5.2.10

Siitä on jo 40 vuotta


Tulin ajatelleeksi helmikuuta vuonna 1970. Talvi oli todella leuto, jopa 45 leveysasteelle. Kirsikat puhkesivat kukkaan jo helmikuun puolessavälissä. Yöt saattoivat olla kylmiä, ei tosin pakkasta, mutta kommuunin takapihalla olevan bambumetsikön juurilta alkoivat työntyä jo uudet bambunversot. Napsittiin niitä aamiaismunakkaan sekaan.

Yhtenä aamuna lähdin haistelemaan ilmaa ja katsomaan kuinka kultakalat voivat omassa lammikossaan. Ne eivät olleet enää puolinukuksissa vaan hyppivät pinnalla hakemassa lehtiä, jyviä ja kaikkea hyvää mitä puista oli pudonnut Tyyneltä valtamereltä tulevien myrskyjen muassa.

Olin oppinut edellisen syksyn aikana aika paljon uusia sanoja. Yksi oli myrsky. Se ei tarkoittanutkaan 12 beaufortin voimalla puhaltavaa tuulta, vaan kahdeksaa kuukautta yhtä mittaa ryöppyävää sadetta. Säätiedotukset radiossa ja televisiossa kertoivat, että sadetta tulee 70 tai 80 prosentin todennäköisyydellä. Pilvet eivät olleet sinisiä vaan mustia. 

Suomessa on turha puhua kaamosmasennuksesta ellei ole kokenut sellaista kahdeksaa kuukautta. Aivan kuin synkin lokakuun sää jatkuisi ikuisesti. Jouluna sattui pari kirkasta päivää, lämpöäkin oli 15 astetta, siis Celsiusta.

Mutta aamiaismunakkaan ainekset tulivat sieltä bambumetsikön alta. Kit ja Larry asuivat  entisessä hevostallissa, pitivät lämpöä ison takan avulla ja puuhellan voimin, Kit oli juuri saanut esikoisensa. Heillä oli tallin vierustan kanaverkon suojissa viisi munivaa kanaa ynnä kukko, lisäksi pihalla ja bambujen lomassa hyppi vuohi. Siitä saatiin maito koko porukalle, jota oli tallissa asuneiden kolmen hengen lisäksi isossa talossa 4-7 henkeä tilanteesta riippuen.  

Vuohi oli erityisen mielistynyt tiskirättien syömiseen. Se kapusi tyytyväisenä aina keittiöön, kun joku ruoja oli taas jättänyt oven auki. Kerran kun tulin töistä, se oli kiivennyt yläkerran olohuoneeseen ja oli juuri syödä rouskuttamassa sohvalla isännän tekemiä riisipaperitussimaalauksia. Se oli taitava menemään ylös rappusia, mutta alas sitä ei meinannut saada millään,  piti huikata joku vetämään sitä kaulasta alas, samalla kun minä työnsin peräpäätä samaan suuntaan. Alhaalla oleva oli vaarassa taittaa niskansa jos vuohi sattuisi kompastumaan päälle.

Miltei kaikilla oli aina joku vieras kylässä.

Sinä nimenomaisena aamuna Bakunin seurasi minua pihalle ja kiinnostui kultakaloista. Se harasi tassullaan vähän liian syvälle yrittäessään saada itselleen kultakala-aamiaisen ja putosi lammikkoon. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin noloa kissaa. Ja niin hirveän hölmön näköistä. Pörröinen, osaksi persialainen kissamme kömpi ylös turkki liiskaantuneena kylkiä vastaan ja häntäkin muistutti lähinnä hiiren häntää. Bakunin oli kokonaan valkoinen, mutta sen toinen silmä oli vihreä ja toinen ruskea. Siitä tietää ettei kissa ole kuuro. Jos se on valkoinen ja sillä on siniset silmät, se on kuuro.

Naapurissa asui aggressiivinen iso koira nimeltä Volodja, niitä harvoja koiria joita olen koskaan pelännyt. Se roikotti siivestä yhtä Kitin ja Larryn kanaa, jonka se oli onnistunut pyydystämään verkon alta. Minä kiljaisin niin pontevasti, että Bakunin juoksi ylös puuhun, Volodja pudotti hölmistyneenä kanan, joka juoksi bambutiheikköön, Larry ryntäsi kanan perään, koiramme Alexander Nevski tuli ulos, mistä riemastuneena Volodja ryntäsi koiraparkamme kimppuun.

