14.2.10

Rikkonaiset nivelet


Syksy kun vaihtui talveksi muistin Kari Hotakaisen romaanin nimeltä Bronks. En olisi muistanut muuten, mutta eräänä harmaana päivänä kirjassa kuvattu joutomaa otti ja avautui eteeni ilman että olin muistanut koko asiaa. Linkissä kirjoitan löysähkösti kirjailijan suhteesta työhönsä. Yhtä tarmokas ja utelias kuin kenen tahansa hyvän rock-kitaristin, esimerkiksi.

En ollut edes ajatellut Hotakaista kovin aktiivisesti, paitsi joskus kun  mietiskelin kuinka korkealle hän asettuu mahdollisesti omassa Suomen kirjallisuuden kaanonissani. Ehkä keskivaiheille, en tiedä, huono hän ei ole ollut yhdessäkään kirjassa. Ylipäänsä harmittaa asetella kirjoja järjestykseen. Viittaan edellisen postauksen loppuun, jossa ilmenee miten kirjat suhtautuvat minuun tätänykyä. Tilanne on sietämätön eikä ole muuttunut miksikään.

Taitava sanankäyttäjä, Hotakainen, nerokkuutta hipova tavantakaa. Tuona nimenomaisena aikana, kun satoi yhtenään, eikä sitä päässyt karkuun edes sateenvarjoa käyttämällä, koska täällä rannikolla tuulee aina ja sateenvarjot kääntyvät nurinpäin, Bronksin päähenkilö tuli mieleen.

Olen niitä ihmisiä joilla on nivelrikko. Kaupunkimme ei panosta erityisesti TULE-sairauksiin (tuki- ja liike-elimet, luulisin), se on sanottu joskus aivan präntättynä, kun joku on tahtonut tietää priorisoinnista. Tässä kaupungissa ei ole tarpeeksi hoitohenkilökuntaa, että terveyskeskukset voisivat antaa diagnooseja. Kun niitä ei anneta, ei sairauksia tarvitse hoitaa. Jos jollakulla oli tarpeeksi rahaa käydä hankkimassa diagnoosi yksityislääkäriltä, terveyskeskus joutui ilmoittamaan, että yksityisdiagnooseja ei oteta huomioon terveyskeskuksissa. 

Joitakin poikkeuksia on, esimerkiksi kaihia varten ihmisen on mentävä nimenomaan yksityislääkärille, joka lähettää lähetteen ja diagnoosin kaupunginsairaalalle. Jokin sopimus heillä täytyy olla, koska sellaisen tapauksen kuulin, että silmälääkäri ei ollut lähettänyt lähetettä sairaalalle, kunnes potilas rupesi ihmettelemään että on kulunut jo seitsemän kuukautta ja hoitotakuu koskee kuitenkin tätäkin kaupunkia. Lääkärin vastaanotossa tyttö oli ynseästi ilmoittanut, että lähetettä ei ole lähetetty ja että on tapahtunut virhe. 

Kun kuulin asianomaiselta harmaakaihipotilaalta tästä, kysyin pyysikö tyttö anteeksi. Ei ollut pyytänyt, oli vain kääntänyt selkänsä ja faksin ääni oli ruvennut kuulumaan. Arvelin että ehkä hän ei ollut osannut asianomaisen kieltä, täällä kun kaikkien viranomaistahojen ja monien muidenkin pitäisi osata sujuvasti sekä suomea että ruotsia. Se toinen  mahdollisuus, eli olla lähettämättä lähetettä tieten tahtoen venyttäen hoitotakuuta ihmisen, tässä tapauksessa kaiken lisäksi kuvataiteilijan, kärsimyksen äärirajoille, ei tietenkään voi olla mahdollista. Hoitotakuu-laista on liian vähän aikaa että väärinkäytöksistä olisi ehtinyt tulla maan tapa, tai edes tämän kaupungin. 

Olen eksynyt asiasta.

Satun olemaan niitä ihmisiä joilla on rikkinäisiä niveliä, aivan kuten Bronksin päähenkilöllä, joka joutui aina välillä lopettamaan koikkelehtimisensa kohti keskustaa, koska jokin ruuvi olkapäissä, lonkissa tai jossain muualla löystyi. Piti olla ruuvimeisseli tai jakoavain mukana kun meni sosiaalitoimistoon pyytämään rahaa elämiseen.

Minulla lonksuvat miltei kaikki nivelet. Mutta ne ovat lipsuneet sijoiltaan koko elämäni ajan. Nykyinen muutos sisältää siis vain kivun. Kipu pahenee matalapaineella. Se johtuu siitä, että paineen laskettua veri purskahtaa valtoimenaan rikkonaisten nivelten läpi ja osuu hermoihin. Jouduin selostamaan tämän yhdelle lääkärille. Itse asiassa olen joutunut selostamaan sen aika monelle lääkärille, sillä terveyskeskus väittää kyllä tiedotteissaan, että kaupungissa on omalääkärijärjestelmä, mutta käytännössä sitä ei ole ollut miltei kymmeneen vuoteen.

Nivelten yliliikkuvuuden vuoksi en ole koskaan edes yrittänyt tunkea jalkojani korkokenkiin. Tai ei se pidä aivan paikkaansa, yritin hoippua kerran viisi minuuttia kotiintuloni jälkeen äitini Italiasta ostamilla hyvin korkeakorkoisilla kengillä. Isä oli juuri tullut hakemasta meidät lapset koulusta. Äiti oli kuollut.

Kengät olivat kaksi numeroa liian suuret, minä olin vasta 17-vuotias, oppikoulun kuudennella luokalla,  painoin vain 45 kiloa, joten painovoimakaan ei auttanut. Pituutta minulla oli silloin 168 senttiä, nyt enää 166 senttiä, mikä sekin on normaalia. Mutta silti kiroilen noita niveliä, jotka keskosuuden ja anoreksia jälkioireena rupesivat rikkoutumaan, eivät olleet päässeet kunnolla paikoilleen rustoineen päivineen.  Yhteyttä keskosuuteen ja anoreksiaan eivät ole suomalaiset terveyskeskukset painottaneet, olen löytänyt tiedot kanadalais-yhdysvaltalaisista tutkimuksista. Netistä tosin, mutta SciFiAmin sivuilta.

