20.9.09

Sarajevo ja Trieste mielessäni

Aleksandar Hemon sai kirjallaan The Question of Bruno paljon huomiota: Amerikkaan oli ilmestynyt ilmeinen kirjailijalahjakkuus ja suoraan Sarajevon sodan keskeltä, ja tavattoman nuori ihminen vielä. Oikeammin: hän saapui turistina, mutta juuttui sinne koska Jugoslavia oli juuttunut hajoamisensa jälkeisiin sotiin. Eva Siikarla suomensikin kirjan tuoreeltaan nimellä Kysymys Brunosta. (olisi mukava liittää tähän muutama kuva, mutta niitä ohjelma kieltäytyy liittämästä niitä!)

Nyt on yritettävä selittää miksi kirja tuli mieleeni.

Luin yötä vasten Jukka Pakkasen tiiviintiheän romaanin Triesten taivas. Trieste tarkoittaa minulle vapaakaupunkia, jossa asui aikoinaan paljon kirjailijoita ja taiteilijoita. Triesten nimi jo sinänsä aiheuttaa nostalgisia ajatuksia. Siellä asuivat vain muutama kirjailija mainitakseni Vladimir Bartol, James Joyce ja Rainer Maria Rilke.

Aleksandar Hemon aloitti taas toisenlaisen vyöryn joka osoitti suoraan Amerikkaan ja sen satunnaisiin yhteyksiin Vanhalle mantereelle. Yksi merkittävä yhteys oli tietenkin Sarjajevo, jonka jokainen eurooppalainen tiesi ainakin olympialaisista, mutta monet myös siitä, että se vaikutti rauhalliselta eri kulttuurien ja uskontojen kaupungilta. Ennen sotaa.

Amerikan yhteys tulee Susan Sontagin muodossa. Sontag kävi sodan piirittämässä kaupungissa ja sai siellä aikaiseksi kaupunkilaisraukkojen iloksi, tai jos ei iloksi, niin ainakin mielenylennykseksi tekemästä teatteriesityksestä.

Se oli tietysti Samuel Beckettin Huomenna hän tulee (Waiting for Godot), tietysti siksi, että Beckettin näytelmä kuvaa uuden odotusta ja toivoa, mitä ihmiset tarvitsivat enemmän kuin mitään. Sitä tavalliset ihmiset kaikkialla maailmassa tarvitsevat yhä enemmän ja yhä vähemmän näyttää siltä että toivolla on mahdollisuuksia materialisoitua.

Sontagin viimeisen kirjan nimi oli Regarding the Pain of Others. Siinä Sontag yrittää vastata Virginia Woolfin kirjan Three Guineas esittämään kysymykseen: ”How in your opinion are we to prevent war?”. Kysymys on elämästä ja kuolemasta niin kuin aina.

Susan Sontagista ja Aleksandar Hemonista on hirmuinen määrä tietoa netissä, itse asiassa lähdeartikkelien parissa voi viettää aivan rauhassa vaikka viikon. Enemmänkin, koska epäilemättä ihminen haluaa viitteiden jälkeen hakeutua itse julkaistujen kirjojen äärelle. Parhaiten se tietenkin onnistuu yliopistokirjastoissa.

Sontagin ja hänen miehensä Philip Rieffin kanssa asui 1950-luvun lopulla filosofi Herbert Marcuse, joka tuolloin oli työskentelemässä muun muassa Sigmund Freudia käsittelevän opuksensa Eros and Civilisation kanssa. Käsittääkseni tätä Marcusen teosta ei ole julkaistu suomeksi vieläkään. Silti siinä käsitellään aivan oleellisia asioita eurooppalaisesta sivilisaatiosta (joksi Amerikka lasketaan myös, syntyhistoriansakin vuoksi). Oikeastaan eurooppalaisuus psykoanalysoidaan.

Marcuse puhuu sodankäynnin ja rakkauden jatkuvasta taistelusta ihmiskunnan historiassa.

Hemonin palautti mieleeni hänen haastattelunsa Deutsche Welle’ssä. Linkki oli puolestaan kirjailija Anita Konkan blogin sivupalkissa.

Sunnuntaiaamuni alkoi täysin viattomasti viiliä ja mysliä syöden ja teetä juoden, kunnes avasin tietokoneen ja katsoin linkkiä joka viittasi Aleksandar Hemoniin. Olen tietoinen siitä että linkkejä pitäisi nyt liittää joka lauseeseen, mutta luulen että lukijat löytävät ne itsekin.

Hemonin haastattelu sai minut surulliseksi. Olen tietoinen siitä että Trieste ei ole enää vapaakaupunki, mutta en ollut tajunnut sitä että Sarajevon hajoaminen jatkuu. Hemon puhuu toisaalta vain oman mielensä aistimuksista: käydessään nyt Sarajevossa, hän ei enää löydä lapsuutensa ja nuoruutensa maisemia.

