silmää, kun hurjiksi kohonneiden puiden välistä osui viisto ilta-aurinko. Lännestä.

Se oli se ilta kun valkoselkätikka tuli naputtelemaan lähintä haapaa. Koivut olivat kirkkaankeltaiset, hohtivat pitkään yöhön. Luomassa oli paljon vettä, se kohisi kuin lapsena.

Katsoin kirjahyllyjä, jotka ovat täynnä isovanhempieni kirjoja. Katsoin vanhaa sivustavedettävää, jossa on keskellä ylimmäisenä pari auringonsädettä irti. Muista kuinka raaputin ne huolellisesti irti sisareni kanssa.

Jouduimme olemaan kangaspuuhuoneessa pitkään, koska meille oli tehty nielurisaleikkaus. Kerroin siskolle että ne eivät anna selkään nyt, ne eivät edes huomaa. Aikuiset. Minä olin silloin ehkä 6-7-vuotias.

Mutta leikkaus syksyyn oli jyrkkä ja terävä. Aurinko paistoi mutta ei lämmittänyt. Lakeudella tuuli, että kun meni pyörällä joutui polkemaan niin lujaa kuin jaksoi. Pysähdyin ja otin kuvia. Niissä on horisontti, sukulaistaloja, sähkötolppia, Lapualta tuleva voimajohto. Tielle ei näe jokea, vain joen rantojen tummemman viivan, puita.

Aamulla oli kuuraa maassa useasti. Silti ruoho eli.



Ei ollut ikävä, mutta kylmä oli. Kyllä siellä unohtaisi ihmiset aika nopeasti, ellei ajattelisi että kirjasto on ihmisten tekemä. Kaikki ne kirjat joita en ole nähnyt viimeksi kuin aivan pienenä. Silloin kirjaimet muodostivat kuvioita, nahkaselkäisiä kirjoja pitkin oli mukava kuljettaa sormea, joka tavoitti kohoviivan, kultaisen.

Suhtaudun kirjoihin uteliaasti. Niissä on yleensä joku tarina, tieteellisissäkin opuksissa. En ajattele erityisemmin, kuka ne on kirjoittanut, luen nähdäkseni kiinnostavatko ne. Jos ne ovat huonoja, ne eivät kiinnosta.

Kaupungissa rupesi tapahtumaan kaikenlaista niin kuin aina syksyn tullen. Ensin kävivät performanssi-komeljanttarit, sitten alkoivat Elokuvan ystävien leffat. Nyt koivut ovat jo yhtä keltaiset täällä kuin 100 km itään.

Tässä kesän ja syksyn ero on ollut aina: syksyllä on kaupungissa kaikenlaista, näytetään elokuvia, kirjastossa voi olla joku tapahtuma, torikojut vähenevät, ihmiset istuvat kahviloissa. Kaduilla he kulkevat tavattoman nopeasti, määrätietoisesti. Kesän istuskelut penkeillä, vetisten veistoshahmojen keskellä, ovat ohi.

Syksy on työn aikaa.

Jos olisi pitkä kamera-ajo, niin tähän kohtaan tulisi leikkaus. Draama vaihtaa tempoa. Maisemassa on terävä leikkaus maalta kaupunkiin. Huone-elämään, kuten kirjailija Matti Mäkelä sanoo.

12 kommenttia:

A-K.H kirjoitti...

Syksy on aikaa yön ja työn.

Vuodenajoilla on minulle merkitystä, mutta joskus tuntuu siltä, että neljä vuodenaikaa on liikaa.

Olen alkanut elää kesästä kesään.

Jos veistäisin vuodesta minulle parhaimman siivun, olisi ensimmäinen leikkauskohta silloin, kun peipot ja punakylkirastaat ovat levittäytyneet reviireilleen.

Toinen leikkauskohta osuisi kohtaan,jolloin reviirilaulu on laannut ja metsä hiljennyt.

Kaupungin keskustassa asuessani kesä alkoi, kun pääskyt ilmestyivät kadun ilmatilaan.

Siitä tiesin kesän loppuneen, kun havahduin pääskyjen poissaoloon.

Ehkä kahdeksan kuukauden kuluttua on jälleen nähtävissä, mitä kevät tekee meille ja kirsikkapuille.

Ripsa kirjoitti...

Kaupungissa linnut ovat eri lajia kuin maalla. Joitakin samoja on, kuten juuri pääskyset.

On tärkeää laskeaa aikaa vuodenaikojen mukaan. Vetiset veistokset, Erkki Kannoston tekemät nais- ja miesfiguurit ja taisi yhdessä olla lapsikin, ovat valuvia, mutta poistavat pian veden.

Varta vasten kävin näyttämässä veistoksia ja noita meidän tien varren mörkö-graffiteja pojanlikalle. Se kosketti sitä lasta.

Kaupungissa on hyvä kun on valon lisäksi lämmintä, tai edes suhteellisen, meillä taitaa olla "vain" 19 astetta, joskus menee 17 asteeseen jos tuulee kovaa lännestä.

Liian pohjoisessa ihmiset ja kirsikkapuut jäätyvät.

HannaH kirjoitti...

Syksy on todella työn aikaa. Oikeastaan se on vuoden tehokkain työjakso, joka päätetään joulun maissa, valmista uuteen vuoteen. Kevät meneekin sitten valuen hiihtolomasta pääsiäiseen, pääsiäisestä vappuun ja hups, sitten on kesä ja juhannus. Ei siinä paljon töitä ehdi lomilta tehdä.

Ripsa kirjoitti...

Hannah, sinä puhut laskeutumisesta kohti kesää. Laskiaisesta se alkaa ja se tarkoittaakin laskeutumista.

