28.6.09

Tieteiden ja ajattelun avio/avoliitoista





Kuvassa aivan ilmeinen sala-asuinen Alan Sokal hiihtelemässä muina miehinä Vaasan katuja


Here my aim is to carry these deep analyses one step farther, by taking
account of recent developments in quantum gravity: the emerging branch of
physics in which Heisenberg's quantum mechanics and Einstein's general
relativity are at once synthesized and superseded. In quantum gravity, as
we shall see, the space-time manifold ceases to exist as an objective
physical reality; geometry becomes relational and contextual; and the
foundational conceptual categories of prior science -- among them,
existence itself -- become problematized and relativized. This conceptual
revolution, I will argue, has profound implications for the content of a
future postmodern and liberatory science.



Seuraa muutama ilmeisesti aivan oikea sitaatti, jossa Werner Heisenberg ja Nils Bohr käyvät keskustelua fysiikan keskeisistä kysymyksistä. Sokal yhdistää ystävysten (?) (Antoiko Heisenberg Bohrille tietoja Natsi-Saksan atomipommisuunnitelmista vai ei? Pysyikö Bohr puolestaan vaiti että voisi jäädä Tanskaan? Puhuiko Heisenberg sodan jälkeen totta siitä että ei oikeasti tiennyt Natsi-Saksan suunnitelmista mitään, vaikka voisi kuvitella että kun raskasvesi-projekti Norjassa oli meneillään ja sitten se menetettiin parin hiihtävän norjalaisen sabotöörin vuoksi, Natsi-Saksan johtava fyysikko ei ollut asiasta kuullut?) irralliset kommentit lähtölaukaukseksi postmodernismin käyttökelpoisuuden todisteeksi luonnontieteellisfilosofisen, aivan upiuuden maailmankatsomuksen luomikseksi.

A half-century later, the expression ``quantum leap'' has so entered our
everyday vocabulary that we are likely to use it without any consciousness
of its origins in physical theory.


Kvanttihyppyjen tämänhetkisestä relevanssista minulla ei ole aavistustakaan. On mahdollista että ne ovat olemassa, käyttökelpoisia ja joka toiselle fyysikolle ja/tai tieteenfilosofille löytyy omanlaisensa hyppykeppi. Mutta tämä on totta kai pelkkää spekulaatiota, varsinkin minunlaiselleni umpihumanistille.

Sen sijaan olen varma siitä, että alkuun mainittu vapauttavan tieteen idea on sytyttänyt palavan halun useammankin luonnontieteilijän aivoissa päästä osalliseksi tämäntyyppisestä valaistumisesta (anteeksi epätieteellinen termi) mutta taatusti toive päästä osalliseksi tieteellisesta flow-efektistä lyö laudalta jokapäiväisen puurtamisen laboratorioissa ja tutkijakollegiumeissa.

Sitten, 15. A4-sivulla päästään jo loppulauseeseen, kun ensin oli käsitelty matematiikan patriarkaalinen vinoutuma ja toivottiin sen kehittyvän demokratian suuntaan:

Finally, chaos theory -- which provides our deepest insights into the
ubiquitous yet mysterious phenomenon of nonlinearity -- will be central to
all future mathematics. And yet, these images of the future mathematics
must remain but the haziest glimmer: for, alongside these three young
branches in the tree of science, there will arise new trunks and branches
-- entire new theoretical frameworks -- of which we, with our present
ideological blinders, cannot yet even conceive.


Tiedeyhteisö seisoo siis mysteereiden edessä. Seuraa artikkelin bibliografia jota on artikkelin loput sivut 50 sivuun saakka.

Kyse on Alan D. Sokalin Social Texts- nimiseen aikakauslehteen vuosina 1994-95 kirjoittama ja vuonna 1996 julkaisema artikkeli, jonka tiedeyhteisö nielaisi ilman mahanpuruja. Tai jos röyhtäilyjä kuului, ne kuuluivat niin kaukana sivuhuoneissa, ettei niitä otettu huomioon.

Artikkelin nimi oli Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity.