Ihmiset ovat tietysti muuttuneet, sodasta on jo yli 15 vuotta. Kaupunki on varmasti pessyt kasvoiltaan sodan jälkiä, mutta ovatko kasvot siitä kaunistuneet? Ehkä eivät.

Niin Triesten kuin Sarajevonkin suhteen on sama kuin vanhan talon tai puiston kohtalon. Jos niitä ei hoideta, jos ihmiset eivät pidä niitä ominaan, ne rappeutuvat, kasvit valtaavat tilaa ja lopulta mikään ei muistuta siitä miten oli lapsena.

Ei tarvitse elää kovinkaan vanhaksi kun näkee jo muuttumisen. Olen itse viimeisen parin vuoden aikana matkustanut lyhyiksi ajoiksi lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Hemonin ja Sontagin kirjat ja niistä syntyvät kuvat liukenevat päässäni omien maisemieni katoamiseen.

Isoisänisän rakentamaa ulkorakennusta tuskin voi enää pelastaa. Isä teki siihen viimeksi katon silti vasta vuonna 1964. Siitä on käsittämättömän lyhyt aika. Maisemien ja ihmisten katoaminen tuo ihmiseen yhä enemmän ulkopuolisuuden olemusta.

Ei voi enää sanoa olevansa jostain kotoisin.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuka meistä on lapsuutensa maiseman löytänyt? Pellot ovat metsittyneet, joet kuivuneet, uusia taloja rakennettu. Se mäkikin, jolta laskettelin lapsena, on madallettu. Ei siis pelkästään madaltunut siksi, että minä olen korkeampi nyt, vaan notko kahden mäen välissä on täytetty.

Tänään on niin surullinen olo.

Ripsa kirjoitti...

Olet varmaan oikeassa. Ne paikat ovat enää muistoissa, jotka nekin ovat todennäköisesti epäluotettavia.

Aina sitä kumminkin unohtuu selaamaan valokuva-albumia ja miettii että tuokin paikka, tuokin ihminen, eikä niitä ei koskaan enää sellaisena tapaa kuin lapsena ja nuorena. Ihminen on itsekin muuttunut.

Siksi olisi tärkeätä että ihmiset pitäisivät kiinni sukujensa taloista, korjaisivat yhdessä, kunnostaisivat puutarhat, raivaisivat turhat tavarat pois.

Pitäisivät vanhat rantaniityt vaikka sitten lampaiden voimin!

Ripsa kirjoitti...

Hyvät ystävät!

Soittakaa heti näihin numeroihin ja pyytäkää ministeriä osallistumaan Kööpenhaminan ympäristökokoukseen päätöksin jotka merkitsevät jotain.

Tässä osa vetoomuksesta:

Prime Minister Matti Vanhanen
(+358) 9 1602 2201

Minister of the Environment Paula Lehtomaki
(+358) 20 490 7001 (+358) 20 490 7020 (+358) 20 490 7030


If you don't see any phone numbers here, or want to find different contact information, click on the link above.

Make at least one call, and if you don’t get through, it’s probably because we’re jamming the phone-lines and it’s working -- so just keep trying throughout the day, or switch to another number!

We suggest you say you’re calling as part of an international action called the Global Wake-Up call, asking leaders to commit to go to the Copenhagen climate meeting in December and agree on a global climate deal that is FAIR, AMBITIOUS and BINDING (“FAB”), and ask them to register your call and convey the message to the decision-maker.

Once you’ve made your call, visit the Wake-Up Hub at this link and post a short update on how it went in the live-blog on the [right] of the page -- you can also check out other people’s experiences there, and see photos and video from the wake-up call events as they are posted:

http://www.avaaz.org/en/sept21_hub/

Hannah kirjoitti...

On inhimillistä kiintyä paikkoihin sellaisina kuin ne kohtaa omien voiman vuosiensa aikana. Jolloin niihin vaikuttaa, ja ne jossain mitassa vaikuttavat itseen.

Paikoilla ja kaupungeillakin on kukoistuksen aikansa, mutta silloin elävät eivät tiedä, että se sitä oli, ennen kuin tuo kulttuurin hetki on ohi.

Yhdysvaltain presidenttien kuvia on louhittu Kalliovuorten(?) seinämään, mikä ehkä on tapa säilyttää ihmisiä - kivettää heidät. Mutta muutoin jokainen unohtuu, merkityksestään huolimatta.

Olen perjantain mittaan kuullut sangen C2H5OH-viritteistä tai epävireistä laulua "Väliaikaista kaikki on vain" ja sen perään viisauksia linjalta "kaikella on tapana järjestyä" mikä minun asteikollani kuuluu niin tympeänkuluneisiin, että saan sitä iho-oireita.

Siksi en ehkä ole parhaassa mielentilassa minkäänlaiselle nostalgialle, vaikka sentään olenkin valmis myöntämään, että on paikkoja, aikoja ja asioita, jotka toivoisi voivansa kehystää ja säilöä.