Alexin ei koskaan auttanut muu kuin mennä selälleen Volodjan eteen. Joka kerta pelkäsin että se kuitenkin puree Alexin kurkun auki. Eikä Alex ollut mikä tahansa koira vaan labradorin noutajan ja kojootin risteytymä. Se ulvoi öisin. Alexin elämä oli lyhyt. Se lopulta kaivoi tiensä aidan ali, ja kuoli muutaman sadan metrin päässä olevalle kaupungin läpikulkukadulle. Ehti se onneksi olla mukanamme vuorilla, jossa olimme kaikki mahdolliset ajat, kun vain töiltä, opiskeluilta ja mielenosoituksilta pääsimme.

Tontin ympärille oli pystytetty korkea teräsverkko, että eläimet eivät pääsisi kadulle. Se oli välttämätöntä muutenkin, koska kaupungissa ei saanut pitää kotieläimiksi luokiteltuja eläimiä. Vuohi tahtoi kuitenkin aina maailmalle käveleskelemään ja harva se päivä me jouduimme soittamaan rankkurille. Vuohi oppi lopulta hyppäämään kahden metrin korkuisen aidan yli. Aitaa korotettiin, ja aina se vain hyppäsi.

Sieltä tuli sitten sadattelujen kera että ”Vuohi! VUOHI! Kyllä, meillä on täällä vuohi ja sakkolappu.”. Kumma kyllä rankkuri oli ystävällinen ihminen ja suostui joka kerta hyväksymään selityksen että vuohi oli vain pysähtynyt matkalla maalle yhdeksi yöksi ja karkasi. Ei saatu sakkoja, eikä kyllä olisi ollut rahaa niitä maksaakaan.

Lopulta Kit ja Larry kuitenkin luovuttivat ja muuttivat vuohen mukana maalle ”oikeaan” kommuuniin, jossa saattoi pitää muitakin eläimiä ja kasvattaa viljaa. Sieltä kommuunista he sitten alkoivat tuoda luomutuotteita pieniin terveyskauppoihin, joita rupesi ilmestymään kaupungin keskustaan.

Kit ja Larry ja heidän ystävänsä soittivat bluegrass-musiikkia, meidän talossamme asuvalla Sharlilla taas oli rokkibändi, muut bändin jäsenet asuivat muualla kaupungissa. Kirsikka- ja päärynäpuiden alle asetettiin sitten ämyrit ja koko ajan soi. Ihan samalla tavoin kuin tässä kirjassa, jonka äsken lukea hotkaisin.

Niin kuin jo tuolla sanon, kirjaa on vaikea ymmärtää tuntematta amerikkalaisen rokin ensimmäistä vuosikertaa, kaikkia näitä, Jimi Hendrixiä, Janis Joplinia (kumpikin kuolivat sinä vuonna), Jefferson Airplanea, Country Fish and Joe’ta, Chicagoa, Steppenwolfia, Canned Heatia, Bob Dylania ja tietysti meidän kaupunkimme omaa hienoa bändiä nimeltä Total Eclipse

Kuulo kyllä alkoi sitten olla jo menoteillään.




Kuvassa naapuriin on kokoontunut joukkio Devil's Disciples-bikersien porukkaa matkalla sunnuntaipiknikille. Poseeraavat minulle. Kuva on otettu laatikkokameralla ja olen kehittänyt sen itse, mistä johtuvat todennäköisesi rusehtavat reunat.

7 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Täällähän joutuu aina kärsimään kaamoksesta 8 kuukautta, Lapissa 10.

Ripsa kirjoitti...

Mistä kaamoksesta? Lumi valostaa täällä joka vuosi.

Tuolla 45 leveyspiirin alueella, siis pohjoisen sademetsävyöhykkeen, ei päivä paista eikä kuu kumota, vaan kaikki on synkkää, mustaa ja vetistä.