Joel Haahtelan uusimmassa romaanissa Katoamispiste on keski-ikäinen nainen jonka kirjailija-lääkäri tapaa kaatosateessa Helsingin Esplanadilla. Nuorimies oli kiinnittänyt naiseen huomionsa, koska nainen ei tahtonut pysyä korkeilla koroillaan pystyssä, vaan nuljahteli nilkoillaan puolelta toiselle holtittomasti.

Arvelin että siinä olisi voinut olla minun kuvani 15 vuotta sitten. Silloin ei vielä sattunut niin paljon ja olisin voinut kirjan henkilön tavoin ruveta nauramaan sateessa. Olisin saattanut innostua tuulesta. Olisin saattanut kuvitella että ihoni raikastuu ja kaunistuu aivan tavattomasti sadepisaroista. 

Sadevesihän sentään on vielä puhdasta. Vai onko?





34 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Juuri kun olet saanut ikkunat pestyiksi, niin vesisade likaa ne. Samoin käy silmälasien.

Hannah kirjoitti...

On tosiaan hyvä rakentaa oma ranking-listansa varsinkin kotimaisessa kirjallisuudessa. Muutoin juttu menee "valmiiden ajatusten sanakirjaksi" - jota olen viime päivät selaillut. En aina lainkaan pidä siitä junttausmeininigistä, mitä tiettyjen (mies)kirjailijoiden kohdalla harjoitetaan kuin itsestään. Kaveria ei jätetä, mieluummin vaikka yliarvostetaan.

No, ei tuo periaatteessa ihan hyvää kirjailijaa nimeltä Hotakainen koske, eräitä muita.

Suomalaisen terveydenhuollon, jota en ole mikään asiantuntija arvioimaan, tuntuu nykyään halkova kaikkeahäiritsevä taistelu yksityinen vastaan julkinen. Ja itse asiasta, eli siitä terveydenhuollosta, on tulossa kokonaan toissijainen seikka, koska kiistaan ei saada mitään lopullista selkoa. Vikkelimmät yritykset käyttävät tätä "aatteelista" sotaa rajusti hyväkseen, siis hyödyntämällä sen myötä syntyneitä sopimusratkaisuja julkisen ja yksityisen välillä. Nykyisin jo ulkomaisia finanssisijoittajia myöten, minkä pitäisi kieliä siitä, että isot rahat liikkuvat alalla t. bisneksessä.

On tietysti toinenkin, vähemmän näkyvä, mutta olemassaoleva ongelma. Liian suuret hoitoyksiköt, joissa yksilö menettää henkilökohtaisen identiteettinsä ja ihmisarvonsa jokseenkin heti, kun on kävellyt sisään. Sen jälkeen olet vain tapaus, hoitokertomus, joka päätyy tai ei päädy oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Mutta tähän tuskin koskaan löytyy mitään korjausta. En usko, että edes raha auttaisi. Ei lopulta.

Ripsa kirjoitti...

Njih. Kevätauringon näköinen paistaa ja kohta se osuu ikkunoihin ja tulee hinku pestä ne. Kevätsade puolestaan pesee ilmasta hiekkapölyn jota liikenne levittää sinne.

Tarkoitit sanoa että ei elämästä selviä hengissä? Joo, mutta on tää loppuvaihe yhtä helevettiä.

Ripsa kirjoitti...

Tuo edellinen vastaus oli Kaleville. Jostain syystä meili nikottelee tänä aamuna ja antaa ne tipoittain, varmaan johtuu olympialaisista.

Mutta HannaH, kyllä jos miesten kesken on tuota rynnistystä että kuka on kuka, niin varmaan sitä on myös naisten kesken.

Kirjallisuuden pitäisi olla kirjallisuutta sukupuolesta huolimatta. Se tässä ottaa päähän. Mutta jo kauan sitten on huomattu se (Eskola& Eskola-tutkimuksessa joskus 1970-luvulla) ilmeinen tosiasia että naiset lukevat sujuvasti miesten JA naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, kun taas miehet eivät lue mielellään naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Tähän voisi perustua huomiosi miesten kyynärpää-taktiikasta. Onneksi en elä etelässä jossa nuo taistelut voisivat tapahtua joskus lähietäisyydellä.

Kirjallisuuden suhteen onnettomin asia on se, että useimmat ranking-listat ihmisten mielissä hipovat myyvimmät-listoja.

Harva meistä on asiantuntija terveyden ylläpitohuollossa, jota yhteiskunta/yksityiset pitävät yllä. Tunnen kyllä muutaman, mutta he kieltäytyvät puhumasta työstään. Siihen voi olla syynä jonkinasteinen valonarkuus tai vaitiolovelvollisuus.

Eihän maallikko voi puhua kuin potilaan näkökulmasta. Mutta se tunne minulle on jäänyt, että bisnestä on ja paljon, ja siitä kärsii eniten julkinen puoli.

Sen lisäksi olen huomannut selittäväni tutkimustuloksia sille sun tälle lääkärille, jotka johdonmukaisesti eivät kommentoi. Olen ruvennut epäilemään, että oli lääkäri/hoitaja töissä missä tahansa, koulutus on jäänyt hoitamatta.

Lääketiede on varmaan nopeimmin kehittyviä alueita. Syy on edelleen sama: bisnes. Varsinkin lääketeollisuus.

Kumpikin asia, kirjallisuuden ja lääkkeiden myyminen ihmisten terveyden kustannuksella on väärin! Saati että jos rupeaisi miettimään kirjailijoiden ja lääkäreiden tulotasoa...

Korruptiota ei enää tarvitse epäillä, sitä jo on ihan tarpeeksi.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

En ole lukenut koskaan kirjallisuutta kirjoittajan sukupuolta ajatellen.

Lapsena luin mitä eteen sattui, paljoa ei ollut tarjolla ja raamattukin tuli luultavasti kannesta kanteen luettua jo ensimmäisen luokan aikana; siksi kai olen immuuni sen "opetuksille" kuten myös "jumalan kosketukselle"; en kertakaikkiaan kykene uskomaan mihinkään "tuolla jossakin" (osoittaa sormella kattoon hän).

Päätalon lukeminen loppui 1980 tai 1982 kun isä kuoli.

Sen jälkeen lauseen tiiviys on merkinnyt minulle paljon ja sen mukaisesti olen valinnut luettavani. Asiasisältö on tietenkin tärkeä.

Dekkarit sekä muu siihen laatuun kuuluva ovat välipaloja, ja jos aikaa ei ole ajatteluun. Mutta kaikkea, mitä tähän lajiin kuuluu, ei voi suin surminkaan lukea. Viimeksi nakkasin vihasta tuhaisten Reijo Mäen sellaisen nurkkaan.

