28.3.10

Kun olin kolme


Olin niin kauan kuin muistin osannut puhua sellaisista asioista, joista äiti halusi minun puhuvan. Muutenkin äidille piti vastata niin kuin se haluaa, varsinkin silloin kun sen silmät olivat terävät ja sen suu oli tiukka, muuten se tarttui tukkaan tai löi. Se oli läpsäissyt joskus vauvaakin, sitä lyödessään siltä pääsi kirahtavia ääniä ja sen jälkeen se rupesi itkemään ja puristi vauvaa sylissään. Vauva huusi silloin edelleen eikä rauhoittunut pitkään aikaan vaikka sille olisi puhunutkin. 

Minä en varsinkaan voinut mennä viereen yrittämään rauhoittaa sitä, koska äiti olisi ollut sitten vihainen minulle. Äiti syötti vauvaa rinnastaan. Aina kun se syötti sitä, se kääntyi poispäin, niin että minä en koskaan nähnyt millaista se oli. Joskus vauva ei halunnut syödä, se vain itki. Silloin äiti joskus vain pani vauvan sänkyyn ja lähti ulos. Minä menin silloin puhumaan vauvalle ja se hymyili ja rupesi puhumaan vauvan kieltä. Minä muistin sen kielen. 

Se tarttui käteeni ja rupesi imemään sitä niin kuin tuttipulloa. Minä en pitänyt siitä yhtään, mutta vauvan piti antaa imeä, se oli vain ollut sitä mieltä että äidin rinta oli maistunut pahalta. Lehmät ja vasikatkin tahtoivat aina imeä kättä. 

Äiti tuli takaisin ja näytti jotenkin omituiselta, niin kuin tehnyt jotain pahaa, josta minä vain tiesin. Aivan niin kuin minä olisin ollut sen äiti. Se meni keittämään minulle velliä ja antoi minun olla vauvan kanssa, vaikka olin nopeasti astunut vähän taapäin kun äiti tuli sisään. 

Se huokasi sitten että vauva se jaksaa huutaa kuin syötävä. Ajattelin että on olemassa äitejä jotka syövät vauvoja. Tai ehkä isiä. Tai ehkä on isiä ja äitejä jotka myyvät lapsia teurastamoille, koska lehmistä ruokinta-aikaan sanottiin aina että ne huutavat kuin syötävät. Joskus lehmiä tuli hakemaan iso kuorma-auto ja lehmiä jouduttiin vetämään ja työntämään niin että monta vankilan setää ja renkejä ja navettapiikoja oli yhdessä mukana kun kuorma-auton lavalle rakennettua siltaa pitkin piti saada ne nousemaan ylös. Ne eivät halunneet ja ne huusivat. 

Pelästyin niiden huutoa, mutta aikuiset eivät välittäneet. Minä tunsin monet niistä lehmistä. Miksi kuorma-auton sijaan eivät rengit voisi yksinkertaisesti ajaa niitä vaikka seuraavaan pitäjään, jos vankilan navetassa ei ollut tilaa? Myös sikoja pantiin kuorma-autoihin. Minä kysyin kerran pieneltä navettapiialta mitä lehmille ja sioille tapahtuu, se kuiskasi minulle että ne vietiin teurastamolle. Mutta se ei kertonut minulle mikä se sellainen paikka on.

Minun paras ystäväni oli Höpönassu ja ajattelin saavani pitää sen kaverina siksi että olen sen pesässä sen kanssa. Olin varma siitä että sitä ei teurastamolle vietäisi. Se oli viisas possu. Nukuttiin yhdessä ja juostiin yhdessä pitkin pihaa.

Isä tuli kerran sisälle kun vauva huusi kuin syötävä. Se katsoi vähän aikaa ja näki ettei vauva syönyt ja äidillä valui vesi silmistä. Isä lähti sitten tallille ja sai yhden vankilan sedän valjastamaan hevosen kärryjen eteen. Se ajoi sitten hevosella talon eteen ja käski äidin pukea vauva ja itsensä: vauva piti viedä lääkäriin. Isä sanoi äidille että ethän sinäkään tätä enää jaksa. Vauvalla oli punaisia täpliä kasvoilla, niitä tulee kun  itkee.

Mutta isä sanoi että vauvalla on rokko ja käski minun pysyä kaukana.  Ne lähtivät sitten kolmisin ajamaan kohti kirkonkylää. Minä jäin Pekan ja Pekan äidin kanssa katsomaan portaille. Kärryt hävisivät laihojen kuusien sekaan, niistä näkyi vilahduksia ja ruskeasta hevosesta ja sitten ei enää kuulunut mitään. Pekka oli samanikäinen ja olimme luvanneet mennä naimisiin.


Kun ne tulivat takaisin ja menin niiden perässä sisään, äiti tarttui heti tukkaan ja sanoi että kuinka monta kertaa minä olen sanonut että kaupalle ei mennä. Minä en itkenyt mutta en myöskään kysynyt että miksi. Isä haukahti ja käski äidin lopettaa.  Äiti ei ollut aivan viisas kun se huusi sillä tavalla. Enkä myöskään kertonut, että mentiin Pekan kanssa kauppaan sen takia että sinne oli kielletty menemästä.

Isä sanoi että kauppias pitää kirjaa ihmisistä jotka ottavat sieltä tavaraa ja lupaavat maksaa myöhemmin. Sitten se panee siihen kirjaan korkoa ja sitten ihmiset eivät pystykään maksamaan niitä laskuja. Jaa, minä sanoin, vaikken ymmärtänyt mitään. Minä kyllä muistin kaikki sanat mutta ajattelin että on hyväkin muistaa, koska sitten myöhemmin ymmärtäisin. Olin hirveän hyvä muistamaan. 