No joo, voi siellä yöpyä metsässä vaikka teltassa, koska puut ovat niin korkeita, ettei ole muuta kuin tunne että kävellessään uisi sumussa. Teltta on kyllä kostea jo kun sitä pannaan ylös.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Nyt on lumet jälleen kerran pihamailta kolattu, lumilinnaa lasten kanssa rakenneltu, puurot ja vellit syöty sekä ettonetkin otettu, joten otinpa ja luin sunnuntaille säästämääni muistelustasi, Ripsa.

Olet elänyt. Tällaisista kirjoituksista oppii tuntemaan ihmistä enemmän. Huvittaa siksi edelliseen liittämäni "elä järkyty"-kommenttini.

Oikeastaan tiesin sen varoituksen turhaksi, mutta itseä aina järkyttää, että vieläkin täällä pitää olla kokemassa kaikkea ikävääkin joille ei tahdo loppua tulla.

Olokoon sitten vastapainona vaikka lumilinnan teko, että jaksaa.

Pienen ikäni minäkin olen halunnut vaikka minne, mutta näiden rajojen sisällä on kohtaloni olla.

Kaamoksesta en tiedä, ei ole vaikutusta. Ainoastaan syksyisin vähän aikaa mieltä kolottaa vihreän kuolemista katsellessa, mutta siihenkin iän myötä samaistuu.

Ehkä joillakin ei ole muuta, mihin huomionsa kiinnittää kuin pimeys?

Onhan ihmisen fysiologiaan perehtyneet saaneet kyllä selville faktoja aivotoiminnan osalta "kaamosmasennukseen" johtaviin syihin (valonpuute) joille ihminen ei mitään mahda, ettei sitä tietenkään voi kuitata olankohautuksella.

Kaamoksesta olen kuitenkin sitä mieltä, ettei sillä ole mitään eroa etelän tai pohjoisen välillä, siis edelleen maamme rajojen sisäpuolella pysyäksemme kun minulla muusta kokemusta ei ole.

Sitä paitsi joskus minusta tuntuu, etten varhaislapsuudestakaan muuta muista kuin ainaisen palelemisen ja toiseksi pimeyden, niin mikäs täällä nyt on ollessa kun on lämpöä ja katkaisimesta saa vaikka millaista loistetta tupaan iänaikuisten talituijujen ja kaasuvalon tohotusten sijaan. Hyvä ettei päre aikoinaan kuulunut vielä meidänkin metsäpöksämme varustukseen. Isä ja äiti senkin olivat kokeneet, että ei meillä kauaksi tarvita mennä kun kaamos on ollut todellista pimeydessä haparointia.

Kun luin tämänkertaisen muisteluksesi, tuli mieleeni vuonna 1986 kuollut kirjailija-lääkäri, Laura Latvala johon sain tutustua varsin hyvin Siilinjärven aikoinani. Perustettiin mm. S.järven Kirjallisuusyhdistys joka edelleen on toiminnassa.

Lauran mies, jo aikapäiviä sitten vainajoitunut Olavi Siippainen oli myös kirjailija jonka teoksia minäkin muutaman omistan. Luonnehtisin hänen tyylilajiaan Eino Säisään, tai ottiko Säisä vanhemmasta ammattiveljestään vaikutteita? Voin olla väärässä, en ole hyvä näissä vaikka jonkun verran olen aina kirjallisuutta lukenut.

Laurasta tulee aina mieleeni "Tuulien talo"-teos jossa hän kertoo päiväkirjamaisesti otoksia Harjamäen mielisairaalan tapahtumista. Siinä jälleen yhtymäkohtansa mutkan kautta omiin kokemuksiini siitä "tuulien talosta".

Kiitos sunnuntailukemisesta.

Ripsa kirjoitti...

Valto Ensio, kun lähdin Amerikkaan, mukana oli reppu jossa oli vaihtovaatteet ja koulutodistukset ja semmoiset.

Mutta Amerikkaan lähtöön ei ollut kovin suurta kynnystä, koska meiltä Etelä-Pohjanmaalta on aina lähäretty. Amerikan siirtolaisista suurin osa oli eteläpohjalaisia.

