10.5.09

Äitienpäivänä raivokkaan siivouksen lomassa



Kuva: Kaksi erimallista miestä kesässä kerran

Kuuntelin Radioateljeesta Mika Waltarin teksteihin perustuvan radiofonisen teoksen, joka oli ennemminkin kuunnelma. Ellei oteta lukuun lujaa soivaa, käsittääkseni Chicagon koulukunnan noin 1920-lukulaista jazzia.

Ensin arvelin että ei jaksa, jos vaikka Waltari on herjennyt tunnelmoimaan äitiydellä, sen verran imelältä ovat tuntuneet monet tämän päivän radiojutut. Edelleen, vaikka enää eivät taida ainoastaan yli kymmenen lasta synnyttäneet olla niitä ansiomerkkiäitejä.

Sitten katsoin että esityksen nimenä oli Ei ole mitään surtavaa. Sanoi mies. Ohjelman oli koonnut Waltarin teksteistä Tiia Louste ja sama nainen oli ohjannut esityksen. Se oli kerta kaikkiaan hykerryttävä.

En tunnistanut alkuperäistekstejä, mutta kertoja oli kirjailijamies, mukana muun muassa hänen alati ymmärtäväinen ja lempeä vaimonsa. Onhan siinä kaunis asetelma, mutta Waltari olikin ottanut asiakseen piikitellä itseään.

Hän sattui nimittäin kuulumaan sellaiseen outoon miessukukuntaan joka vähän väliä hukkaa sydämensä. Se vain häviää.

Ilman sydäntä miehen on ontto olla, mutta sitten kun hän sydämensä taas löytää (ensiksi se oli vaimon tallettamana kaapissa, sitten se löytyi ymmärtäväisen naisystävän luota tyynyn alta, kunnes se päätyi takaisin kodin kaappiin), se onkin varsinainen kiusankappale ja sitä paitsi hukassa naarmuuntunut ja arpeutunut sydänparka, joka sitten sykkii ja räytyy aikansa miehen rinnassa, kunnes joko häviää tai vaimo kysyy ystävällisesti, että mitenkäs on sydämen laita.

Mies katsoo vaimoaan kuin piesty koira ja sanoo että surkeasti ovat asiat ja antaa sydämen vaimolleen takaisin, säilytettäväksi.

Tulin oikein hyvälle tuulelle. Mika Waltarihan on käyttänyt kaameita kliseisiä naishahmoja suurissa historiallisissa romaaneissaan, ne ovat järkiään kuvankauniita (paitsi joitakuita noita-akkoja) ja äkäpusseja, eikä kukaan mies niille pärjää, paitsi ihan lopussa. Tarinoiden lopussa naiset, jotka ovat ihmisistä kavalimpia, jäävät päätä lyhyemmiksi, koska haaremijuonittelut ovat menneet liian pitkälle.

Tässä asetelma on pantu päälaelleen: mies onkin se seikkailija joka hukkaa sydämensä jatkuvasti. Kirjailija tarvitsee sydäntään kirjoittamiseen, muuten ei tule mitään. Mutta kirjoittamiseen onkin maalla sijaitseva ystävällinen vaimon kotitalo, jossa sydän ei ole vaarassa palaa karrelle.

Muistan nuorena, kun Waltarin kirjoja ahmin, lukeneeni jostain tarinan kirjailijan perheen ihmettelevän mitä miehen työhuoneessa yläkerrassa tapahtuu, kun koira louskutti ylöskatsoen siihen malliin, että vieraita on talossa.

Tarinan mukaan vieraat olivat romaanien ja tarinoiden henkiä, jotka ottivat ullakolla vallan ja kirjailijan ei tarvinnut kuin kirjoittaa ylös se mitä hahmot kertoivat tehneensä.

Olin tyytyväinen siitä, että tässä nyt ei ollut äitimyyttiä ylistävää tarinaa. Olipa vain jatsia savuisissa kapakoissa kuunteleva kirjailija, joka kotiintullessaan oli vielä ehkä hiukan iloinen, mutta sitten aamulla olo olikin ontto. Moraalinen ja fyysinen krapula oli rinnassa tuntuva tyhjä tila.

Nykyproosasta sydäntä löytyy liian harvoin. Ihmiset eivät ole kilttejä toisilleen. He eivät lähetä sydämiä toisilleen postipaketeissa. He eivät tule ajatelleeksi koko elimen olemassaoloa, kunnes on liian myöhäistä.

Sydämellinen onkin aika hyvä sana. Sellaista saisi olla paljon enemmän.

29 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Facebookissa voi lähettää sydämiä toisille!

Ripsa kirjoitti...

Uh. Facebook...

Joo, sen joku tekikin, lähetti sydämen, mutta sitten kun siihen olisi pitänyt vastata, oli pitkä ritirimpsu kuinka Facebookilla on sitten oikeus käyttää profiilisi tietoja.

