23.12.09

Lumimies katsoo joulukaktuksia talvipäivänseisauksena

The Snow Man


One must have a mind of winter
To regard the frost and the boughs
Of the pine-trees crusted with snow;


And have been cold a long time
To behold the junipers shagged with ice,
The spruces rough in the distant glitter


Of January sun; and not to think
Of any misery in the sound of the wind,
In the sound of a few leaves,


Which is the sound of the land
Full of the same wind
That is blowing in the same bare place


For the listener, who listens in the snow,
And, nothing himself, beholds
Nothing that is not there and the nothing that is.




Lumimies


On oltava mieleltään talvi
pitääkseen  huurteesta ja 
mäntyjen jäätyneestä tykkylumesta;


on täytynyt olla kylmä pitkään
että näkee katajat suoristumassa jääpuikkojen alla,
kuusien kimaltavan muistuttaen etäisesti itseään


tammikuun auringossa; eikä ole ajateltava
tuulen äänen valitusta,
onttojen lehtien ujellusta,


sillä se on maan ääni
samaa tuulta ilman täydeltä
puhaltaa samaan paljaaseen multaan


lumen kuuntelija 
ei itseään kuuntele, on vain  
olemattomuudesta olevuuteen.


Wallace Stevens (suom. Marjatta Ripsaluoma)








16.12.09

Ensin menetetään järki,

ajaudutaan sotaan ja sitten jäädään hautomaan traumaa. Suomi 1917-18.


Entä tänään? Yhdeksän vuoden kuluttua on kulunut jo sata vuotta tuosta kammottavasta vuodesta.


Luin Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria-opuksen. Sivuja on kuutisensataa, ja kattava bibliografia. Viitteet on merkitty huolellisesti.


Kärsin painajaisista joka yö kun olin illalla lukenut kirjaa. Kirjan faktat tunnen; paljolti niitä on jo Heikki Ylikankaan teoksessa Tie Tampereelle, loput faktat ovat jotakuinkin kattavasti tulleet julki sotasurma-projektissa, jonka kokoaja ja vetäjä Ylikangas oli.


Juha Siltala ei missään nimessä ole ajamassa sotasurma-projektin yli, vaan heti aluksi pyytää lukijoita tutustumaan projektin lukuihin ja faktoihin, niitä hän ei ole kiistämässä.


Sen sijaan hän puhuu kuudensadan sivun verran siitä, miten suhteellisen rauhallisesta eläjästä tulee aika lyhyessä ajassa täysmittainen peto, suoranainen hirviö. Ei kaikista ehkä, mutta jos korkean sodanjohdon pääkäsky on että vankeja ei oteta, se jo tarkoittaa silmitöntä tappamista. Teloituksia, murhia ja hitaaseen nälkään ja sairauksiin tappamista.


Siltala puhuu Suomen historiasta, itsenäisen Suomen alkuhetkistä. Ne olivat tavattoman veriset. Tiedän mitä isovanhempani tekivät sen sodan aikana. Kaksi heistä oli Tamperetta valtaamassa, toinen muonittajana ja toinen sotilaana. Kaksi heistä pysytteli kotonaan Pohjanmaalla, ja kieltäytyi ottamasta kantaa puoleen tai toiseen.


Tämä jälkimmäinen kaksikko osoitti suurempaa siviilirohkeutta kuin Tampereelle sota mielessä lähtevät. Kummatkin isovanhemmat käyttivät kuitenkin sanaa ”vapaussota”. Samoin käyttivät omat vanhempani. Mutta osa sukulaisista käytti termiä kansalaissota, kapina, sisällissota ja muutama kutsui sotaa myös luokkasodaksi.


En ole ainut jonka historia suvun suhteen on hankala. Jo kauan sitten kuolleiden isovanhempien valintoja on pakko miettiä. Ellen olisi pohjalainen ja ellei Pohjanmaa ollut se paikka jonne valkoinen hallitus päätyi ja jonka kautta jääkärit tulivat sotaleireiltään, minulla olisi ehkä vähemmän mietittävää.


