15.12.08




Etsin kirpparilta joululahjoja.

Luulen että tällaista ei saisi sanoa ääneen. Mutta jos ei ole rahaa mennä uusien tavaroiden kauppaan, niin pakkohan silloin on mennä kirpparille. Tai olla antamatta lahjoja. Paketoimatta, rapistelematta, juoksematta postiin viime hetkellä.

Luin juuri todella hienon kirjan, heräsin kolmelta yöllä lukemaan viimeisiä sivuja. Että saa sentään lukea! Kirja oli Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut. Se jäi aikoinaan minulta lukematta. Olen nyt tavattoman ahdistunut Paavo Haavikon kuolemasta, koska hänellä on ollut varmasti osuutensa kirjan toimittamisessa, vaimon postuumin teoksen. Siinä elämässä on täytynyt olla pitkä suru.

Kirja on hidas ja jotakuinkin täydellinen. Siinä on ympyrä, vaikka se muutenkin puhuu luokkayhteiskunnasta. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, koska Alma on piika ja Adele on emäntä, mutta Alma niistä on viisaampi. Vai onko sittenkin Adele? Mitä merkitsee esimerkiksi tavaton herkkyys?

Ne oheisihmiset, sukuun tulleet, langot ja kälyt ja kylän väki ovat kuin eläviä. Itse asiassa kirja on yhden suvun kudos, oikeastaan yhden kirkonkylän, tosin yksi otos on Alman vanha kotitalo, sivujuonne, mutta hyvin tärkeä. Olen niin onnellinen siitä että minulla sentään on kirjoja, kun ajattelen sitä kuin paljon maailmassa on ihmisiä jotka eivät osaa edes lukea.

Toisaalta ehkä lukutaidottomat oppivat sitten kertomaan tarinoita leirinuotioilla, paljon mahdollista. Meidän aikamme tarinat ovat kirjojen sisällä, kansien, ja kantta avaamatta ei tiedä lainkaan mitä sisällä on.

Vartion kirja oli kirpparilla. Muistan Paavo Haavikon kirjoittaneen miten hänen vaimonsa kuoli, eikä lääkärikään keksinyt mihin kuoli. Oli vain ollut varhain keväällä uimassa, ja sitten tuli kuume ja tappoi.

Nyt kun Haavikkokin on kuollut, niin on entistä vaikeampi olo, koska on mennyt kaksi hienoa kirjailijaa. En tietenkään olisi kumpaakaan kirjailijaa koskaan tavannut. Ei minulla olisi ollut edes kysymyksiä.

Onneksi jäivät kirjat. Ja kirjailija-ihmiset, hekin ovat olemassa niin kauan kuin joku heidät muistaa. Mutta niin on kaikkien ihmisten laita.

Pitäisi lukea jotain kirjaa josta pitäisi kirjoittaa. Juuri sen takia onkin hyvä lukea jotain kaukaa taapäin ajassa, jolloin mielessä voisi syntyä ehkä jonkinlainen spiraali. Voisi oppia ymmärtämään miten kertominen kehittyy edelleen ja on kehittynyt kaiken aikaa.

Nyt kun joulu lähestyy, ja pitää vielä pimeääkin päivätolkulla, tuntuu kovasti hienolta, äärimmäisen etuoikeutetulta, nousta ylös suden hetkenä kello 3.20, kun mistään ei kuulu ääntä minkäänlaista ja päässä pyörii juuri lopetettu kirja.

Voi avata hipihiljaa kannettavan kannen ja ruveta näpyttelemään ja toivoa että en herätä nukkuvaa ihmis- ja kissaperhettäni. Harson takaa näkyy taivasta. Kuvat ovat siltä päivältä kun satoi räntää ja lunta vaakasuoraan kohti silmiä ja kameraa.

Ajattelen lintuja. Niille on ripustettu pihalle talipallot. Huomasin muutama päivä sitten että ne tajuavat sateen mentyä pakkasen tulevan ja tulevat räpistelemään parvekkeelle. Minusta näyttää siltä että niin sinitiaiset, hömötiaiset kuin talitiaisetkin ovat viimevuotisia laihempia.

Mutta niitä on enemmän. Minun pitäisi löytää kanssaihminen toiselta pihalta, joka voisi ripustaa palloja sinne. Kyllä nämä tirskuttajat on saatava talven läpi vaikka mikä olisi.





