13.7.09

Toisiin maisemiin

Pyöräretkeni ovat kulkeneet siellä täällä. Tien vierustat muuttuvat päivittäin. Sen jälkeen kun muutamana päivänä satoi ja toissapäivänä oli oikea ukkonen, horsmat ovat tulleet talojen kivijalkojen kaunistukseksi – vaaleanpunaista kuivuudesta kärsivien pensaiden keskelle.

En ymmärrä miksi sitä kutsutaan rentun ruusuksi. Tai ehkä nimenomaan rentuilla on kehittyneempi kauneuden taju kuin meillä useimmilla.





Vastapäätä auringonläikkiä on muutama penkki. Niissä istuvat ihmiset näyttävät vain katselevan. Kiirettä ei ole mihinkään. Suvisunnuntai on juuri tätä: voi ajatella pysähtyvänsä, ottavansa runokirjan esille, kuuntelevansa kaupungin kaukaista huminaa, linnut pitävät vielä meteliä, eivät ainoastaan roskisdyykkarilokit.

Haapaa vasten voi nojata ja lukea hetken aikaa.





Lähellä kotia on myös lampi, joka on ennen ollut keskellä suota, kuivunutta merenlahtea. Sisämaahan on ulottunut iso metsä. Juttelin tietä rakentavan miehen kanssa, joka kertoi että lapsena heillä oli metsässä vaikka kuinka monta majaa ja osasivat kulkea kilometrejä ilman että aikuisilla oli aavistustakaan missä lapset olivat.

Hän ei pitänyt siitä että piti olla taas panemassa uuden tien aluksi ja kasvien tukkeeksi asfalttia. Vanhempi mies vieressä nyökytteli. Metsän tuhoaminen oli väärin.






Tuttu arkkitehti sanoi vuosia sitten että täällä pohjavesi on hyvin matalalla. Ei pitäisi olla yhtään lisää asfalttia, joka ei päästä vettä käytettäväksemme. Sitä paitsi useimmiten muualla Suomessa sataa, ei täällä. Pilvipoutakin on harvinaista kesällä.

Lähden siis huomenna vähän kauemmaksi etelään lomalle. Sielläkin on lähellä merenlahtia, mutta ennen kaikkea ystäviä, musiikkia, keskustelua. Ei ole pakko paistaa. Ihmiset paistavat jos ovat paistaakseen, se riittää.

5 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Horsma on kaunis. Jos se olisi harvinainen, sitä kilvan siirrettäisiin puutarhoihin. Nyt kun sitä on joka paikassa, se nyhdetään pois.

Hakkuuaukeat ovat vallankin näistä puoliin upeita; tulvivat horsmanpunaista. Palokukaksi sitä ennen sanottiin, se kun ryöhähti valtoimeksi paloaukeoilla.

Rita kirjoitti...

Kun renttu menee kotiin renttuilureissussa rähjääntyneenä sillä ei ole varaa ostaa vaimolle lepytykseksi ruusuja. Tankojuoppoillessaan se kaatuilee ojaan ja poimii sieltä vaimolle "ruusut".

Tuo voisi olla selitys. Kehittelin sen juuri - vannon että ei ole omaa kokemusta, hah hah!

Päivänpaisteisia ihmisiä ja hyviä lomia toivotan!

Ripsa kirjoitti...

Obeesia, aivan samoin, olen aina pitänyt horsmista. Yhtenä kesänä mökin avonaisesta ikkunasta tuli sisään julmetun iso yökkö, jonka värityksen ja muodon sittemmin tunnustin horsmakiitäjäksi.

Kissat sisällä kertakaikkiaan villiintyivät niin että öljylamput olivat vaarassa kaatua. Sehän törmäilee päin valoa, jotenkin sokkona kuin lepakko.

Horsmat olivat harvinaisia ennen nykyisiä kaameita avohakkuita. Niitä oli enemmän pellonpientareilla ja ojissa.

Rita, kenes tuo biisi rentun ruususta oli, Irwininkö? Muistelen että siinä ei sanottu että horsma vaan se piti arvata.

Mutta oikeasti voisin aatella rentun avaavan silmänsä kesäaamuna siellä ojassa ja katsovan silmiin horsmaa, että onpa kaunis kukka.

Krapulassa on taatusti hellätkin hetkensä. Aistit ovat ehkä hieman nyrjähtäneet sijoiltaan.

Rita kirjoitti...

Irwin se taisi olla.

Mielenkiintoisesti kehitelty tuo krapulatarinasi :)

Ripsa kirjoitti...

Jaa, Rita, tunnustan että joku kanssaihminen epäili aikoinaan kun olin nuori, että hankkiudun humalaan hankkiakseni euforisen krapulan!

Ajatus oli niin huvittava, että joskus rupesin kirjaamaan krapula-fiiliksiä paperille, ja kyllä sieltä löytyi joskus aivan huimaavan syvällisiä ajatuksia.

Tosin todennäköisesti kuvittelin vain.

Koti oli aikoinaan ehdottoman absolutistinen, joten pitihän sitä kokeilla. Joillekin kävi kehnonlaisesti alkoholin kanssa - jäljet pelottivat joten sen kanssa läträäminen sitten jäi.

Eiköhän Irwin ollut yksi niitä joille kävi hassusti. Se on alkoholi fyysistä riippuvuutta tuottava laillinen huume, jolla valtio tienaa rahaa.