Elämänkerrat ovat tärkeitä jos niissä kuvataan myös aikansa yhteiskuntia ja maailmaa.

Vuosien saatossa kirjahyllyni "arvokkaimmat" ovat kyllä miesten kirjoittamia, enkä tiedä varsinaisesti syytä, mistä tämä tunne johtuu. En ole koskaan ajatellut asiaa "tärkeyden" kannalta, mutta tässä yhteydessä sitä aloin miettimään.

Erno Paasilinna ja Samuli Paronen kaltaisineen kotimaisista ja Vonnegut sekä Kundera "hengenheimolaisineen" ulkomaisista tulisi heti mieleen jos äkkiä kysyttäisiin.

Naiskirjailijoista sanoisin varmaankin Imbi Pajun ja Sofi Oksasen koska heitä olen viimeksi lukenut.

Laila Hirvisaari (=Sarvihiiri, hih) on kirjailija, jota en kykene lukemaan enkä osaa edes sanoa, mikä on syy. Kaari Utriolta olen jonkun kirjan lukenut ja Maija-Riitta Ollilaa luen, jos haluan selväsanaista filosofointia eteeni...

Kirjoitin kirjahyllyyni vilkuilematta edellisen.

Tämmöistä pohdintaa voisi jatkaa vaikka kuinka ja luultavasti sieltä pomppaisi aika monta tärkeää naiskirjailijaakin esiin.., vaikkapa Tuula-Liina Varis, Mia Berner, Herbjorg Wassmo tai Brita Polttila ja hänen Reidar Särestöniemestä kirjoittamansa elämänkerta... jne...

Kippeet ovat muuten minunkin jäseneni, Ripsa, mutta ei ehkä niin kovasti kuin kuvauksestasi päätellen sinulla. Kun ja jos en tee mitään, nukunkin yöni ihan hyvin, mutta nyt kun taas kaikenlaista olen puuhastellut käsilläni, on niiden kanssa kipuillessa hankalaa elellä. Kun iski vielä migreenin niin kaksi päivää saa miinustaa elämästä pois...

Ripsa kirjoitti...

Valto-Ensio, olen vissiin lukenut kaikkia noita mitä kerroit lukeneesi, lukuunottamatta Hirvisaarta,Päätaloa ja Utriota, mitä viimeksi mainittua en ainakaan kyllä väheksy, olen lukenut että hänen historiankirjansa naisen asemasta Euroopasta kautta vuosisatojen on ollut hyvää ja uutta tietokirjallisuutta. Päätalosta ja Hirvisaaresta en yksinkertaisesti osaa sanoa mitään.

Tähän liittyy siis se että englanniksi kun sanotaan his-story, niin kysymys kuuluu minkälainen on her-story, englanniksi kun his on mies ja her on nainen. Meillähän persoonapronomista tulee helposti se käsitys että ollaan tasa-arvoisempaa porukkaa kuin mikään, oikeastaan. Hän on hän.

Katselin kirjahyllyjäni minäkin ja totesin että suurin osa kirjoista on miesten kirjoittamia. Ehkä niitä julkaistaan enemmän? Mutta en ole siitä varma.

Kuule, kivuista en tiedä, enkä tiedä voiko niitä mitata. Lääkärikunta joidenkin käsitysten mukaan alilääkitsee kipuja juuri sen vuoksi että oikein pätevää mittaussysteemiä ei ole.

Kipu on ihmisen itsetuntema tila.

Asteikolla 4-10 kun 4 on ei oikeastaan mitään, tilanne on nyt ehkä numero 5, mutta nyt on korkeapaine. En tarvitse mitään lääkettä tänään, joten olo on hyvä.

Migreenin tiedän olevan kaamea tila, minun miehelläni oli niitä jatkuvasti siihen saakka kun hän täytti noin 40 vuotta. Onneksi hänellä ei ollut niitä kovin usein.

Onneksi minulla ei ole ollut ikinä.

On tämä nyt kamalaa, keskustella sairauksista. Mene sinä pimeään huoneeseen ja lepää. Lapset toiseen huoneeseen kunnes olet kunnossa! Toivottavasti vaimo on kotona...

a-kh kirjoitti...

Onko sulla vielä joulukuusi pystyssä, vai mitä valoja ovat?

a-kh kirjoitti...

Mites tommonen Site meter asennetaan?

Ripsa kirjoitti...

Nuo valot ovat välähdyksiä kun luhtikäytävien valot yrittävät päälle, mutta pakkanen on niin kova, että ne vain välkkyvät. Kestää kauan ennen kuin kaasu lamppujen sisällä syttyy. Kyseessä on, kuten näet, n.k. sininen hetki, mutta kun kuvasin, jokin automaatti määritti pimeyden menneen päälle.

Emmä muista miten ton site meterin panin. Kopsasin jonkun blogistin saitista. Kysy Nooralta, muistaakseni sillä on samanlainen, mutta en tainnut sitä Nooralta napata.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Pitää palata aiheeseen joka miellyttää vaikka amatööri olenkin.

Yön ylitse vieriessäni ja monenmoisia unia nähtyäni olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei kirjoista ja kirjailijoista voi 100 kärjessä -listaa laatia.

Ehkä ns. viihde(hupi)kirjallisuudesta ja Aku Ankkojen vuosikerroista, mutta ei vähänkään vakavasti otettavista teoksista.

Ihmisen elämän eri vaiheissa eri kirjallisuudenlajit ja yksittäiset kirjat ovat tärkeitä.

Voisin siis esimerkkinä mainita, että vuonna 1986 minulle tärkeä kirja oli Adolf Molnarin ""Suuri ilveily" koska aloin vasta silloin käsittää, kuinka valtava juttu Holokausti ja toinen maailmansota kaikkinensa ihmiskunnalle oli. Olin lukenut sitä aikaa käsittelevää kirjallisuutta jo vuosia, mutta tapahtumien kirjo oli enemmän kuin voi käsittää. Molnar soi hetken levon irvailemalla omalla elämällään kaiken sen kaaoksen keskellä.

Toiseksi ihan puhdas tieto romanien vaelluksesta tähän päivään kävi hyvin ilmi Panu Pulman tutkimuksesta "Miksi ovet ei aukene meille?" Osaan nyt suhtautua oikeammassa kulmassa vävypoikaani joka kuuluu romaniheimoon vaikka ei halua sitä yllä pitääkään, ja koska minulla on ollut kautta ikäni kaikenlaisia suhteita mustalaisiin.