15 kommenttia:

meri kirjoitti...

ripsa

elämästäni kertyvän hiilijalanjäljen pienentämiseksi olen päättänyt antaa tänä vuonna pelkkiä immateriaalisia lahjoja tai kirpputorilta hankittuja juttuja. saldo: neulakintaat: yksi euro, jordi savalin musiikkia: puolitoista euroa, happyslapped by a jellyfish -kirja: viisikymmentä senttiä ja niin edelleen.

vieraantumista pohtiessaan marx puhui sanan jos toisen tavarafetisismistä, reifikaatiosta: siitä, että vieraantunut työ muuttaa ihmisen niin työvoimana kuin kuluttajana objektiksi, tavaraksi.

omistushimo on saatu kukoistamaan. tavara omii ihmisen. tästä nimenomaisesta seikasta samuli paronen kirjoittaa aivan loisteliaasti huone puutalossa -kirjassaan.

'hänen olivat linnut' on helmien helmi!

lehdet ovat täynnä joulumainoksia tavaroista, joita ilman voi hyvin olla edelleenkin.

Ripsa kirjoitti...

Kiitor meri! Todensanoakseni en koe hirvittävää syyllisyyttä rahattomuudestani, vaikka arvattavasti kirpparijoulun valmistelua katsotaan alta kulmain useammassakin kaupassa.

Rapistelu on meneillään, mietin edelleen Marja-Liisa Vartiota, mutta tuntuu siltä että tarinaan pitää palata vielä.

Hienointa kirjassa oli sen hitaus. Ensin ajattelin että en taida osata enkä jaksaa.

Onneksi arvosteltavien välissä on ammottava aukko ja jatkoin lukemista.

Mikähän on tehnyt kiireen lukemiseenkin?

kalevi hotanen kirjoitti...

ripsa

Kävin jättämässä hiilijalanjälkiä Fida-kirpparille, josta ostin itselleni jouluhjaksi lödät sammarit.

Vanhan ylioppilastalon ylihintaiset myyntipöytien kamat silmäilin viidessä minuutissa, minkä jälkeen painelin Espalle Tuomaan markkinoille, jossa söin merin antaman joululahjan, paperilautasellisen Mikkelin Kalan taritsemia paistettuja Kuusamon neulamuikkuja.

Joulua vietetään näilläkin kulmilla kukkaronnyörit tiukilla, mikä ei ole suinkaan paha asia, kun seuraa, mitä esmeks lamateollisuudessa parhaillaan tapahtuu.

Jos tulet käymään näillä leveysasteilla, ostan sinulle joululahjaksi aidot kiinalaiset kissannahkarukkaset.

toivoo kalevi

Ripsa kirjoitti...

Kalevi! Sinä et taida ikinä lopettaa huudattamasta minua! Vaikka eläisit sata vuotta vanhemmaks ku mä!

Hassu juttu, Fida-kirpparilla kävin minäkin. Mutta se sattuu olemaan tuossa lähinnä. Pelastusarmeijan kirppari on huomattavasti isompi, mutta siellä sitten tuhraantuu aikaakin enemmän. Siis katsellessa, hypistellessä. Sammareita kaipasin minäkin, mutta ei löytynyt sopivia.

Miten hemmetissä mikkeliläiset myyvät Kuusamon muikkuja? Eikö Saimaassa muka ole enää muikkuja?

anitak kirjoitti...

Onpa kauniit lumiset oksat. Onko se vaasalainen puu?

Minä ostan joululahjoiksi pelkstään kirjoja, vanhoja ja uusia.

Tuo Vartion "lintukirja" lumosi minut aikoinaan. Vartio kuoli kilpirauhashäiriöön, muistaakseni se oli myrkkystruuma. Haavikko kertoo jossakin muistelmakirjassaan. En muista nimeä, voi olla se missä Marja-Liisa kehui isääni. Olivat tuttuja, asuivat Munkkiniemessä samalla kadulla jonkin aikaa.

Hannah kirjoitti...

Sekin on rikkautta, että voi lukea kolmeen yöllä - ilman että siitä seuraa mahdottoman tuskallista aamuherätystä ja työhönraahautumista. Niin, sellainen on ylellistä.

Vartion kirja jäi minulta kerran kesken, mutta luultavasti siihen pitäisi palata. Aika oli taas kerran väärä. Ja kirjatkin ovat kuin valtatiellä, yksi ohittaa toisen, eräpäivät maalinauhoina.

Onhan se hyvä että on kirpputoreja. Ennen ja jälkeen joulun ja siinä välillä. Olen itse väsymässä tavaraan, mutta näin jouluna se saa jälleen välittäjärooleja. Kuten hyväksymisen ilmaisun. Tai vahvistamisen. Kenties senkaltaiset syyt olivatkin niitä alkuperäisimpiä.

Ripsa kirjoitti...

Anita, Haavikolla on jossain sellainen kirjoitus, että vaimo meni aikaisin keväällä uimaan ja sitten kuoli. Mutta en millään muista missä kirjassa se oli.