Nyt kun ollaan syksyn paremmalla puolella jo, niin huomaan selvästi työenergian kohoamisen. Ehkä se johtuu ruskastakin.

Ah, te virkanaiset! Virkalomat! Pekkaspäivät! Meille työttömyyseläkeläisille on ihan se ja sama mikä aika, viikko tai kuukausi sattuu olemaan.

Paitsi että ihmisiä tavatakseen on jotenkin pysyttävä kalenterissa ja kyettävä lukemaan kelloa.

Katsoin juuri 45 minuutin pituisen dokkarin Susan Sontagista. Siinä oli taas new York, aivan niin kuin Austerin kirjoissakin.

A-K.H kirjoitti...

Olettekos visualisoineet vuodenkierron mielessänne yhdellä viivalla. Minulla on jyrkkä pudotus tammikuusta. Kesäkuukausina pyöristyvää ja sitten jyrkkenevää kohti vuodenvaihdetta. Ei siitä aivan pisaraa muodostu, mutta vähän sinnepäin.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi, en tiedä Hannah'sta mutta minulle ainakin pääsiäinen on kuin mikäkin kauniin pulskea ja kirkas muna.

Riippuu kyllä siitä mihin aikaan keväästä se on, enkä ole ikinä oppinut laskemaan sitä.

Laskiainen on vielä pelkkää liukumäkeä. Sitten alkaa vauhti hiljetä, kunnes saa (ihan oikeasti) syödä ja lukea ja olla ja vaikka ruveta itse ympyriääseksi.

Kevät on niin levotonta, että se alkaa tuntua anorektiselta. Ja jatkuu laihana kunnes vakiintuu syksy.

En tiedä onko tuo siis pisara vai pääsiäismuna, siis vuodenkiertoelämä. Aika kierteistä kumminkin.

Leonoora kirjoitti...

Ripsa: Hieno, runollinen tuo sivun kirjoituksesi. Kiitos!

Minulla ei ainakaan vielä ole ilmaantunut vuodenajoille yhtenäistä muotoa.
Etenen mielessäni kuukaudesta toiseen kansakoulun aapisen - vai olikohan se lukukirja - mukaan ,jossa kuukaudet olivat luonnehdittu jonkinmoisilla loruilla. Muistaakohan kukaan niitä enää sanasta sanaa? Itse en muista. (huvitusta)
No oliko jotakin tämmöistä: Helmikuu on aurinkoinen, maaliskuu jo maata näyttää, huhtikuu humauttaa...!

Uusimmassa Parnassossa Jorma Papinniemi on käsitellyt pääkirjoituksessaan mm. sitä miten puhua seurassa kirjoista joita ei ole lukenut, eikä mielellään sitä haluaisi paljastaa toisille.
Ja että Pierre Bayardin kirjasta voi sitten saada oppia edelliseen.
On kuulema hauska ja lohdullinen kirja!

Ripsa kirjoitti...

Lapsuuden perhe muutti niin usein, että ne vanhat kirjat jäivät, aapista myöten.

Katselin aapiskirjanäyttelyä kirjastossa joskus vuosi pari sitten, mutta en kerta kaikkiaan voinut muistaa mikä oli minun aapiseni, koska vanhimpana lapsena minun piti toimia pienempien ällästikkuna.

Sen sijaan paras aapinen jonka tiedän on Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja:

"Aa, aa, ankka/ takapuoli vankka/ keinuu käynnin tahdissa/kun hän kulkee vahdissa/ympärillä pesän/koko kevätkesän/ettei söisi munia/ pojat vallattomat./ Näkee usein unia/kuinka pojat somat/ kuoristansa pujahtaa:/ pii-paa kvaa kvaa!"

Osasin kirjan ulkoa 4-vuotiaana. En ollut oppia lukemaan millään ilmeisesti juuri eläinkirjan vuoksi.

Rita kirjoitti...

Oli nautinto lukea tekstiäsi jossa luonto ja vuodenajat yhdistyivät muistoihisi ja muihin ajatuksiisi. Vienpä sinun blogirullaani kieppumaan Blogistanian vuodenaikojen vaihteluun:)

Ripsa kirjoitti...

Kiitos Rita! Luulen kyllä että meillä kaikilla on sisäkkäin vuodenajat ja elämänajat. Ne aina välillä muistaa.

Tuolla aiemmassa Talo-postauksessa oli se talo, joka siis on aina ollut minulle olemassa. Sanoin siitä että kun ihmiset ovat muuttaneet työn tai avioliittojensa perässä, niin harvalle on jäänyt mahdollisuutta tavata uudelleen lapsuutensa.

Aina se varmaan on tulkinta. Eikä siinä ole mitään väärää, ihmisten päät toimivat eri tavoin, muisti hapertuu ja sellaista.

Jaa, taidanpas tehdä sinun blogisi suhteen saman! Luen kyllä paljon ja kaikenlaista, mutta sitten unohdan että ne voi panna tiedoksi omaankin blogiinsa.

Rita kirjoitti...

Ah, huisia että pääsin rullaasi rullamaan :) Kiitän. Nyt havaitsin uuden tekstisi hetimiten koska se putkahti dynaamiseen sivulinkkiini.

Ihana tuo Talo-postauksesi. Menen lukemaan ajan kanssa...

Ripsa kirjoitti...

Sori, olitkin kommentoinut tähän Talo-juttuun!

No, vähän sitä taloa jatkuu ylempänäkin, ylipäänsä olen talosta pääsemättömissä.

Joo, ja sinä pyörit tässä päässä rullassa!