Enkä muista mitä kaikkea minut on maaniteltu siellä ilmoittamaan. Jätin siis sydämen sydämettömästi vastaanottamatta.

En ole vielä keksinyt mihin järkevään Facebookia voisi käyttää. Tai mitä järkeä sen puoleen kaikin ajoin on bloggaamisessakaan, mutta on Blogistanissa sentään hyviä ja kivoja kirjoittajia.

Obeesia kirjoitti...

Mitä järkeä on missään?

Facebookin avulla pysyn paremmin ajan tasalla suvun nuorison touhuista. Myös nuoriin naapureihini olen tutustunut paremmin.

Muutenhan se on turhaa ajankulua.

Ripsa kirjoitti...

Niin joo, järjellisyys. Kai sen vastakohta on tunteellisuus. Siis joku jossa on sydäntä mukana.

Unohdin että tottakai, sinulla on sitä nuorisoa vähän enemmänkin. Minun nuorisoni ei taida juuri Facebookissa olla, paitsi siis jotkut tutut, esimerkiksi täällä asuvat kissojen ystävät. Tarkemmin ajatellen ehkä he eivät ole ihan kamalan nuoria juuri nämä kattvännerna.

A-K.H kirjoitti...

Ihmiset voisivat lähettää toisilleen postipaketissa rukiisia sydänleipiä, joita saa ainakin Kanniston leipomon myymälästä Helsingistä. Ne lämmittävät paitsi sydäntä myös vatsaa.

Ripsa kirjoitti...

Ai Kalevi niinku vaikka ystävänpäivänä? Mikäs siinä.

Minä tein hirmuisen elintapaloikan kun siirryin aamiaisella viilistä ja ostomyslistä jonkun pohjalaisen (siis etelä-, kun sanotaan pohjalainen niin sillä tarkoitetaan NIMENOMAAN ja ERITYISESTI eteläpohjalaisia, muut pohjalaiset ovat sitten keskipohjalaiset ja peräpohjolaiset) myllyn valmistamaan kaura-ruispuuroon, joka on todella maukasta ja syön sitä itsekeräämieni marjojen kanssa, siis jotka on jäädytetty.

Tuo sydämellisyys ainakin minulla kasvaa maailmanlaajuiseksi, kun pitää miettiä mitä syö ja millainen on hiilijalanjälki ja mikä sitä paitsi on edes terveellistä.

HannaH kirjoitti...

Waltari on nykyään todella korkealle kanonisoitu. Häneen törmää kaikkialla. No eipä ihme, oikeastaan. Perin soveliasta, paremminkin. Odotan koska on Päätalon vuoro.

Ripsa kirjoitti...

Että jaksaa ottaa päähän nuo kanonit!

Luulen kyllä että Waltari JA Päätalo ovat kaiken aikaa olleet kovasti luettuja kirjailijoita. En muista nähneeni ihan viime aikoina kirjastojen lainauslukuja, mutta kyllä oletan että kumpainenkin siellä kärjessä keikkuu.

Jukka Kemppinenkin otti tässä talven aikana Päätaloa luku-urakakseen ja muistaakseni ihasteli sitä, että Päätalo sanoo niin tismalleen miten töitä pitää tehdä, oikein siis kunnolla.

Mutta mitähän tarkoitat Waltarin nykyisellä korkealla kanonisoinnilla? Tuotako Panu Rajalan kirjoittamaa Waltari-elämänkertaa? Minä en ole opusta vielä lukenut.

HannaH kirjoitti...

Sitä vain, että häntä hypetetään nyt enemmän kuin olan takaa. Eikä siihen riittänyt edes juhlavuosi, nyt mennään jo toista - joten jos hänestä 1 ½ vuoden mittaan kirjoitettujen juttujen desibelimäärä olisi laskettavissa, se olisi jo kuurouttavaa.

Wsoy:n sivuakaan ei voi edes lukea, kun ne punaiset mainosbannerit juoksevat ylhäällä ja vasemmalla taas välkkyvät Waltarin kuvat. Siellä ei voi viipyä häiriintymättä Waltarista.

Ripsa kirjoitti...

Totta puhut, HannaH. Mutta minä olen jotenkin antanut juhlavuosien mennä menojaan yhtään häiriintymättä.

Siitä on kauan kun luin ne Waltari-tiiliskivet, enkä ole kummemmin tuntenut tarvetta lukea niitä uudestaan. Ne ovat jotenkin niin selvästi tarinoita että ne muistaa.

Yhden ainoan luin uudestaan mutta ihan toisesta syystä, nimittäin miettiessäni islamia: Johannes Angelos. Mutta kyllä siinäkin kietoudutaan paljolti eurooppalaisuuden vaippaan.