Se on niin uskomaton määrä kirjoja joita ihminen elämänsä aikana ehtii lukemaan töidensäkin ohella, ettei sitä heti käsitä ellei jokin laita sitä miettimään varta vasten.

Ja kaikesta oppii tämmöinen hidaskin omaksuja jotain.

Joten tietoisuuden laajeneminen jatkuu. Nyttemmin tiedän, millaista on olla ympärileikattu nainen ja pakolainen kun sen on kertonut minulle itkettävän hyvin Ayyaan Hirsi Ali kirjassaan "Pakomatkalla".

Paavo Alkion "Sotatuomarista" ymmärrän, millaista on ollut siinä virassa sodan aikaan kun taas Aapo Roselius kertoo "Teloittajien jäljillä" sisällissotamme valkoisesta väkivallasta.

Åsne Seierstad teoksellaan "Groznyin enkelit" lattoi mieleni ajattelemaan, kuinka Venäjän kainaloisissa on paha ihmisten olla vaikka Owen Matthevsin kertoman "Stalinin lapsien" kohtaloista on kulunut jo paljon yli 60 vuotta.

Ja kuinka vahvana koin Sholomo Venezian "Sonderkommando" kirjan tarinan kun samaan aikaan luin Antti Tuurin "Kylmien kyytimiehen"; näissä oli jotain samankaltaista; pese ja polta ruumiita tai tule itse ruumislaudalle pestäväksi tai kattilaan syöstäväksi!

Tässä ehkä ajattelen, anteeksi naiset, että koska miesten kertomia tarinoita on hyllyt väärällään, he kertovat omista tekosistaan, omista sodistaan ja hirveyksistään joita ovat aiheuttaneet ja edelleen aiheuttavat. He siis "tietävät" enemmän, ovat tekostensa ytimessä.

Naiset käyttävät joskus satuttavan puheenvuoron kuin antaakseen tukkapöllyä poikasilleen jotka kauheuksia maailmalla suunnittelevat ja tekevät. Kuten Hirsi Ali, joka sanoi kuten koki, mutta joutui lähtemään heti edelleen pakoon arvostelemiensa miesten vihaa ja mikä törkeyksien vuori alkoikaan kiertää Sofi Oksasen "Puhdistus"-teosta miesten toimesta koska siinäkinhän kirjassa kerrotaan miessukupuolen aloittamista hirveyksistä. Eli jos eläisimme toista aikaa, Oksanenkin olisi joutunut lähtemään pakosalle. Nyt häntä ruoskitaan "vain" sanoilla ja ammutaan lauseilla, jotka ovat tylppiä, mutta niiden tarkoitushan onkin murskata.

Hupsista, nyt riittää tälle aurinkoiselle aamulle jona ihmettelin 80-vuotiaan naapurini kanssa räkättirastasta koivunoksalla, joka on selvinnyt näin kaamean kylmästä ja pitkäkestoisesta talvesta hengissä.

Ripsa kirjoitti...

Valto Ensio, kun luin sinun pitämyksiäsi, niin huomasin yhden piirteen joka yhdistää lukemiasi kirjoja. Ne käsittelevät ihmisenä olemisen etiikkaa.

Suurin osa tietysti vääryyksiä. Esimerkiksi tuon Molnarin tulin aikoinaan lukeneeksi ja ihmettelin että miten joku kykenee irvailemaan holokaustilla. Muistelen että Molnarin kirja ilmestyi ennen kuin se varsinainen hyökyaalto holokausti-kirjallisuutta alkoi. Alkaen ihan Isaac Bashevis Singeristä, joka oli Puolan Lodzista kotoisin ja menetti polttouuneihin suurimman osan sukuaan.

Oletko sinä lukenut häntä? Hänellä on todella hienoja romaaneja juutalaisyhdyskunnista ennen kuin saksalaiset hyökkäsivät vuonna 1939 ja tuhosivat miltei kaikki juutalaisyhdyskunnat.

Singerin isä oli yhdyskunnan rabbi.

Singerin kirjoissa yhdistyy historia, uskonto ja etiikka.Singer oli se suvusta joka pääsi lähtemään Puolasta vuonna 1935 miltei viimeisten joukossa Amerikkaan. Edes Yhdysvallat ei virallisesti ottanut pakolaisia lainkaan. Mikä sinänsä oli häpeällinen juttu. Englanti sentään otti.

Minusta oli hyvä että vertasit holokausti-kirjallisuutta esimerkiksi Hirsi Alin tarinaan. Eivät suinkaan pelkästään saksalaiset ole syypäitä Toisten, vääränväristen, vääräuskoisten jne. huonoon kohteluun.

Kuuntelin vähän aika sitten radiosta Lähi-Idästä tulleiden ihmisten (=miesten) käsityksiä tasa-arvosta ja politiikasta jne., ja todentotta kiinnitin huomioni siihen, että sieltä tulevien pakolaisten joukosta ei löytynyt naista.

Eiköhän se ole niin että islam ei ole syypää naisten syrjintään, vaan paikallinen kulttuuri? Suomessa tulee yhteentörmäyksiä koska meillä naisilla on ehkä vähän parempi asema. Tasa-arvoa ei taida vielä olla missään.

Mutta sitä pidän tärkeänä että sinulla on kaikenmaalaisia ystäviä. Se olisi tärkeää suomalaisille, koska ollaan oltu täällä syrjässä ja vain keskenämme aivan taatusti liian kauan.

Jotenkin on selvä, että meiltä lähdetään etelän lomamatkoille mutta jos etelästä tulisi ihminen joka tahtoisi asumaan tänne, se ei ehkä olisikaan niin helppoa.

Luin juuri jostain että Espanjan aurinkorannikolla asuu suomalaiseläkeläisiä jo miltei 100 000 ihmistä, joka kuulostaa isolta määrältä.

Miltähän Suomen eläkepommi näyttäisi sitten jos meille tulisi 100 000 espanjalaista eläkeläistä? Voisi tyssätä oleskeluluvan saantiin...

Mutta että räkättirastas pakkasessa? Mistä se saa ruokaa, hyönteisiä ja matojahan se syö? Oletko varma että se oli räkätti?

