21.2.09

Apokryfejä mietiskellessä


(Max Beckmann ja Jeesuksen ristiltä otto)


Edellisen postauksen loppuvaiheessa iski yhtäkkiä mieleen, että olen lukenut joskus Raamatun apokryyfikirjoja, vaikka niitä ei evankelisluterilaisen, siis tunnustuksellisen, uskonnonopetuksen Raamatussa ollutkaan.

Mutta en yhtään muista milloin ja missä. Niinpä piti tutkia, mitä merkillistä oikeastaan suomenkielisissä Raamatuissa on tapahtunut. Huomasin että Luther, siis Suomen valtiollisen uskonnon profeetta ja oppi-isä, vatsakas piruja pelkäävä protestantti, oli omaan teologiseen uskoonsa ne nuo apokryfit jättänyt. Outoa.

Katolisessa Raamatussa ne ovat ja esimerkiksi Holoferneen kuolemankauhuinen tappokuva on katolisen kirkkotaiteen ikonografiaa: samat kasvot ja irvistys maalasi sen sitten Caravaggio tai Gentilleschi.

Löysin Suomen Raamatunkäännöskomitean ehdotuksen apokryfien uudeksi suomennokseksi, se on internetissä .pdf-formaatissa formuloitunut ja säilöytynyt koipalloissa viitisen vuotta. Mutta esimerkiksi Juditin kirjan kieli on mielestäni loistavaa. Aivan samoin pidin virallisen Raamatun kielestä. Minusta on oikein ja kohtuullista että Raamattua lueksivat suomalaiset saavat kirjansa maukkaassa muodossa.

Päädyin kopioimaan tappokohtauksen kommentiksi. On omituista kommentoida itseään, mutta minä kyllä puhunkin itsekseni.

Täällä käsitellään Stanley Kubrickin elokuvaa Kellopeli appelsiini. Se osui, auts, koska satuin juuri lukemaan Iris Murdochin kirjan Henry and Cato. Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu.

Kellopeli appelsiini oli Anthony Burgessin kirjoittama kirja. Se suomennettiin jo vuonna 1991, suomentaja Moog Konttinen teki hienon työn, koska alkuperäisteksti on lievästi sanoen hankalaa, siinä sekoitetaan slaavilaisperäisiä sanoja Lontoon cockney-slangiin. Konttinen tarkisti suomennosta kun se julkaistiin uudestaan vuonna 2007.

Totta kai useimmat ovat nähneet elokuvan, minua kiinnosti kirja ja sen kirjoittaja, koska hän elokuvan aikoihin katui syvästi sekä romaanin kirjoittamista että sen filmausoikeuksien antamista. Syy ei ollut mitenkään Kubrickin työn väheksyminen, vaan se että hän pelkäsi elokuvan antavan huonoja roolimalleja brittinuorille.

Burgess oli katolinen, samoin oli alunperin Dublinista kotoisin oleva Iris Murdoch ja kumpikin on eräänlainen moraalifilosofi. Murdoch oli sitä virallisesti, filosofian professori. Mutta fiktion keinoin on mahdollista ehkä käsitellä laajemmin moraalifilosofiaa kuin olisi pienen yleisön filosofiankirjoissa.

Fiktiossa on mahdollista antaa kasvot ongelmille jotka ovat periaatteessa filosofisia.

Burgessin ja Murdochin kirjojen yhteinen nimittäjä on nuori väkivaltainen huligaani. Burgessin Alex ja Murdochin Beautiful Joe ovat häirikkönuoria, vinoon kasvaneita, kaltoin kohdeltuja. Alex pitää valtaa ja Beethovenia kauneutena, jollaista ei voi ylittää, Beautiful Joe etsii rakkautta, jonka hän löytää katolisen papin luota. Pappi on käännynnäinen eikä tajua itse pitkään aikaan suhteen homoseksuaalista ulottuvuutta, vaan ajattelee pelastavansa pojan.

Pappi ei edes näe Beautiful Joen väkivaltaisuutta, joka liittyy naisiin. Beautiful Joe rakastaa naisia vihaamalla heitä. Kirjassa on monimutkainen ja hienosyinen perheiden dynamiikan kuvaus, koska pappi Catollakin on ollut äiti - ja sitä paitsi erittäin elävä ja kaunis sisko Colette.

Murdochin kirjan aikaperspektiivi on pitkä ja sen tempo on hidas. On ilo lukea sellaista kirjaa. Mihinkään ei ole kiire, kieli on olemassa tarinaa eteenpäin viemänä kauniina ja täsmällisenä englantina. Brittienglanti sisältää myös tunnistettavat luokkaerot - eli senlaatuinen luokkaretki.

Kirjassa ei ollutkaan tärkeintä itse tarina, vaan henkilöihin liittyvät asiat. Henry, toinen nimihenkilö, on perheen, taiteen, kahden maan ja rakkauden kimppu. Rakastumisen ja seksuaalisen heräämisen ohella näkyy luontevasti rakkaus kuvataiteeseen ja erityisesti Max Beckmanniin, josta hän on kirjoittamassa kirjaa. Beckmann oli saksalainen ekspressionisti, joka joutui pakenemaan Hitleriä Yhdysvaltoihin ja hänellä on erittäin voimallinen vaikutus abstraktin ekspressionismin syntyyn sodan jälkeen.

Kirjaan tulee lisäksi kulttuuriantropologiaa Yhdysvaltain ja Englannin yliopistolaitoksen ja laajemmin sivistyneistön vertailussa. Atlantin valtamerestä on kasvanut noita kahta maata erottava meri. Henry ei voi saada opettajan paikkaa englantilaisessa yliopistossa, mutta Yhdysvalloissa kyllä. Hän ei ole amerikkalaisine todistuksineen Englantiin pätevä.