En älynnyt että Radioateljee on saattanut ottaa Waltaria juhlimisen vuoksi.

Hannele mummu kirjoitti...

täälläpä kauniita kuvia..

Ripsa kirjoitti...

Eikö? Että aina sitä vouhkataan vähäpukeisista tytöistä, mutta miehistä ei ikinä niin mitään!

A-K.H kirjoitti...

Pitelin hyvin siivosti kirjaa, joka päätyi Hannahille. Se oli Rajalalta oikein letkeästi kirjoitettu, mukavaa vanhan kertausta, kuten Hannes Sihvon Elävä Kivi. Kustannuspolitiikasta on kysymys. Päätalon toinen tuleminen tulee, jos on tullakseen. Kirjailijan innokkaimmat lukijat löytyivät ruotsinsuomalaisista. Itse olen lukenut Päätalolta kokonaan vain hänen esikoisensa Ihmisiä telineillä sekä Mustan lumen talven. Hänen kirjailijanlaadustaan en sano sitä enkä tätä. Päätalo teki yhtä paksuja kirjoja kuin Kim Il-sungin nimiin kirjoitetut, mutta kustantaja lyhensi niitä. Ylijäämämateriaalista ei tainnut kuitenkaan olla paljolti vastaisen varalle. Mika Waltaria on helppo lanseerata sopivin välein, mutta Päätalo on raskas monoliitti kirjamarkkinoille.

Ripsa kirjoitti...

Jaa Kalevi, HannaH saa lukemista, nyt kun mietin niin en ole tainnut ikinä lukea mitään Panu Rajalan tekstiä. No, jotenkin jäänyt väliin.

Päätaloko monoliitti? Oikeinko sellainen kuin oli leffassa 2001? En tiedä, mutta sanottiin että Gummerus eli Päätalolla ja Päätalosta, nyt kustantamot vähentävät väkeä.

En ole lukenut Päätaloakaan yhtään. Pari kertaa aloitin, mutta en jaksanut jatkaa.

A-K.H kirjoitti...

Sellainen monoliitti kuin on Leningradissa, anteeksi Pietarissa, tai sitten kuin pölhönkanto Iijoen rantatörmässä. Nyt pitää ruveta Codarille.

A-K.H kirjoitti...

Se siitä. Minuutin hiljaisuus kesti vain 35 sekuntia. Codardin Laittomat ei ollut järin syvällinen eikä suurta taidetta, mutta kepeällä tavalla sympaattinen. Vanhoja ranskalaisia mustavalkoisia on aina ilo katsoa, kun ne näkee uudestaan. Vain oopperoissa ja länkkäreissä näkee yhtä komean kuoleman kuin minkä Claude Brasseur esitti.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi, olet kyllä maailmankaikkeuden ainut ihminen joka katsoo sekunttikellosta minuutin hiljaisuutta ja kaiken lisäksi Codardin leffassa.

Hesarin kloppi oli kerrankin oikeassa: tämä oli ilmiselvästi kaurismäkeläinen leffa.

Arvaa mitä, minulla on ikävä Kajavan TV-arvioita!

A-K.H kirjoitti...

Kajavaa varmasti moni ikävöi. Eräs henkilö sanoi, että kun Kajava haukkuu jonkin elokuvan, on se varma merkki siitä, että elokuva ei ole huono.

Elokuvassa Sheriffi vilkuilen myös kelloani.

Tänään Sopeutumattomat kestää ehkä vielä yhden katsomiskerran, jos villihevosten lahtaaminen ei kesken kaiken ala maistua kyrönmakkaralle.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi, Kajava antoi elokuvan ja näytelmän viedä, mutta siitä kokemuksesta hän kyllä yleensä kirjoitti aika lailla selkänojanaan lukemansa ja sivistyksensä. Muistaakseni Kajava ja Peter v. Bagh olivat aikoinaan samassa Oulun elokuvakerhossa, elleivät peräti sitä perustamassa.

Tarkoitus oli sanoa että se tämä eilisillan Codardin etukäteisarvioija oli katsonut leffoja ehkä enemmänkin 60-luvulta. Meille ei tule paikallislehtiä, joten ei aavistustakaan mitä niissä kukaan sanoo mitään.

Mutta ei, Sopeutumattomia en jaksa enää yhtään kertaa.

Olen loukkaantunut vihjauksestasi että Kyröön makkarassa muka käytettäisiin hevosta. TUNNEN sen makkaramaakarin, teki sitä sivuhommanaan, päähommana oli hoitaa kaikenmerkkisiä ja mallisia autoja, myös minun Lada-raukkaani.