On ollut ehkä diagnoosissa ongelmia, myrkkystruuma ei ole ihan tavallisia sairauksia.

Muistan että kerroit Haavikoiden asuneen lapsuuskotisi lähellä.

Puu on Tiklas-puistosta, käyn katselemassa puiston elämää kun se on kotikaupan takana ja sen takana taas on hautausmaa, joka on näin joulun aikaan usein kynttilöiden valotäplittämä.

Puut kaunistuvat lumesta, se on totta.

Hannah, kyllä, on ylellistä lukea vaikka kolmeen yöllä. Tai herätä kolmelta yöllä, eikä saada uudelleen unenpäästä kiinni. Siinä ei ole hirveästi ongelmaa koska ei ole pakko nousta mihinkään tiettyyn aikaan.

Paitsi tietysti jos byrokratia tai terveyskeskus (poden hammaslääkärifobiaa, ihan oikeasti!) tai jokin muu sellainen vaativat.

Silloin kun tiesi että on oltava skarppina johonkin aikaan töissä, ei tullut kuuloonkaan huuhailla pystyssä ja kirjoittaa kahdeksaan aamulla.

Sehän tuo on kirjojen kanssa. Koskaan ei pysty lukemaan kaikkia ja kuitenkin hyviäkin kirjoja on enemmän kuin ikinä voi lukea.

Roskaan ei enää uskalla uhrata aikaansa.

Ystäviä ja sukulaisia pitää muistaa, mutta ei velvollisuuden vuoksi, vaan siksi että heidän joukossaan on tärkeitä ihmisiä.

Paketteja voi lähettää vielä torstaina, en muista mihin asti kortteja.

meri kirjoitti...

ripsa / hanna / anita

me olemme oppineet haluamaan uutta ja parempaa. joku haluaa ehkä kieltäytyä; hän ei halua miellyttävämpiä laskettelujälkineita eikä autoltaan parempia ajo-ominaisuuksia, kaikista uudistuksista ei voi kieltäytyä: ei voi rämpyttää ovikelloa, jos se on korvattu elektronisella kellolla, joka päästää aina saman äänen tai melodian.

uusiksi ovat menneet myös puhelimien ja herätyskellojen soundit - jotta vanhanaikainen erottuisi modernin seasta. varsinkin firmojen täytyy olla ajan hermolla, jotta asiakas saisi niistä parhaan mahdollisen kuvan; kauppa saattaa mennä sivu suun, jos johtajan pöydällä on vanha nokia ja johtaja itse ajaa parin vuoden takaisella autolla.

hannah, millaisia keinoja sinä käytät tavaravirtojen hallitsemiseksi? oletko minimalisti vai rönsyilevän renessanssinen?

onnellisia ovat yölliset lukemiset, vaikka niistä sikiääkin pari traagista imperatiivia: lyhyet yöunet tai pitkiksi venähtäneet heräämiset.

Ripsa kirjoitti...

Minä en henk.kohtaisesti tunne edes keskiluokkaista elämäntapaa saati johtajatason hillitöntä charmia.

Ihmisten väliset suhteet ovat muuttuneet ehkä siis tavaroidenvälisiksi? Onpa hilpeätä.

Minä missasin aamu-uintijumpan kun heräsin lukemaan ja kirjoittamaan yöllä. Siis tänään.

Takas Merin kysymykseen: mites te muut teette?

Leonoora kirjoitti...

Vartion romaanin lukeminen on eräs vahva kohtaaminen, impulssi kirjallisuusfriikiksi kehittymisessäni.

Minä olen tietenkin :) renesanssi-ihminen, mutta koskapa elinkumppanini on minimalistisen, yksinkertaisen elämän taitaja, en voi aivan kokonaan rehottaa kirpputorilöytöineni, vaatekasoineni, kirjoineni ruokavarastoineni miten sattuu.
Toki ihailen ihmisten selkeää, minimalistista elämäntapaa ja tyyliä, mutta itse en siihen aidosti pysty.

Taatelikakku pitäisi tänään leipoa, mutta en tiedä alkaisinko vielä, kun täällä hyppäävät nyt lämmitysjärjestelmän huoltajat.

Täällä on alkanut tuulla melko rajusti.
Maassa on paikoin vielä vihreäkin ruohoa näkyvissä, ja puut ovat huurtuneet yön aikana.

Satuitko Ripsa, tai joku katsomaan toissailtana Laura Ruohosen tv-näytelmää Yksinäinen, tarinaa kahdesta naisesta pulaan joutuneina meren luodolla. Seela Sella ja Leea Klemola rooleissa.
Ohjaus Auli Mantila.
Ei hassumpi kokonaisuus. Mielenkiintoisia jännitteitä ja tapahtumankulkuja, eli kiinnostava työ.