Täällä oli sumuinen aamu ja puut ovat paksussa kuurassa. En ehtinyt ihmettelyltäni edes pelätä kun jo istuin hammaslääkärin tuolilla. Tuli reikä paikatuksi. Sitten lähdin yrittämään kuuraoksien kuvia. Saa nähdä millaisia niistä tuli.

a-kh kirjoitti...

Räkätit pärjäilevät hyvin pakkasessakin, kunhan ruokaa riittää talven yli. Viime kesä oli hyvä marjavuosi. Mustarastaita on yleisesti ja jokunen kulorastaskin. Lintulaudoillakin ne vierailevat. Yhtenä vuonna Kuopiossa kottarainen talvehti varisparvessa.

a-kh kirjoitti...

Nämä kuuluisat energiansäästölamput ovat vähän lauhempiin oloihin. Kylmässä ne hyytyvät, kuten kamerasi paristokin pakkasessa.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi, en ole ikinä nähnyt räksän syövän marjoja. Jaa mutta olenpas. Jotain rastaita vastaan piti panna hirvensarvisuolaa mansikkaviljelyksen nurkkiin. Ehkä siellä sitten oli räksiäkin.

En tiedä ovatko nämä lamput energiasäästölamppuja, kortteli on rakennettu 1990-95, eikä silloin ollut ainakaan EU-direktiiviä vielä. Voi pikemminkin olla että kaupunki piti valoja jotenkin parempina, olivat ehkä uusia.

Tarkoitatko että nuo sisällekin myydyt uudet lamput käyttävät jotain kaameaa kaasua? Hyh, kohta kuollaan kaikki!

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Singerin "Isäni seurakunta" on viimeisimpiä häneltä lukemiani ja löytyy hyllystäni. Jostakin syystä hän on jäänyt kuitenkin etäiseksi. Hän älysi lähteä vainoja pakoon, tai hänelle avautui siihen mahdollisuus, miten sen nyt ottaa ja siksi hän jää joillekin meistä lukijoista etäiseksi? Kenpä tällaisiin osaisi vastata? Oliko Kemppisen suomentamana joku "Nuori mies..." (rakkauksien kanssa?) Sen muistan 80-luvulta, mutta itselläni sitä ei ole.

Victor Klemperer "Haluan todistaa", Herman Sachnowitz "Se koskee myös sinua", Jorge Semprún "Kirjoittaminen tai elämä", Leon Goldensohn "Nurnbergin haastattelut", Anthony Beevor Berliini 1945, Ian Kershaw "Hitler"...

Voi että mikä tuskien taivallus on kirjailijoiden täytynyt kansien väliin tunkea ja meidän lukijoiden lukea, ja niin lyhyeltä ajalta viime vuosisadalla!

Gasagranden "Mostarin tien liftaria" kyllä pidin ase-, ja sotahullun oman, verisen tiensä ohankohauteluna; "Minkäpä minä sille mahdoin, että aseeseen tartuin..."

Onko Balkanin sodasta oikeastaan kukaan vielä kunnon teosta tehnyt? Elokuva oli, mutta en muista sen nimeä.

Ja kirjailijoiden aiheet saavat koko ajan vahvistusta kymmenistä pienemmistä kahakoista ympäri tämän globaaliuden.

Sitten, se oli räkättirastas joka päivällä pihakoivussa kärvisteli. En erehdy. Harmittaa vain, etten hakenut kameraa, mutta ehkä se on huomenna paikalla jälleen sillä naapurin vaimo oli asettanut sille pakastemarjoja astiaan hangelle...

Tuosta Lähi-Idän pakolaisjutusta sen verran, että ainakin meilläpäin on hyvinkin aktiivisia Irakin pakolaisnaisia kaikenlaisissa jutuissa mukana. Yksi perhe on sellainen, että äiti on kolmen alaikäisen tytön ja yhden 18-vuotiaan pojan kanssa täällä. Isä on hävinnyt, tapettu. Yksi tytöistä on poikani luokalla (2 lk).

Ripsa kirjoitti...

Valto Ensio, olet todella hyvässä asemassa kun olet kouluikäisten isä! Siinähän tapaat vanhempien kokouksissa kaikenlaisia perheitä.

Minä pidin vanhempien kokouksista myös, vaikka silloin ei maahanmuuttajia kyllä vielä ollutkaan, paitsi yksi kappale meidän perheessä. Mutta häntä ei ehkä lasketa, valkoihoinen amerikkalainen.

Ja olen oikeasti iloinen että naiset puuhaavat siellä yhteistä hyvää. Minä katsos olin viimeisessä työssäni (josta myös potkaistiin pois) maahanmuuttajien ja nimenomaan työttömien suomen opettajana työkkärissä.

Se oli hieno kokemus.

Ajattelin esimerkiksi sitä miten paljon tietoa ja taitoa tässä maassa menetetään, kun pakolaisille ei opeteta kieltä ja heti. Tai opetetaanhan heille, ruotsia, mutta sillä ei selviä kuin ihan täällä vain. Ja kunnat ottivat pakolaisia sekä kielipolitiikan että rahan vuoksi, että ei se ihan puhdasta peliä ollut.

Nimittäin moni esimerkiksi Irakin ja Iranin pakolainen osasi kolme neljä kieltä jo heti alkuunsa. Ja usein englantia. Kysyin sitä heiltä suoraan ja vastasivat: suku auttaa lähtemään lahjakkaimpansa. Usein heillä on jo ammatitkin olemassa, ainakin useimmilla minun oppilaillani oli.

Ongelma oli se, että en saanut pitää heitä niin kauan, että olisin nähnyt heidän vähitellen selviävän lukemisessa ja kirjoittamisessa.

Puhuin naisista siksi, että heitä oli silminpistävän vähän. Miehet sanoivat että vaimo on lasten kanssa. Täällä korttelissamme asuu aika paljon maahanmuuttajia ja lapset kääntävät minun puhumani suomen äideilleen omalle kielelleen.

Viime aikoina on tullut taas enemmän somaleja, ehkä siellä taas soditaan.

Jos ajattelee maailmanmitassa, niin on käsittämätöntä että tosipieniä resursseja pannaan sotimiseen. Kun olisi ihan tarpeeksi jo siinä, että selvittäisiin kuivuuden kanssa.

Siinä se muuten onkin. Jos vesivarojen jaosta voitaisiin sopia, niin paljolta kärsimykseltä vältyttäisiin. Meillä pitäisi olla maailmanhallitus, jollaiseksi ihmiset toivoivat YK:ia, mutta se byrokratisoitui tosinopeasti ja taitaa olla aika halvaantunut.