Ongelma on se, että valkoiset tulivat tappaneeksi sodan aikana ja sen jälkeen paljon enemmän kanssasuomalaisia kuin punaiset. Huomattavasti enemmän.


Tilastoja ei helpota lainkaan se, että kumpikin osapuoli oli ilmiselvästi menettänyt järkensä, rationaalista ajattelua oli tuskin missään ja sen vuoksi raakuudet olivat pöyristyttäviä. 


Kyllä, niitä on tässä kirjassa kuvattu aivan kuvinkin enemmän kuin tarpeeksi. Tässä Siltalan kirjan takaliepeen kuva, Rudolf Schlichter: Blinde Macht, 1932/37, © Berlinische Galerie,Landesmuseum für Moderne Kunst, Fotografie und Architectur:











Kyse ei ole kuitenkaan regressiosta, ihmisten taantumisesta alhaisemmalle kehitysasteelle, kuten Siltala kirjan mittaan osuu aika hyvin todistamaan. Kysymys on  ei enemmästä tai vähemmästä kuin kansakunnan synnystä, josta voi käyttää pitkin sodan kulkua synnytykseen liittyvää terminologiaa: poltot, kätilöiminen, hallitsematon verenvuoto, verenvähyys, hygienian puute, puhtaiden vaatteiden ja puhtaan veden puute. Pahimmassa tapauksessa sekä äiti että lapsi kuolevat, parhaimmassa elävät ja tuottavat onnellisuutta läheisilleen ja kanssaihmisilleen.


Synnytykseen kuuluvat myös äidin ja lapsen tunteet. Todennäköisesti myös lapselle jää mielikuvia syntymästä, siitä voi tulla oikein todellinen trauma, jos lapsi on jäänyt pitkäksi aikaa ahtaaseen synnytyskanavaan. Yksi syntymätrauman pohtijoista on Klaus Theweleit, joka tutki I maailmansodan lopussa valtoimenaan riehuvia saksalaisia sotilaita, jotka unohdettiin päästää kotiin. 


Frank Lake loi psykoanalyyttisen koulukunnan, joka väitti kykenevänsä vapauttamaan ihmisen ryhmäterapiassa esimerkiksi syntymässään kokemasta tukehtumisen tunteesta, joka johtui kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta. Wilhelm Reich kirjoitti paksun opuksen nimeltä Fasismin massapsykologia, jossa hän analysoi autoritäärisen perheen  mallia, ja miten se Saksan tapauksessa johti kansallissosialismin voittoon ja natsien 1000-vuotiseen valtakuntaan, joka sitten supistui hieman, mutta josta ei ehkä ole päästy irti vieläkään. 


Ei varsinkaan maailmanmitassa.


Psykoanalyysi on keskittynyt miltei koko olemassaolonsa ajan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, koska ihmisen varhaisvaiheesta ja perheen tilanteesta, sen valta-asetelmasta, johtuu myös lasten luonteiden kehitys. Vauva-iän kokemuksia on tutkinut erityisen hienosti psykoanalyytikko Melanie Klein. Siltala siteeraa äiti-suhteen ongelmia pohtiessaan juuri Kleinia. Sen sijaan Reichin ja Laken nimeä ei kirjassa ole. 


Siltala on kirjoittanut ihmisiä traumatisoineista tapahtumista Suomen historiassa aiemminkin. Olen lukenut niistä kaksi, Valkoisen äidin pojat (1999), joka käsitteli Venäjänvallan sortovuosia ja Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004/2007). Viimeisestä olen tuottanut joitakin ajatuksia täällä. Se käsitteli 1990-luvun lamaa. Samasta lamasta Siltala lähtee liikkeelle myös sisällissota-kirjassa. Onko yhteyksiä yli sukupolvien vai ei, on ehkä suomalaisten sukujen itsensä tutkittava.