Ripsa kirjoitti...

Jaahas Noora, sinä siis rehotat. Siltä se kuulostaa kun paistelet kinkkuja ja osaat jopa leipoa. Minoon täyrellisen käretöön keittiös.

No tiskit tiskaan. Ja siivoan.

Noora, sen näytelmän nimi ei ollut Yksinäinen vaan Yksinen. En katsonut sitä telkkarista, koska näin sen aikoinaan Teatteri Jurkassa, jossa se meni samalla kokoonpanolla (ohjaaja taisi olla eri) ja oli minusta hyvä aivan päinvastoin kuin Hesarin kriitikko sanoi.

Sitä ennen kävin kavereiden kanssa katsomassa Kiilan juhlanäyttelyn, oli avajaiset.

Panin meirän miähen kattomaan Yksisen nyt ja se sanoi että hyvä oli. Me ei ikinä päästä yhdessä minnekään kun isokissa Allulla on tuo diabetes. Enkä usko että näitä hellittyjä helpolla mihinkään kenneliin voisi heittääkään.

En uskaltanut katsoa sitä telkkarista että muistikuva ei menisi sijoiltaan.

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Haavikon Puut, kaikki heidän vihreytensä oli myös Paavon teksti Marja-Liisan kuolemasta.

Muistelen kuulleeni Marja-Liisan kuolemasta jotain, mutta en lukeneeni.

Marja-Liisaa en koskaan tainnut tavata, Paavon montakin kertaa. Ohimeneviä, mieleenjääviä keskusteluja. Joskus esimerkiksi Helsinkiläisten kerrostalojen ilmastoinnista. Niissä oli kaikissa huoneissa reikä seinässä, siinä joku luukkukin. Mutta paljon tekivät senajan rakentajat silleen, että jättivät muuraamatta katolle asti, ihan vaan sen verran hormia että rakennustarkastajan käsi ei vielä umpitiiltä tavoittanut. Ilmeisesti menivät kaikki läpi.

Paavo kiinteistöasiantuntijana tuota kertoi, ohueen tapaan lähes virnisti. Vain lähes. Realiteettien taju kasvaa pienistä asioista.

Minä olen muuten sikäli poikkeava että tykkään Haavikon Kaksikymmentä ja yksi matkakirjasta. Taustalla muka tarina, mutta miksi ei olisi. Joku siinä kohelluksessa minua jatkuvasti jaksaa viehättää. Tykkään minä monesta muustakin Haavikon runoista, ja Harald jutuista eritoten.

Ai niin, kivoja kuvia.

Ripsa kirjoitti...

Juhani, tuota puu-kirjaa en ole lukenut vuoskymmeniin. Osuu kyllä ajankohdaltaan vaimon kuolemaan.

Se surettaa näin vielä lintu-kirjan jäljiltä, että Marja-Liisa Vartio olisi kirjoittanut vielä paljon ja yhtä ja hyvin ja paremminkin.

Minä olen valitettavasti niitä joka ei ole osannut lukea tuota 20 ja yksi. Olen kyllä ajatellut sen vielä selättää. On se kirjahyllyssä.

Se Omakuva-kirja oli ajatteluttava.

Niin ja muuten: käyn säännönmukaisesti tarkistamassa haikusi. Niistä kai olen pitänyt ihan siitä lähtien kun Anhavan ekan käännöksen joku antoi joululahjaksi, sitten sekä kiinalaisia että japanilaisia oli paljon englanniksi Amerikassa.

Onhan tuossa Ryokanissakin mukana muutama haiku.

Haiku-runous (en uskalla kirjoittaa monikoksi, sillä onko se hai'ut vai haikut?) on niin upeaa kuvittelua ehkä juuri sen vuoksi, että pitää olla määrämitat.

Anonyymi kirjoitti...

Jälkijunassa... Tuo Vartion kirja on upea. Yhtäkkiä on vaikea keksiä toista samankaltaista kirjaa ja kirjailijaa, jossa yhdistyy yhtä korkeatasoisesti äly, ihmistuntemus, herkkyys, selkeys ja se että lukijaa ei KOSKAAN aliarvioida. -ruu

Ripsa kirjoitti...

Ruu, kuinka paljon sinä olet rahdannut suomalaista kirjallisuutta sinne? Joo, tiedän että esimerkiksi Akateemiseen saa tilin ja siinä on tarjouksiakin mukana.

Mutta niin kuin tässäkin tapauksessa näkyy, kirjaa ei saa enää muualta kuin sattumalta kirpparilta ja tietenkin suomalaisesta kirjastosta.

Ihan äkkiseltään Hänen olivat linnut on kyllä ihan keikkumassa Suomen kirjallisuuden kärjessä.