Tiedeyhteisön olisi kenties pitänyt herätä kun aivan artikkelin alkuun oli selostettu Alan D. Sokalin akateemisia saavutuksia:

Biographical Information: The author is a Professor of Physics at
New York University. He has lectured widely in Europe and Latin
America, including at the Università di Roma ``La Sapienza'' and,
during the Sandinista government, at the Universidad Nacional
Autónoma de Nicaragua. He is co-author with Roberto Fernández and
Jürg Fröhlich of Random Walks, Critical Phenomena, and Triviality
in Quantum Field Theory (Springer, 1992).

Noihin aikoihin olin juuri saanut 40 vuoden yliopistossa kirjoilla olemisen jälkeen juuri maisterin paperit ulos ja hihittelin Sokalin saavutuksia. Olin itse asiassa itsekseni köhinyt ja irvistellyt läpi viimeiset seminaarit ja kuunnellut nuorison vakavamielisiä pohdiskeluja siitä ja tästä diskurssista ja kysellyt mitä he tarkoittavat erinäisillä käsitteillä.

Hyvä, selväksi tuli, mutta entä mitä he tarkoittivat nimenomaan tässä yhteydessä? Sain paljon vastauksia.

No, Sokalin kuva oli vaihteeksi Hesarissa noin viikko sitten, hän pelasi Helsingissä biljardia. Sisäsivuilla oli kuva myös Randista, taikurista, joka on skeptikkojen kiertävä opas ihmeiden ja varsinkin uskontojen salattuihin maailmoihin. Sokal ja Randi ovat voittamattomia veikkoja – ja parasta vielä, kunnon amerikkalaisia. Ja hauskoja.

En missään nimessä väitä, etteikö aivan oikeita ajattelevia aivoja ole väännetty postmodernin raameihin. En ole heittämässä mahdollisia lapsia pesuveden mukana viemäriin.

Mutta Sokalin kaivaminen tietokoneen uumenista vei jonkin verran aikaa, siinä välissä luin J.P. Roosin kritiikin nimeltä ”Siitä mistä ei haluta puhuttavan, ei kannata puhua”, artikkeli on kirjoitettu pitkäksi vastaväitteeksi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirjaan Evoluutio ja ihmisluonto.

En ole lukenut kirjaa, joten en puutu itse asiaan paitsi yhteen: evoluution ja ihmisluonnon, luonnontieteen ja ihmistieteiden väliseen tilanteeseen. Voi olla että se on kiehunut kaiken aikaa, mutta J.P. Roos ottaa tässä esiin joitakin syitä, miksi käsitteet ovat aika vaikeita yhdistää ja miksi mm. evoluutiopsykologia kuulostaa hankalalta aiheelta ja miksi siitä on suhteellisen mahdotonta kerätä empiriaa. (Kritiikki on luettavissa Tieteessä tapahtuu –lehden numerossa 3/2009)

Vaikuttaa selvältä että asiaa on mietittävä. Luen parastaikaa August Strindbergin kirjaa Ulkosaaristossa (1890), jossa tiedettä käsitellään kaunokirjallisin ottein ja luodaan ajankuvaa Norrlannin ulkosaaristosta, jossa sielläkin luokkayhteiskunta kukoistaa, samoin naisten ikuinen tyhmyys. Yhteiskuntaa pitäisi Strindbergin mielestä pikaisesti ruveta panemaan uuteen uskoon.

Norrlantilaisissa on huolestuttavan paljon suomalaista perimää.

16.6.09

Bloomsday. Ajattelen Antonin Artaudia

Jäin miettimään heti Hesarin ”Bloomin päivä”-kolumnin jälkeen että kumma ettei niin monimuotoisesta ja eläväisestä kirjailijasta ole tehty elokuvaa. Irlanti sinänsä jo tuntuu eksoottiselta, varsinkin vuosisadan vaihteen (siis 1800/1900-lukujen) Irlannista.

Tässä on ystävieni YouTube-postaus Bloomsdayn kunniaksi. He ovat amerikanirlantilaisia.

Jäin miettimään heti Hesarin ”Bloomin päivä”-kolumnin jälkeen että kumma ettei niin monimuotoisesta ja eläväisestä kirjailijasta ole tehty elokuvaa. Irlanti sinänsä jo tuntuu eksoottiselta, varsinkin vuosisadan vaihteen (siis 1800/1900-lukujen) Irlannista.