Lehdissä virisi keskustelu huono-osaisuuden sukupolvien ketjusta 1990-luvun laman ja nykyisen laman pohdiskeluissa tänä vuonna.


Olen kirjoittanut Sisällissota-opuksesta Keskipohjanmaa-lehteen ja juttu on luettavissa täällä. Sisällissodasta sattui kirjoittamaan myös Vasabladetin pitkäaikainen toimittaja Anna-Lisa Sahlström. Hän käytti paitsi lukemattomia lähteitä, kirjeitä, sanomalehtiarkistoja, myös omaa mielikuvitustaan, koska Edvard Gyllingistä ei löytynyt kaikin ajoin hänen lyhyttä elämäänsä tarpeeksi tietoa.


Gylling oli merkittävä sekä punaisten senaatin johtajana että sitten Karjalaan lähdettyään Neuvosto-Karjalan perustajia ja onnistui vaivalloisessa työssään niin hyvin, että joutui Stalinin teloittamaksi. Sahlströmin tietokirjan ja romaanin välimaastoon jäävä kirja jäi mielestäni aivan liian vähälle huomiolle. Omia ajatuksiani tästä kirjasta on enemmän toisaalla.


Valkoisen äidin pojat jätti minut lievän trauman valtaan. Minä olen valkoisen äidin tyttären tytär. Se on määritellyt minua jo ennen syntymääni. Mutta siitä seuraa myös painajaisia, koska se mihin naiset kykenevät on paljon. Hyvään ja pahaan.


Rakkaat lukijat! Jos olette päässeet jutun loppuun asti ja käyneet vielä linkitkin läpi, olkaa niin ystävällisiä ja lukekaa tämä kirja. Vaikka se voi aiheuttaa painajaisia, niin psykoanalyyttinen lähestymistapa saattaa tuottaa omakohtaisia ahaa-elämyksiä. Me kaikki olemme kuitenkin osa tämän maan historiaa.


Onnettomuudekseni en saa enää jatkaa free lancerina Keskipohjanmaa-lehdessä. Siitä johtuu myös sitten se, että tulen kirjoittaneeksi kirjoista tulevaisuudessa ehkä enemmänkin täällä. Kaipaan lehtijuttujen määräämää tiukkaa merkkirajaa ja toivon että opin ne joskus myös täällä Blogistanissa...



9.12.09

Leikki leikkinä

Lidia rakastaa kohtalonköynnöksen lehtiä.



Niitä voi käyttää jääkiekon sijaan.




Niillä on jokin mielenkiintoinen tuoksu.




Sitten harjoittelun voi tältä erää lopettaa kunnes ehkä joskus neljän aikaan yöllä...




6.12.09

Ajattelevat ääneen





Ulkona on tyly pimeä ilta, vaikka aika ei iltaa näytäkään. Vasta puoli neljä iltapäivällä. 


Olen kirjoittanut koko päivän. Niskassa tuntuu kylmyys joka tunkee kaikkialle asunnossa. Lisälämpöpatteriin ei ole varaa. Onneksi voin mielikuvitella Taunon (sen Palon mukaan nimetty) ja Teddyn (Theodore Roosevelt) keskustelua:


-Ihminen kuvittelee välttyvänsä tänä iltana katsomasta itsenäisyyspäivän juhlia presidentin linnasta, sanoo Tauno ja venyttelee pitkästä poseerauksesta jäykistynyttä nilkkaansa.


-Siinä on se, että minulla on turkki jo valmiiksi päällä, joten minä olen ainut joka voi nauttia puolialastomien naisten katselemisesta, sanoo Teddy tyypillisen koiramaisen itsetietoisesti ja typerästi.


-Ei minulla ole suurempaa kiinnostusta alastomia naisia kohtaan, koska minä olen puusta tehty.


-En käsitä miksi ihminen on yleensä tahtonut tehdä meidät, narisee Teddy. - Ei ole edes ainokaista lasta lähellä joka voisi retuuttaa minua. Ajattelen Christopher Robinia ja hänen Winnie the Puh-nallekarhuaan, ja miten sen pää kolhiutui joka kerta kun sitä retuutettiin alakertaan. Minä pidän lapsista.