Yksi sukulaiseni asuu Intian valtameren ääressä Arabian niemimaalla ja kertoo että aika nopeasti tottuu oudon makuiseen veteen. Juomavesi tehdään merivedestä.

Se on hyvin kallista puuhaa.

Se räkätti. Joo uskon, joo, Kalevikin tuolla jo todisti, selviävät marjoilla. En ole vain ikinä sattunut näkemään.

Historiallisesti taas, kuule, viime vuosisata oli niitä ihmishistorian väkivaltaisimpia aikoja. Tämä vuosisata ei näytä vielä ainakaan yhtään paremmalta.

Mutta oikeasta talvesta sentään tykkään. Talvi on sitä paitsi lukemisen ja miettimisen aikaa. Kai se johtuu agraariajan jäänteestä: kesällä pitäisi saada istuttaa kasveja, katsoa vuodentuloa, elää se lyhyt auringon aika.

a-kh kirjoitti...

Hyvinä pihlajanmarjavuosina jää Suomeen talveksi kymmeniä tuhansia räkättejä. Eivät ne kauaksi muuta, ovat Briteissä odotettu jouluvieras.

Harvoin enää otan käteeni romaanin lukeakseni sen kokonaan. Minusta oli työlästä kirjoittaa kirja-arvosteluja kaunokirjallisista teoksista.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi, on omituista että en ole noita räkättejä todellä nähnyt täällä lainkaan. En myöskään kun asuttiin maalla, täältä 30 kilometriä itään. Siellä oli paljon talvilintuja, laskin joskus että 14 lajia pyöri pihalla. Mutta siinä oli joki vieressä ja pusikkoa oli paljon, joten varmaan lintujakin paljon.

Räkättejä oli hurjasti syksyisin, mutta sitten ne häipyivät. Pihlajiakin oli, mutta tilhet ne söivät ne marjat. Samoin tilhiä on täällä.

Voi olla että räkätit muuttavat aikaisemmin tästä rannikolta pois kuin sisämaasta. Elleivät ne jostain syystä painu Ruotsiin esimerkiksi. En todella tiedä. Eikä näy muitakaan rastaita, olen kuullut että niitä talvehtii kaikenlaisia esimerkiksi Helsingin alueella.

Mikä romaaneissa työntää sinut luotaan? Arvaat tarinan liian nopeasti? Et jaksa pitkää tekstiä?

Olen miettinyt joskus miksi minun on täytynyt saada kirjoittaa nimenomaan proosasta. Sillä täytyy olla jotain tekemistä sen kanssa että lapsena ja nuorena keskustelin paljon kirjoista sekä koulutovereiden että vanhempien kanssa. Ja keskustelu tietysti jatkui kun menin lukemaan nimenomaan kirjallisuutta yliopistoon, vaikka draamakirjallisuus oli siinä tärkein.

En ole seurannut kovinkaan tarkkaan MILLAISIA arvostelujen pitäisi olla, koska koen nuo mallit jonkinnäköiseksi muodiksi, enkä halua olla osallinen minkäänlaisessa muodissa.

Mutta en usko että kirjoittaisin kirjoista ellen lukisi tietokirjoja, kaikenlaista teoriaa aina välillä. Semiotiikka on se alue johon olen nyt jämähtänyt.

Onneksi sinun ei enää tarvitse kirjoittaa kirjoista, jos et tahdo.

a-kh kirjoitti...

Mieluiten olen arvostellut runoja. On totta, että en jaksa tarttua pitkään tekstiin, jos se on fiktiota. Olen varmaan pilaantunut lukemalla liikaa liian nuorena. Luen parhaillaan Holapan vanhoja kolumneja, jotka asettuvat yhteiskunnallisen toimeliaisuuteni aikoihin. Holapan runot ja proosa eivät ole minua erityisemmin sytyttäneet, muutamaa novellia lukuun ottamatta. Luin kakarana koko Jalna-sarjan yhdellä makuulla jalkani ollessa lastoissa. Joka kodin tähtikirjaston luin ja Suuret suomalaiset kertojat. Pohjoismaisista kertojistakin taisi olla sarjansa, josta Sigrid Undset oli erityisesti mieleeni. Luin ylipäätään kaiken minkä käsiini ja sain ja yleensä niin intensiivisesti, että en vältämättä tajunnut, mitä ympärilläni tapahtui. Vähälevikkiseen kirjallisuuteen olen päätynyt, runoihin ja novelleihin, eivätkä ne novellitkaan niin välttämättömiä ole ja ilman runouttakin pärjään.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Laitoin räkätistä kuvan Kalevaan: http://www.kaleva.fi/index.cfm?m=alasivu&osio=lukijakuva&lkuva=248859&sivu=0;10;0

Kyllä rastaat yleensä muuttavat pois näiltä korkeuksilta, vähintään Etelä Suomeen. Ei tuo 80-vuotias, kotoperäinen kainuulainen naapurini kovin yleisenä näkynä ole koskaan ko. lajia täällä tavannut, hänellä ainakin ikäperspektiiviä riittää asiaa valaisemaan ja on ihan selväjärkinen vielä; sai juuri ajokortinkin uusituksi seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Tämä talvi on siitä poikkeuksellinen ollut, että tilhiparvia olen nähnyt pitkin talvea vaikka on ollut niin ylettömän kylmää, kuvaankin niitä jonkun kerran saanut. Pihlajista jäätyneitä, kuivannäköisiä marjoja ne rassaavat, mutta eivät erehdy lintulaudoille. Kai niille ei siemenet kelepaa. Meillä itsellä ei lintulautaa ole.

Merkkioppi, siis semiotiikka, olisi minunkin luonteelleni sopiva vaikkapa opiskeluhaaraksi ollut jos olisin sellaisesta jotain älynnyt ennen kuin aloin työn raskaan raadannan. Nyt kaikki sellainen on myöhäistä.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi, taitaa olla niin että nykyään on paljon pienkustantajia jotka julkaisevat sekä tietokirjallisuutta että runoja. Kyllä suuretkin niitä julkaisevat, mutta suhteessa vähemmän kuin pitäisi, siis resurssit huomioon ottaen.