Meillä ei ole paljon elokuvia kirjailijoista. Heistä muistan ainoastaan Mannin perheen sarjan, joka oli mielestäni erittäin hyvä. Mutta perheessä olivat kaikki jollain tavalla tekemisissä kulttuurin kanssa. Sen lisäksi löytyi draamaa enemmän kuin kotitarpeesta aina lähtien tyrannimaisesta isästä, Thomas Mannista.

Tai sitten olen ajatellut että ehkä triesteläiset nyt, kun vapaakaupunki ja vapaavaltio ovat ollutta ja mennyttä ja Mussollini myös, tekisi elokuvan/elokuvia kaupunkinsa kulttuurista, joka on ollut kulttuurisesti rikas. Vauras myös, voi olla että kulttuuri ei kukoista köyhissä oloissa, koska sitä ei voi syödä.

Ei ehkä ole tarpeen ruoskia itseämme joka käänteessä. Eurooppa on kolonisaation alulle panija ja sellaisena se pitää muistaa. Mutta jotain totta on myös siinä, kun YK:n entinen pääsihteeri, ghanalainen Kofi Annan sanoi puheessaan Afrikan maiden unionille, että afrikkalaisilla on nyt oma vastuu itsestään.

Oikeastaan Bloomsday tuli tähän ihan vain sattumalta. Olin lukemassa nettilehteä nimeltä The Believer (http://believermag.com ja sieltä Rick Moodyn artikkelia. Tämä ei ole uskovainen lehti, vaan sisältää esseitä, runoja, ajatuksia erilaisista lähteistä. Artikkeli sai ajatukset pörräämään muuten normaalin elämän sisällä. Oikeastaan kysymys on tutkimuksesta, mutta se on mielestäni hyvinkin ranskalaistyyppinen, joten olen suhteellisen varma että yksikään suomalainen yliopisto ei ottaisi sitä tosissaan.

Siis ei tiedettä.


Tämän jutun lukeminen sai aikaan assosiaatioiden vyöryn, joka johti moniaalle. Ensiksikin: en osaa ranskaa, joka on oikeasti puute, koska kirjallisuuden niin monet tärkeät teokset ovat ranskalaisten kirjoittamia, mielilukemistoani ovat esimerkiksi Simone de Beauvoir, Simone Weil, Julia Kristeva, Jean Cocteau, Antonin Artaud. Ynnä moni muu. Ranska on kulttuurin kieli ennen kaikkea.

Ennen lähtöäni Amerikkaan olin osallistunut pariinkin elokuvakerhoon ja löysin Carl Th. Dreyerin. Minusta hänen pääteoksensa on Diaes Irae, joka kuvaa noitaoikeudenkäyntiä ja noidan polttamista. Dreyer joutui tekemään tanskalaisuudestaan huolimatta työnsä Ranskassa, koska ei saanut muualta tukea ja rahoitusta.

Olin nähnyt myös hänen Jeanne d’Arc’insa pariinkin kertaan, se on kuvallisesti yksi hienoimpia elokuvataiteen helmiä. Siinä on yksi hyvä munkki, joka yrittää puolustaa vangittua Ranskan vapauttajaa, mutta ei onnistu siinä, koska pahat kirkonmiehet ovat jo murtaneet nuoren naisen. Hyvää munkkia näytteli kaunis mies, Antonin Artaud. Joku elokuvan ystävä käski minun muistaa nimen ja ostaa ehdottomasti kaiken mitä häneltä löytäisin, koska hän on Ranskan suurimpia kirjailijoita.

Ranskassa on sellainen ominaispiirre, ehkä suuren porvarillisen vallankumouksen vuoksi, että kirjoille, elokuville tai millekään kulttuurille ei ole sopivaa asettaa rajoja, koska ne hämärtävät sanoman. Siksi sama teos voi olla runoutta, teatteria, esseetä. Moni Blogistanissakin on valittanut ranskalaisten vaikeaselkoisuutta, viimeksi jossain taisi olla puhetta Alain Robbe-Grillet’n Labyrintistä.