Menin istumaan vankilan setien minulle tekemään kiikkutuoliin ja rupesin keinumaan lujaa. Ilman vauvaa oli hyvä. Äidillä oli aikaa lukea minulle ja laulaa. Isä taas kaivautui kirjoihinsa, se poltti tupakkaa ja savu nousi ylös sen korvista. Äiti piirsi minulle paperinuken ja väritti sen kosmoskynällä punaiseksi ja siniseksi. 

Sitten äiti antoi minulle paperia ja näytti että kosmoskynällä voi maalatakin, kastaa vain kynän veteen tai pirskottaa vettä paperille ja punainen tai sininen väri leviää. Kaupan käärepaperia oli paljon, koska äiti leikkasi siitä kaavoja kun se ompeli. Nytkin se ompeli minulle talvihousuja, joita saisin pitää sitten kun lumi on jo tullut maahan. 

Nyt on syksy, äiti sanoi, kohta tulee talvi. Ja sitten vauva tulee takaisin. Eikö olekin hauskaa? Ei, minä sanoin. Ja äiti löi.

Sukevan keskusvankila talvella 2010 (Iiskolan maatilavankila, avovankila, nyt jo eläimet poissa). 
Kuva: Valto Ensio Heikkinen.


3 kommenttia:

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Ripsa hyvä.

Luin pariin kertaan tämän kirjoituksesi joka on kirjoittajalle selkiytynyttä omaelämänkertaa. Ei siihen ole vielä paljoa sanottavaa. On vähän möykkyä sydänalassa.

Pari kysymystä esittäisin keskustelun avaukseksi:

Kumpusivatko nämä, "tiedät itse minkä tuntuiset" -muistot valokuvista ja muista Sukeva-muisteluksista?

Oletko aiemmin kirjoittanut niistä?

Oletko käynyt Sukevalla päinkään sitten lapsuusvuosiesi?

Miltä nyt tuntuu?

Ja anteeksi kun kyselen.

Se johtuu siitä, että olen itsekin käynyt syvältä omia lapsuudenkokemuksiani ja muidenkin kokemukset kiinnostavat aina. Varsinkin, kun ne kirjoituksestasi niin voimakkaasti välittyvät ja avaavat kokonaisen menneen maailman hevosineen lukijalle. Maailman, jossa ei voinut mennä lasten- eikä perheneuvoloihin, eikä lääkäriin ihan tuosta noin...

Samantapaista kun olen itsekin lapsuudessani kokenut.

Ripsa kirjoitti...

Valto Ensio!

En ole varma siitä, mikä on fiktiota ja mikä faktaa. Sattuu olemaan niin että synnyin keskosena, olin kuolla 3 kuukauden vanhana vesirokkoon, mutta selvisin siitä. Opin puhumaan 8 kuukauden vanhana.

Psykologiassa väitetään että varhaisempia muistoja ei voi olla kuin siltä ajalta kun on oppinut puhumaan.

Minusta muistaminen on tärkeätä. Silti tietysti tämä on kirjoitettu aikuisen kielellä ja tavalla. Todennäköisesti tuo pieni tyttö on ollut aika lailla mykkä, paitsi ehkä isän kanssa.

Äitiys tekee naiselle kaikenlaista, eivätkä äidit aika ajoin ole ihan järjissään. Hormonit, näes. Se selityksenä tuon äidin hahmoon.

Minusta on kuva nelivuotiaana oikein valokuvaajalle otettu ja Aino-puku päällä kotisivujen ensimmäisenä kuvana. Tuolla sivupalkin lopussa. Siinäkin on mukana tarina.

Oli tärkeä puhua kanssasi Sukevasta ja hyvin tärkeätä oli että lähetit kuvat. Niissä on hassua se, että pienenä, siis kun itse asuin siellä eikä tuo pieni tyttö, vaikka minä olen tietysti sekin, niin kuuset olivat kitukasvuisia ja laihoja. Vangit olivat raivanneet pellot suosta.

Sen vuoksi taloista on tullut pieniä, mutta puut näyttävät edelleen samankokoisilta.

Mutta muuten, olen kartoittamassa sukua isän ja äidin puolelta ja löytänyt paljon materiaalia, ja paljon sukupolvia.

En ole käynyt Sukevalla, olen ajanut joskus autolla ohi mennessäni tapaamaan opiskelukaveri Lapinlahdelle. Tulin pohjoisesta päin, oli ollut joku seminaari.

Kaikkiaan minusta itse, tai minä, ei ole se huipputärkeä asia, vaan se mitä itsensä kautta voi mahdollisesti sanoa. Olen kirjoittanut säännöllisesti 8-vuotiaasta asti, suurin osa siitä on kadonnut tai mennyt kirjeinä ystäville. Siksi on pitänyt aina välillä kirjoittaa joku pitempi pätkä että ei ole pelkästään päänsä muistin varassa, vaan yrittää kertoa niin tarkkaan kuin osaa.

Ripsa kirjoitti...

Bloggerin vastaanottamat kuvat katosivat. En tiedä saako niille nyt mitään.

Näyttää siltä ovat kadonneet muiltakin ja siis WordPressiä käyttäviltä eivät.

Käsittääkseni Bloggeri ja Google ovat jotenkin nykyään kompuksessa.