Yksi isoäiti oli Iisalmen pitäjästä ja sittemmin Vuolijoelta (vai järvikö se on), kumminkin perhe myi satoja hehtaareja metsää Gutzeitin huijareille ja siitä hyvästä saivat maapläntin Oulujärven rannalta. Köyhää oli ollut ja perheen likkojakin muutti Amerikkaan. Niin kuin isänäiti.

Luulen että Laura Latvala on kotoisin täältä Pohjanmaalta. Joka tapauksessa äitini tunsi hänet, äiti kun oli aikoinaan lausuja ja lausui hänenkin runojaan. Laura Latvala on kirjoittanut ensimmäisen suosikkikirjani ikinä, Pikku-Marjan eläintarhan. Tuntuu siltä että pariskunta on ollut meillä joskus kylässä, ehkä Sukevan vuosina, kumpikin nimi on tuttu muutenkin. Mutta minä olin silloin 2-4-vuotias.

Se tuosta lyhyestä kommuunimuistelosta jäi uupumaan, että ennen kaikkea se asumismuoto on halpa. Sen lisäksi se auttoi valtavasti sopeutumaan uuteen maahan, ihmiset olivat mutkattomia ja kivoja.

Jälkeenpäin joku sanoi minulle nähtyään tuon moottoripyöräjengin kuvan, että sulle ois voinut käydä huonosti. Sanoin siihen, että sitähän saa olla koko ajan pelkäämässä, jos aattelee että se tai tämä ihmisryhmä on vaarallinen.

Sanoin kavereille vain että haluan kuvan ja tahdon lähettää sen Suomeen (minkä teinkin) ja ne olivat äärettömän huvittuneita ja iloisia huomiosta.

Mitä tulee kaamosmasennukseen niin me ollaan täällä huomattu hyvä konsti. Ei mitään kirkasvalolamppuja ja semmoista, vaan kynttilöitä, pieni öljylamppu ja semmoista. Silloin pimeydessä on kiva liikkua ja elää.

Käsittääkseni se pimeähormoni on nimeltään melatoniini. Sitä ei vissiin ole vielä syntetisoitu, muutenhan sitä syötettäisiin suomalaisille.

Ripsa kirjoitti...

Valto Ensio, piti vielä lisäämäni että kannatan koko sydämestäni lumilinnojen tekoa, lumisotaa, mahdollisimman monimutkaisia kunnon linnoja valleineen päivineen! Mitään hauskempaa ei talvella voisi kuvitella.

Semmoisia meillä oli Kangasalan kirkkoharjun kupeessa, johon oli kahden arava-talon väliin jäänyt autiotalo, jota me penskat käytettiin raamina kun tehtiin oikein isompi linna.

Ei olekaan liioittelua ja vanhan ajan kultaista muisteloa että 1950-luvulla oli monta lumista ja kylmää talvea, vaan joku aika sitten ilmatieteen laitoskin todisti tämän oikeaksi. Oikeita talvia on ollut ennen tätäkin talvea!

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Jesh! Vuosi sitten vietettiin silloin 5 vuotta täyttäneen Pauluksemme synttäreitä itse tekemässämme lumilinnassa omalla pihalla. Tein itse muotit ja pikkuhiljaa sitä talven mittaan rakennettiin niin, että se oli valmis maaliskuun alussa jolloin juhlat pidettiin.

Ja kun tuli aiemmin kirjoitettua vaatimattomasti, etten ole maailmalle itse päässyt lähtemään, on maailma ainakin vieraillut luonani. Em. synttäreilläkin oli ainakin Kambodzasta, Kongosta, Norsunluurannikolta, Nepalista ja kotomaastamme lähtöisin olevaa väkeä vieraina. Samoin kuin runsas vuosi sitten syksyllä viettäessäni omia 50-vuotispäiviäni -siellä oli vielä useammasta maasta olevia pakolaisystäviä ja pitää sanoa, että oli ainakin erilaista kuin koskaan elämässäni samanmoisissa juhlissa.

Ripsa kirjoitti...

Tuossa on juuri oikea tapa ottaa talvesta kaikki irti!

Voisin kuvitella että juhlissanne ulkomaalaiset olivat ihmeissään ja tuskin olivat ikinä moista kokeneet.

Valittamisen sijaan voitaisiin ottaa kaikki irti tästä nykyään harvinaisemmaksi käyvästä lumesta ja pakkasesta.