-Tiedätkö sinä ylipäänsä itsenäisyydestä mitään?


-Kuuluu olleen kova luu ainakin kaimani kansalle, ameriikkalaisille.


-Ai että tuon karvan alla piilisi jotain ajatuksenpoikasiakin? Mitenkähän on suomalaisten laita?


Tauno yrittää vetää suutaan vinoon hymyyn ja kuuluu hyvin pieni rasahdus.





Pään alakulmaan piirustusmalli Taunolle syntyi pieni viiru, halkeaman tapainen. Tajusin että olin kolauttanut Taunon päätä seinään vahingossa kun olin pannut nämä kaksi T-kirjaimella alkavaa keskustelemaan. 


On kääriydyttävä vällyjen sisään. Mykkäleffa Ollin oppivuodet alkaa Ylen Teemalla. Se tulee vielä uusintana myöhemmin. Lehti on hävinnyt jonnekin pimeyden sekaan. Minun on tarkistettava muistanko mitä Anni Swan on tahtonut sanoa. Kun lapsena luin luultavasti kaikki Anni Swanin lastenkirjat ja aikuisena olen kuunnellut, kuinka kaukokatseisen feministinen Anni oli,  on kirjoissa pitänyt olla jotain merkittävää pienelle tytölle.


Kirahvi tuijottaa ilmeettömästi eteensä, enkä usko että siitä riittää keskusteluun edes noiden kahden verran.


Minun on tunnustettava, että olo on vetämätön kun viimeinkin sain luetuksi eilen Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian. Aivan kuin tiedostamaton minäni olisi päättänyt, että itsenäisyyspäivään mennessä se on oltava luettuna ja sitä paitsi mietittynä.


Tarkemmin katsoen kirahvi on mietteliäs. Sanon sille, että en toivo niitä painajaisia kellekään. Elokuva on ohi ja minun pitää miettiä.





Ollin oppivuodet oli kuin kuvitusta Juha Siltalan kirjaan. Äidin sydän on laaja ja rakastava, isän taas murehtiva ja toivova. Perhe on kuin suora muotokuva sisällissodan aikaisesta suomalaisesta säätyläiskuvauksesta. Äiti pyörtyilee ja itkee, isä puristaa kättään nyrkkiin kirjoituspöydän alla.


Juuri nämä ovat olleet niitä mielikuvia, joiden pohjalta sotaan ajauduttiin. Siihen ei ilmiselvästi ryhdytty, kuten Siltala sanoo, vaan yhden otsikon mukaan: osapuolet loivat toisensa.


Swan kirjoitti Ollin oppivuodet 1919 ja mykkäelokuva tehtiin jo seuraavana vuonna. Koska minulla ei ole kirjaa, en osaa sanoa kuinka tarkkaan Swanin tekstiä elokuva seurailee, mutta ajankuvana se on todennäköisesti hyvin luotettava. En ymmärrä miten on mahdollista liukua terroristiseen sotaan niin kuin sisällissota – kaikki sisällissodat – ovat. Ei kellään päässä järjen häivää?


Ei tässä juuri poiketa Sakari Topeliuksen Koivusta ja tähdestä: isänmaa on se oma koti, oli sitten torppa tai kartano, koivun välistä tuikkii tietty tähti. Tämä on merkityksellistä senkin vuoksi, että sisällissodan retoriikka otti mielikuvia hyvin nopeasti Isovihasta, sen kauheuksista.


Olen sattunut lukemaan juuri oikean kirjan ennen itsenäisyyspäivää. En vieläkään usko että se on sattuma. Ei, en aio katsoa Linnan juhlia. Yhä enemmän on ruvennut tuntumaan, että se tungoksessa tanssiva, itseään esittelevä joukkio kuuluisi johonkin aivan muuhun linnaan.