Olen ollut ilahtunut Blogistanissa olevasta uudesta (nuoresta) runoudesta, olen ollut ilahtunut siitä että nuoriso pitää runoudesta meteliä. Todennäköisesti olen ilahtunut aiheesta vanhasta syystä: 1960-luvulla piti yhtäkkiä olla modernisteja vastaan ja yhteiskunnallisempi runous astui tilalle. Keskuslyriikkaa pidettiin epäyhteiskunnallisena - mitä se ei tietenkään ole eikä ole ikinä ollut, mutta meidän parikymppisten lauma nyt oli saanut sen päähänsä.

Nyt hymyilyttää oma jyrkkä nuori itsensä, vaikka tulen toivoneeksi että meidän ikäpolvi ei saanut aikaan pahoja vammoja modernistien runoilijansieluissa. Onneksi en runoista kirjoittanut nuorenakaan.

Oletko sinä lukenut tuota nuorta lyriikkaa? Minä en kovin paljon, enemmän ehkä välipolven runoutta, 1960-70-luvuilla syntyneiden tekstejä.

Kerropas mitä Holappa on kirjoittanut! En ole ikinä edes kuullut että hän on ollut kolumnistina. Vai oliko Hesarissa joskus todella kauan sitten?


Valto Ensio, minä nyt en ota kuuleviin korviini että opiskelu olisi sinulle mitenkään liian myöhäistä. Ei se ole minullekaan vaikka taidan olla sinua 10 vuotta tai jotain vanhempi, täytän tänä vuonna 65 vuotta.

Siis meillähän ovat olemassa sekä avoimet yliopistot että kansalaisopistot. Käsitykseni mukaan niissä on miltei mitä vain nykyään. Ainakin täällä saa kursseja myös toivoa.

Muistan että muinoin oli olemassa myös Oriveden kirjeopisto, joka oli maalla asuville hyvin tärkeä etappi opiskelussa. Olen tuntenut ihmisiä jotka ovat päässeet sitä kautta systemaattisen opiskelun piiriin.

Olen sitä mieltä että ilman opiskelua aivot näivettyvät. Tottakai kirjallisuus, kuvataide, käsillä tekeminen, kaikki se ovat tärkeitä aivoille myös - yhtä lailla kuin ihmisten kanssa puhuminen. Mutta tutkijoiden aivoitusten selvittämisessä on kyllä oma jujunsa.

Juu, kai semiotiikkaa voi kutsua merkkiopiksi. Minulla on kaksi suosikkia, Julia Kristeva ja Juri Lotman, toinen bulgarialainen, sittemmin Ranskaan muuttanut, toinen virolainen. Aivan erilaisia tyyppejä.

Kristeva on myös psykoanalyytikko ja kuulemma on kirjoittanut myös jo jonkun romaanin, Lotman taas kirjoitti etupäässä kuvasta, eniten varmaan elokuvasta.

Niin, en ole määräämässä sinua suinpäin yliopistoon tai kursseille, kunhan otat jonkun tavoitteen että selvität itsellesi tällaisia tai tällaisia ilmiöitä. Taidan määrätä sinulle tavoitteellisuutta! Mutta toisaalta, jos kirjoitat pitkää proosaa itse, on siinä kyllä tavoitetta enemmän kuin tarpeeksi, myönnetään.

Itse olen huomannut kyllä että itsekuria tarvitaan. On helpompi mennä sohvalle pötkölleen lukemaan dekkaria...

Käynpäs katsomassa räkätinkuvasi. Oletteko jo antaneet sille nimen?

a-kh kirjoitti...

Palatkaamme Holappaan tuonnempana. Hän tosiaan kolumnoi Hesariin vuodesta 1968 vuoteen 1978 ja lopetti kirjoittamisen lehteen päätoimittaja Teo Mertasen siirryttyä eläkkeelle ja Heikki Tikkasen astuttua remmiin. Hän kertoo: "Sain uuden päätoimittajan siunauksella osakseni nöyryyttävää vittuilua. Lopulta päätin luopua pelistä.

Silmäilen aina runoja, kun niitä osuu kohdalle. Neljäänkymmeneen vuoteen ei ole ihmeempiä tapahtunut. Ilpo Tiihonen on ollut virkistävä poikkeus. En erityisemmin pidä kuvalyriikasta tai kielellisestä konstailusta.

Ihan kelvollisia runoja kyhäät avaamalla sivun http://runokone.com

Ripsa kirjoitti...

Holappa on kirjoittanut kolumnejaan niihin aikoihin, jolloin ei ollut aikaa eikä jaksua juuri sanomalehteä avatakaan. Holapan aikanahan alkoi peruskoululaki, ainakin se mietintö kulki Holapan nimellä, muistaakseni vuonna 1970.

Mitä varten Ilpo Tiihonen on sun mielestä virkistävä poikkeus? Minä luin kyllä sen lastenrunoja lapsi-Ilimarille, ne olivat minusta tosihyviä ja jotenkin nuorelta mieheltä pikkupojalle hienosti.

Ettäkö minä yrittäisin runoilla ja kaikenlisäksi jonkun halavatun koneen kautta? Ei käy. Ennemmin rupean koneidensärkijäksi. Niillä kumouksellisilla oli joku nimikin, mutta en muista sitä nyt. Suuttuivat muistaakseni jo Kehruu-Jennyyn.

a-kh kirjoitti...

Holappa oli puolisen vuotta kulttuuriministerinä 1972 Kalevi Sorsan ansiosta. Samanlaisia sattumaministereitä olivat Jouko Tyyri ja Avo Salo. Kyllä lyhytaikaisistakin ministeriyksistä mukava lisä eläkkeeseen tuli.

Ripsa kirjoitti...

Olsin voinut vaikka vannoa että vuonna 1970. Mutta ehkä Holappa oli eduskunnassa ja sai aikaan komitean, joka sitten teki mietinnön?

Vai oisko ollut niin että Holappa esitteli mietinnön ja peruskoulu aloitettiin? Kuitenkin siinä 70-luvun alussa se oli. Siis peruskoulun perustaminen.

Muistan ajatelleeni että mukavaa kun meidän kommuunin kersat kaikki pääsevät kouluun eikä ole enää kiinni vanhempien rahoista. Niin kuin meillä oli.

a-kh kirjoitti...

Holappa ei ollut kansanedustaja eikä peruskoulukomitean jäsen. Hän oli Sorsan kaveri. Peruskoulu toteutetiin alueellisesti, alkaen pohjoisesta, vuosina 1970-78. Malli saatiin DDR:n yhtenäiskoulujärjestelmästä. Ulf Sundqvist oli kätilöimässä sitä Suomeen.