Käsittääkseni kokemamme vaikeaselkoisuus johtuu juuri avoimista ovista ja sensuurin vastaisesta ilmapiiristä. Sitä en tiedä onko nykyinen rahan valta onnistunut saamaan senkin kulttuurin viimeinkin polvilleen, kuten se teki jossain määrin jo Suomessa (tarkoitan sanoa: kenties kaikki ei ole vielä menetetty).

Mutta Amerikassa ensimmäisiä löytöjäni oli City Lights’n vuonna 1965 julkaisema Artaud Anthology, jota on otettava kerrallaan vain pieni määrä. Kyseessä on antologia eri aikakausilta, monet tekstit ovat fragmentteja ja siksi ajoittainen Artaudin annostelu käy hyvin päinsä. Esimerkiksi hulluudesta:

And what is a genuine lunatic?

He’s a man who prefers to go mad, in the social sense of the word, rather than forfeit higher idea of human honor.

That’s how society strangled all those it wanted to get rid of, or wanted to protect itself from, and put them in asylums, because they refused to be accomplices to a kind of lofty will.

For a lunatic is a man that society does not wish to hear but wants to prevent from uttering certain unbearable truths.

Tässä Artaud puhuu Vincent van Goghista: van Gogh, The Man suicided by Society. Indroduction. Tekstiä on paljon ja se vaatii keskittymistä. Minusta ei ole ollenkaan pahitteeksi miettiä vaikkapa hulluuden historiaa, koska se on niin selvästi kulttuurisesti määritelty asia.

7.6.09

Kolmipäisen jumalan päivänä





Juon päivän toista teekupillista. Ison kissan kanssa oltiin pitkällä kävelylenkillä.

Albert joutui tyhmän ihmisensä eli minun vuokseni insuliinishokkiin pari viikkoa sitten. Se meni ohi sillä että sain vihdoin viimeinen eläinlääkärin kiinni ja se käski antaa lusikallisen hunajaa veteen sekoitettuna.

Luulin että kissa kuolee just. Mutta ei, sillä meni vasta toinen elämä. Ensimmäinen meni kun se menetti veljensä neljä vuotta sitten ja sairastui diabetekseen. Aivan samat oireet kuin ihmiselläkin, paitsi että ne täytyy tuntea. Tyhmän ihmisen pitää osata kissan ruumiinkieltä.

Sitten se rupesi syömään kuin ruoka olisi joutunut kortille. Niin sanottiin kun olin pieni, joku nälkäkurki söi kuin hädässä. Nälkäkurjet yleensä syövät, näkeehän sen nimestäkin. Harva kortteja enää muistaakaan, minä muistan. Kävin hakemassa kortilla sokeria ja vehnäjauhoja ja kahvia joskus 5-6-vuotiaana. Olin joutilas kauppaan kun pikkusisko oli sairas ja pikkuveli vauva. Isä teki kahta työtä niin kuin koko elämänsä. Kuoli sitten infarktiin 50-vuotiaana.

Kauppareissut olivat erittäin hyvä juttu minun osaltani. Saatoin viivytellä ja ansaita vähän omaa rahaa.

Asuttiin nimittäin Vaasantalossa Seinäjoella, aivan torin laidalla, ja siellä tapahtui vaikka mitä. Minulla oli narukassi, joka oli helppo panna takin tai villatakin taskuun. Aamulla heräsin siihen että Mannerheimi vilkuili minua syrjäkarein, että eikö Suomen tytär jo nouse ylös. Sittemmin Mannerheimi on viety siitä Vaasantalon edestä pois.

Setäni oli Eteläpohjanmaa –lehden toimittaja, kun patsas vietiin jonnekin muualle, ja se karjaisi kuvaajalle että mene nyt äkkiä ottamaan kuva siitä lahtarista ennen kuin se viedään. Samassa ovesta astui, ei kuvaaja, vaan joku armeijan ja suojeluskunnan pomo, jonka nimi oli Laurila. En yhtään tiedä kuka se on, vaikka nimen olen kuullut esitettynä monella tavalla, siunaten ja kiroten. Isän pikkuveli esitti vain toimittajahuumoria. Se kuoli infarktiin 51-vuotiaana.