Voi kyllä olla että siellä on tapahtunut jo sukupolvenvaihdos, mutta silti. Kyllä siellä muutakin lihaa on, hevosia on enemmän siellä Seinäjoen puolessa. Jossa siis sijaitsee Itikka, vai mikä hän pruukaa olla nimeltänsä nykyään. Siis Itikan tehtahat on Nurmoos.

A-K.H kirjoitti...

Pouttu vielä yritti kyrönmakkaralla, mutta eihän sitä syönyt edes naapurin labratorinnoutaja, koska siitä puuttui se vihertävä, kitalakeen tarttuva tali. OK käyttää heppaa metfurstiinsa ja saa konia naudan sisäfileenä eteensä ravintelissakin. Terveisiä neulekirpulle.

Ripsa kirjoitti...

Missäs helkkarissa Pouttu sitten sijaitsee? Ei se ainakaan Etelä-Pohjanmaalla ole.

Ainakin joku noista makkarantekijöistä sijaitsee juuri siellä Neulekirpun mailla, Keski-Suomessa.

Mutta jos syön lihaa ja jos saan tietää että siinä on hevosta, niin en kyllä syö mitään koko sinä päivänä ja enemmänkin.

A-K.H kirjoitti...

Eikös se Pouttu ainakin osittain siirtynyt Kannuksesta Nurmoon, ainakin sen murhaaminen, jollei ole jo fuusioituneena siellä kokonaan, kytösavun aukeilla mailla.

Ripsa kirjoitti...

Mulla on sellainen häilyvä muisto että Atria olisi sulauttanut Itikan itteensä. Näkyvät kyllä edelleen täällä kaupassa mainostavan Pouttua.

En syö makkaraa, en. Lapsena söin Suomi-makkaraa ja sitä käsittääkseni tuli Itikan tehtailta.

Minä olen nähnyt kun sikaa on teurastettu. En kumminkaan osannut yhdistää sitä syömääni ruokaan. Oisinkohan ollut 5-6-vuotias. Varta vasten kielsivät ettei saa mennä navetan takusille. No minä menin tietysti, eivätkä aikuiset huomanneet minua.

Muistan ajatelleeni että se nimenomainen karju oli kauhean ilkeä ja yritti aina päästä näykkäsemään ja oli kuulemma ihan oikein jotakuta purrutkin. Se osasi hymyillä nätisti eli pyytää rapsuttamaan selkäänsä, mutta sitten äkkiarvaamatta se otti keppiä pitelevän käden hampaisiinsa.

En usko että tajusin mitä kuolema on tai tappaminen. Luulen että muuten siitä olisi tullut painajaisia, oli sitten tapettu karju ilkeä eli ei.

A-K.H kirjoitti...

Ei karjukaan tajunnut, mitä on kuolema ja tappaminen. Otus oli vain osa ruokahuoltoa. Niitäkin on, jotka syövät läskisoossia, mutta eivät halua nähdä sikaa.

Ripsa kirjoitti...

Mutta siat ovat niitä eläinkunnan älykkäimmästä päästä.

Mun ensimmäinen ystävä Sukevan keskusvankilassa oli possu, joka kulki joka paikassa mun kanssa. Sen nimi oli Höpönassu. Se taas tuli siitä, kun isä tapasi kysyä että ootko käyny Höpönassun pesällä, ja minä sanoin sille että sen pesässähän me nukutaan päiväunet.

Höpönassu sitten hävisi. Olin ehkä 3-4-vuotias silloin ja vasta kun olin 10-vuotias isä kertoi mitä sille tapahtui. Oli vaikea uskoa sitä. Vieläkin kiertää vatsassa.

A-K.H kirjoitti...

Mun poikani eräs lempinimi oli höpönassu. Ville arvosteli yhden lastenkirjan Demariin jo ennen kuin osasi lukea. Luin sille kirjan ääneen ja sitten tenttasin siltä, mitä mieltä se siitä oli ja tein jutun pojan nimiin. Kirjoituspalkkion pidin itse.

Ripsa kirjoitti...

Varo vain! Jos Ville sattuu lukemaan, tulee perimään ja korkojen kans. Mikä kirja se oli?

Kai sä sentäs ostit Villelle jotain niillä rahoilla? No?

A-K.H kirjoitti...

Joo, leegoja ja pitkän viinerin.

Ripsa kirjoitti...

Hyvä. Poika ei saanut traumoja. Muistaako Ville tuon vielä? Oletko säilyttänyt jutun?

Kyllä sen soisi että ihmiset kuuntelisivat lapsiaan herkkäkorvaisesti. Vaikka sitten myöhemmin elämässä tuleekin kovakorvaisia tapauksia esiin, niin jonkinmoinen perusoletus on kumminkin sitten tullut.

Luottamus siis. Ihminen reagoi pettymykseen jonkinmoisen perusluonteen mukaan sitten. Geneettistäkin ehkä.