Ehkä sen taltioinnin pitää tapahtua vain omassa mielessä, siten paras säilyy ja roskat tulevat siivilöidyksi pois - sillä mitään ei voi sille, että parhaimmassakin ajassa on myös niitä.

Ripsa kirjoitti...

C2H5OH? HannaH, tarvitsin isännän apua tuon selvittämiseksi! Seurauksena oli hirnuntaa. Hän on juuri tyhjäämässä kaapista viinipulloja viedäkseen ne Alkoon. Meidän korkeassa iässämme on hyvä juoda lasillinen viiniä silloin tällöin, ei siis siihen pisteeseen että laulaisi epävireisesti tai ollenkaan, vaan niin, että ruoka maistuu entistä paremmalta ja olo on hyväntuulinen.

Se presidenttien vuori on nimeltään Rushmore ja sijaitsee Etelä-Dakotan Mustilla vuorilla, joista taannoin Lakota-intiaanit kävivät jopa aseellista taistelua.

Sittemmin he ovat sen hävinneet, lopullisesti.

Mutta ihmisten historiakin kirjoitetaan jossain määrin paikkojen/paikkakuntien lumoamina. Olavi Paavolainen kuvasi Synkässä yksinpuhelussa Aunusta runollisella nimellä Aunus harmaasilmä. Samassa kirjassa hän suri suvun Vienolan menetystä Kannaksella.

No, ehkä Synkkä yksinpuhelu ei ole historiaa, mutta taatusti fennomaanien yleiset puheet 1800-luvulla Suomen verrattomasta kauneudesta sitä olivat, koska ne saivat epäuskoisen rahvaan katselemaan ympärilleen että oikeinko täällä köyhyyden ja viheliäisyyden keskellä on kauneutta.

Kansallisvaltioiden olemassaolo perustuu paljolti juuri tuonkaltaiseen nostalgiaan. Meillä sitä on ehkä eniten menetetty Karjala, tosin yhä vähäisemmin äänin.

Miten siinä kävi, luitko sitä Proustia eteenpäin? Siinähän on nimenäkin että Kadotettua aikaa etsimässä. Tunnen joitakuita ranskaa taitavia ihmisiä joiden mielestä kirja on ihkaoikea RANSKALAINEN kirja.

Etkö sinä saa niitä mölyapinoita hiljennetyksi?

Hannah kirjoitti...

Heh, joo sen oli tarkoituskin olla hieman tulkintatyötä vaativa, sellaiset virnistelyt kun huvittavat minua ihan erityisesti. Tai sitten se on tätä poliittisesti korrektien ilmaisujen keskellä kulutetun ajan sivuilmiötä, ettei enää viitsi kaikkea suoraan silmien väliin tömäyttää.

Fennomaanit, vaikka paljon hyvää tekivätkin, taiteessa monialaisesti vielä, olivat melko täysin kansallisromantiikan läpitunkemia. Ja tällaisilla isoilla aatteilla, omaksi vereksi otettuna, on se outo voima, että ne kantavat ihmistä.

Sitähän tuo Minna Haapkyläkin ihmetteli, haastattelussa tästä Donnerin uudesta elokuvasta, "Kuulustelu". Että miten vaikea oli uppoutua Nuortevan maailmaan, miten täysin antaa itsensä aatteelle. Mutta, sellainen kantaa.

Proust on nyt lukuhyllyssä, aloitettuna - kyllä se vielä jatkuu, mutta ongelma on edelleen tämä sama, mikä luetaan ensin. Oi, ollapa aika lukea se sarja yhteen putkeen, mutta ehkä sitten eläkkeellä.

Hiljentää? Ei, se homma menee aivan toisinpäin, maailmanjärjestyksen mukaan.

(toivottavasti ei tule moneen kertaan, blogger kiukuttelee taas.)

Ripsa kirjoitti...

Njiih. Unohdin että ollaan tultu viikonlopun keskelle. Meillä tässä korttelissa ovat riemunamme nämä riemuopiskelijat, jotka ovat todella pain in the ass.

Tarjoilenpa sinullekin: alkupalaksi keitettyjä punajuuria ja valkosipulivoita sekä tomaatteja ja sisilialaista makkaraa (muutama siivu), pääruoka: kierrepastaa, päällä sipulitomaattikastiketta ynnä muutama pala keitettyä kanaa, jälkkäriksi: cheshew-pähkinöitä ja omenoita, juotavaksi: 3/4 lasillista d'Anjou rose-viiniä ynnä vichy-vettä.

Minä olen kiukutellut bloggerin kanssa koko päivän. Se poistaa yhden toisensa perään kaikista oletusasennuksista. Valokuvia ei saa enää liitetyksi ja sillä selvä.

Pääsin niin pitkälle että kysymys-vastaus -osastoon jossain Jenkeissä ja ilmeni että 57 valittajaa ei kykene liittämään valokuvia blogiinsa.

Nämä ohjelmat ovat siis OK ottaen huomioon hinnan.

Täytyy ruveta lueksimaan jotain kirjaa ja unohtaa koko juttu vähäksi aikaa.