Ansiosysteemini oli siis norkoilu. Talossa oli Alkon myymälä, ja maalta hevoskärryillä tulleet torikauppiaat ostivat kaupasta Koskenkorvansa ja joivat ne meidän talon takapihalla. Lapsia oli kielletty menemästä vieraiden setien lähelle.

Joten norkoilin siinä nurkalla. Joskus uskaltauduin juttelemaan, kun saatoin arvioida, ettei äiti voi nähdä minua juuri siitä kulmasta siivousparvekkeelta. Ne olivat aivan tavallisia maalaisukkoja, ei mitään outoa eikä omituista. Minua oli varoitettu namusedistä, mutta nämä eivät niitä olleet.

Jos ukkoja oli enemmän, sain enemmän pulloja. Sitten kiikutin ne Alkoon ja sain markkoja. Nalle-karkit maksoivat markan kappale, apteekista sai salmiakkeja melkein yhtä halvalla.

Tämä oli aika lailla yksityisbisnestäni. Vaikka talossa asui paljon lapsia, jouduin yleensä ulos ennen heitä enkä kertonut näistä mitään.

Toinen oli tietysti kirjapaino talon kellarissa, josta minua ei saanut mikään pysymään poissa. Oli aivan lumoavaa nähdä niitä mustasormisia miehiä latomassa kirjasimia riveihin ja sitten painamaan ne. Kerran niillä oli aikaa ja ne painoivat minun nimeni.

Mutta myös muutama näistä mustasormisista sedistä saattoi joskus syksyllä antaa minulle tehtäväksi hakea pussillinen omenia torilta, ja sain yleensä aika ruhtinaallisen määrän rahaa siitä hyvästä. Setä ei ollut vielä toimittajana lehdessä, joten minkäänlaista nepotismia tämä ei ollut.

Sitten torilta sai tietysti joskus porkkanan, joskus omenan, joskus pari naurista tai punajuurta. Olin sellainen rimppakinttu, että myyjätädit pitivät nälkäkurkena. En minä kyllä paljon syönytkään. Muistan että jo silloin en juuri syönyt mitään. Kylässä kyllä, Sanni-isotädin tai isoäidin Mamman luona, joka asui Nurmossa. Mammalla oli pari lehmää ja kanoja. Mutta äiti ei antanut minun olla Mamman luona öitä, koska se tarvitsi minua kotona. Kun en kerta ollut koulussa vielä. Mamma kuoli infarktiin 74-vuotiaana.

Kävin kaupassa, siivosin mitä osasin, tiskasin niin että keikuin jakkaran päällä, mutta ennen kaikkea vahdin pikkusiskoa ulkona. Sisko saattoi kuupata milloin tahansa ja silloin piti juosta hakemaan äiti ja jäädä kotiin vauvan kanssa.

No, Allu-cat, kuten poijanlikka Ida sanoo, ei syö enää kuin nälkäkurki. Se syö minkä katsoo sopivan arvokkuudelleen eli vaatii lujaa ja sitkeästi Shebaa, joka on kallis kissanmuona, ja minähän tietysti ostan. Kirjoitan edelleen lapun itselleni kauppaa varten, kuten tein jo pikkulikkana, ja usein siinä lukee ensimmäiseksi, vain parin muun ostettavan lisäksi, että kissanmuona.

Jostain syystä liput liehuvat taas. Allu ei säikähtänyt edes lipun köyden hakkaamista tankoa vasten, vaan painalsi menemään kuin nuori kolli. Ja teki pitkän reissun. Haisteli puskat ja tarkasti reviirinsä, jota ei jaksanut tehdä kun söi kuin se kurki.

Ai joo, liput ovat tietysti vaalien vuoksi. Niin sen täytyy olla, koska kalenterissa ei lue mitään tämän päivän osalla, paitsi Pyh. Kolm. päivä. Niin kuin intialaiset sanovat, kun kristityt ihmettelevät hindujen jumalien määrää, että onhan teilläkin se kolmipäinen jumala.