Ehkä tässä on kyseessä brittien stiff upper lip, en tiedä. Katalysaattori Beautiful Joe tulee kuitenkin muuttaneeksi perusteellisesti sekä Henryn että Caton elämän. Väkivalta on valtaa.

Burgessin Alec puolestaan tulee yhteiskunnan pelastamaksi, kunnes poliitikot keksivät että väkivallasta, raiskauksista ja Beethovenista juopunut nuori mies on mitä parhainta poliitikkoainesta. Tämä ei ole edes satiiria.

Sadismin mukana olo todennäköisesti johtuu yksinkertaisesti siitä että Burgess oli yläluokan kasvatti ja sellaisena tunsi brittikasvatuksen sadismin pedofilioineen päivineen. Siitä todella voi tulla toinen luonto. Murdoch taas, Dublinista kotoisin, pohtii moraalifilosofiassaan, Henryn ja Caton fiktiivisissä hahmoissa, myös katolisuutta, joka vaatii papeiltaan koko elämän.

Caton ajatus Beautiful Joen pelastamisesta on viattoman idealistisen käännynnäisen ajatus ja päätyy katastrofiin, totta kai. Pappien ehkä oletetaan olevan lunastajia jumalanpoika Jeesuksen lisäksi.


(Max Beckmannin sirkuskuva Henryn ja Caton kannessa)

5 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Tuli virhe, en kommentoi omaa tekstiäni ja jos yritän korjata tekstiä juutun niin hirveään hetteikköön etten pääse sieltä ikinä poies.

Kun sanon että "Täällä käsitellään Stanley Kubrickin elokuvaa Kellopeli appelsiini.", tarkoitan blogia nimeltä unkuri os. wordpress.unkuri.com enkä jotain epämääräistä täällä, jossa täälläkin tapahtuu kaiken aikaa jotain.

HannaH kirjoitti...

Joo, opin joskus myöhäisteinivuosina englantilaisesta kirjallisuudesta, että oma suomalainen Raamattumme ei ollutkaan sama kuin heidän Raamattunsa. Se piti oppia sieltä, huolimatta kouluopetuksesta ja vesio vulgatoista ja muista siellä opetetuista asioista.

Jostain syystä se oli minusta järkyttävä asia. Se että kirjaa luetaan sadalla eri tavalla on jotenkin vähemmän omituista kuin se että siitä toimitetaan lasten- ja aikuisten versiot.

Nyttemmin se ei tietenkään merkitse paljoakaan, onpahan vain esimerkki kaiken vääristyneisyydestä. Andre Gidehän kai aikoinaa paneutui tämän oikean Raamatun etsimiseen tosissaan, ja lopulta joutui toteamaan, ettei sellaista olekaan.

Ripsa kirjoitti...

Minua on varmaan samaten joskus lukiolaisena kiinnostanut nimenomaan nuo poisjätetyt Raamatun kirjat, koska niitä ei uskontotunneilla käsitelty. Epäilin heti sensuuria.

Todennäköisesti jossain sukulaistalossa on ollut vanhempia Raamatun suomennoksia.

Koko Raamatun luin vasta 19-vuotiaana, siis sen virallisen, mutta kyytipoikana oli silloin Osvald Spenglerin Länsimaiden perikato.

Juditin kirja on mielenkiintoinen. Siinä luodaan kuva israelilaisesta naisvapaussoturista, joka tapollaan saa aikaan voiton vihollisesta.

Siellä Kaanaan maan tietämillä on ilmeisesti taisteltu aina.

Gide oli hieno romaanikirjailija, mutta moraaliltaan kyseenalainen. Kävi nauttimassa pedofilia-palveluista Ranskan Pohjois-Afrikan siirtomaissa.

Sehän on uran ulkopuolinen juttu, mutta jotenkin en ole voinut antaa sitä Gidelle anteeksi.

HannaH kirjoitti...

Niinpä kyllä - opettajanaan ja rohkaisijanaan Wilde. En minäkään siitä pidä, päinvastoin, mutta vielä toivottomampaa on etsiä ensin esikuvallinen kirjailija, ja odottaa sitten mielenkiintoista tuotantoa.

Ripsa kirjoitti...

Aina välillä vannon että taiteilijan/kirjailijan tms. tuotanto on se tärkein asia mitä on.

Mutta sitten aina välillä taas törmään tämän tai tuon taiteilijan jälkikasvuun tai puolisoon ja näen miten huonosti he voivat ja aika ilmeisistä syistä.

Tjooh, Wilde oli toinen samanmoinen. Siinä Econ kirjassa juutuin miettimään nimitystä dekadenssi. Että minkä takia se oli sitten sitoutunut voimallisesti jugend-tyyliin ja kaksoismonarkian taiteisiin?

Meillähän niin ei ole, meillä jugend näkyy lähinnä vain arkkitehtuurissa ja designissa, ei sitä näy kovin paljon edes kuvataiteissa.

Eco kyllä on semiootikko, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa heitteli tyylisuuntien nimityksiä aika huolettomasti.

Njooh, toisaalta taidehissakin on muuttuva asia. Siis jos katsoo veneestä taaksepäin, voi merkata katseellaan sen paikan josta poispäin on tismalleen se venevalkama.

En missään nimessä toivo että kukaan ikinä koskaan löytää täydellisen esikuvallista kirjailijaa tai taiteilijaa!

Tänään muuten ylistettiin Turun ruotsalaista teatteria Kultakuumeessa! Teillä on kuulemma siellä jopa teatterikummitus...