Kulttuuriministerille (toiselle opetusministerille)eivät kuulu kouluasiat. Hänelle kuuluvat taide-, liikunta-, nuoriso-, kirjasto- ja kirkollisasiat sekä tekijänoikeus- ja opintotukikysymykset. Stefan Wallinin virallinen titteli on kulttuuri- ja urheiluministeri.

Ripsa kirjoitti...

Ihan totta? Siis että joku saattoi poimia eduskunnan ulkopuolelta jonkun kaverinsa? Ei kai sellainen ollut edes laillista? Saati maan tapa?

Minun mielestäni ennen ei ollut kuin yksi opetusministeri, jonka alueeseen kuului myös kulttuuri.

a-kh kirjoitti...

Ensimmäinen kultturiministeri valittiin Ahti Karjalaisen II hallitukseen 1970. Hän oli SDP:n Meeri Kalavainen. Kepulainen Jouko Tyyri on vähän aikaa ammattiministerinä Auran II hallituksessa 1971-72. Hänen jälkeensä oli Pentti Holappa Paasion II hallituksessa. Arvo Salo oli Sorsan III hallituksessa nelisen kuukautta 1982-1983. Sitten tulee vielä yksi kirjailija, jonka ministeriyttä ei voi sanoa henkilön palkitsemiseksi, nimittäin Claes Andersson, joka oli Lipposen I hallituksessa 1995-1998.
Ministerin ei tarvitse olla kansanedustaja eikä pääministerin suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja.

a-kh kirjoitti...

Tekijänoikeusasiat taitavatkin tätä nykyä kuulua Pekkariselle.

Ripsa kirjoitti...

No jopas. Tuo ei kyllä kuulosta yhtään demokraattiselta. Sehän tarkoittaa sitä, että maan ylin päättäjä, eli ministeri, kullakin asia-alueella, ei olisi edes riippuvainen eduskunnasta?

Se nyt on selvä ettei ole riippuvainen presidentistä.

Olen mielestäni lukenut pariinkin kertaan perustuslain, mutta en ilmeisesti ole huomannut tuota kohtaa.

Ja että tekijänoikeuslait kuuluvat Pekkariselle? Huhhuh.

a-kh kirjoitti...

Ministerin kelpoisuudeksi riittää perustuslain 60 §:n mukaan, että hän on rehellinen ja taitavaksi tunnettu kansalainen.

Kansanedustajasta sanotaan perustuslain 29 §:ssä, että hän on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattaman perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.

Kansanedustaja ei siis ole velvollinen noudattamaan eduskuntaryhmän tai puoluetoimiston määräyksiä. Niistä ei perustuslaissa säädetä.

Siihen, voiko perustuslaista johtaa oikeuden ja totuuden, en ole perehtynyt.

Ripsa kirjoitti...

Joo, sen tiedän ettei perustuslaissa puhuta puolueista halaistua sanaa.

Mihinkä mahtaa sitten perustua puoluetuki? Ilmeisesti puolueet tekivät sellaisesta lain itselleen.

Käytännössä kai eduskuntaan ei ole ikinä päässyt ihmisiä jotka eivät kuuluisi johonkin puolueeseen.

Tuo ministerijuttu ihmetyttää. Tiesin kyllä että Holappa on demari, joo. Oli miten oli, tuskin mikään siellä Arkadian-mäellä on enää rehellistä touhua. Muutaman kansanedustajan olen tuntenutkin, Veltto Virtasen lisäksi.Mutta Veltto oli samassa yliopistossa kuin mä.

Obeesia kirjoitti...

Kirjallisuuttakin tekisi mieleni pohdiskella. Silti päällimmäiseksi arvioin terveyspalveluja.

Koko ikäni huomattavan ylipainoisena olen saanut jatkuvasti kuulla, että mikä tahansa vaivani - oli se vaikka korvakipu - johtuu ylipainosta. Niin sisäistänyt olen tämän syy-seuraus-suhteen, että en juuri lääkäreitä vaivaa. Vaivan tullessa osaan itsekin päätellä, että läskistä se johtuu. Toki olen myös kamppaillut enemmän tai vähemmän onnistuneesti ihraa vastaan, mutta enimmäkseen hoitanut pikkuvaivani tyytymällä oleviin oloihin.

Sitä mediassakin usein esiintynyttä viisautta, jonka mukaan tulen yhteiskunnalle kalliiksi kiloineni, en kuitenkaan hyväksy. Olen ollut sairaalassa neljä kertaa. Yhtä kertaa lukuunottamatta sairaalahoidot ovat liittyneet lisääntymiseen - siis uusien veronmaksajien tuottamiseen. NO jaa, yhdellä kertaa ei tullut tulosta - tuli keskenmeno. Mutta yhdellä kerralla sain aikaan kaksoset.

Nivelteni kipuilu on tietysti seurausta kovasta kuormituksesta. Onneksi olen jotenkin oppinut elämään nivelteni kanssa. Itsekseen ne eivät särje, mutta jos rasitan niitä liikaa, ne huomauttavat.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia, jos yhteiskunta ajaa alas terveyspalvelut, se - siis lähinnä virkamiehet ja poliitikot - ei tietenkään syyllistä siitä itseään vaan potilaita.

Kyllä minä muistan vanhan kunnanlääkäri-järjestelmän oikein hyvin. Mummot ja vaarit pokkailivat ja lähtivät suunnilleen taaksepäin kävellen ja edelleen pokkaillen lääkärin vastaanotolle ja sieltä pois.

Kirkonkylän komein rakennus oli kunnanlääkärin ja apteekkarin talo.

Tämä nykyinen järjestelmä on varmaan tullut tiensä päähän. Mutta en yhtään tiedä mitä siihen tilalle tulee. Ehkä tämän annetaan rapautua samaa tahtia kun me suuret ikäluokat vanhenemme.

Minusta on selvästi käynnissä propaganda, jossa kaikki mahdollinen on suurten ikäluokkien syy.

Ole tyytyväinen jos osaat olla ylipainoisuutesi kanssa! Lääkärissä käyntiä minäkin välttelen. Minä en ole ylipainoinen, ja syy nivelrikkoon on keskosuus ja anoreksia, kumpikaan eivät ole omaa syytäni.

Rajoittaa se elämää niin kuin kipu nyt rajoittaa. Mutta toivottavasti pää jatkaa edes jonkin aikaa toimimistaan.