6.3.10

Pietarin lumo


Olen ajatellut Pietaria aktiivisesti sitten abikevään, jolloin luin Dmitri Mereštkovskin 1920-luvulla painetun neliosaisen tiiliskivisarjan nimeltä Kristus ja Antikristus. Kirjasarja hävisi sitten Tukholmaan, annoin sen lainaksi sittemmin aidsiin kuolleelle hyvälle ystävälleni, joka hyväkäs kadotti sen.

En yhtään muista kuka sen on suomentanut, löysinkin sen jostain kirjaluettelosta joskus, mutta tiedot opuksesta olivat epäselvät. Käännösvuosi ei täsmännyt, sitten kaiken lisäksi toisessa kirjalistassa ilmoitettiin että kirjaa on julkaistu neljä osaa ja toisessa että viisi. 

Muistan kyllä lukemani vieläkin erittäin hyvin, koska sarja sai minut käsittämään jotain aika tavalla erilaista venäläisestä tavasta kirjoittaa, kuin mitä olin siihen asti lukenut. Jostain syystä Mereštkovski oli sitten Neuvostoliiton aikaan joutunut epäsuosioon. Ja ennen Neuvostoliittoa ilmeisesti jäänyt Dostojevskin ja Tolstoin jalkoihin.

Ensimmäiset kaksi opusta olivat nimeltään Pietari ja hänen poikansa Aleksei. Siinä väitettiin että Pietari Suuri lähetti jonkun vakoojansa ottamaan selvää miten Venetsia on rakennettu ja tahtoi heti paikalla kanavia ja palatsin näköisiä rakennuksia kanavien rannoille. Poika Aleksei puolestaan lähti Hollantiin opettelemaan laivanrakennusta.

Mutta siis Pietaria suunniteltiin ja rakennettiin. Sitä samaa joka oli joskus Petrograd vähän aikaa, sitten Leningrad ja nyt taas Pietari, eli maailmankielillä St. Petersburg. 

Toiset kaksi osaa kuvasivat Michelangeloa ja Leonardoa ja kaupunkia nimeltä Firenze. Kirjaa lukiessa voi uppoutua uudestaan Firenzen kävelyretkiin. Siellä ei ole muuttunut mikään.

Pietarissa on aina ollut kuvataiteilijoita, kirjailijoita, kuvanveistäjiä, arkkitehtejä, näyttelijöitä, tanssijoita, säveltäjiä – kaikkea mahdollista. Ihmisillä on siellä aina ollut vilkas seuraelämä.  Se on viiden miljoonan ihmisen suurkaupunki, jonne suomalaiset ovat aina menneet. Tosin varmaan useimmiten tulleet myös takaisin.

Kun kävin etelänreissulla kaitsemassa lapsenlapsia, mukaan tuli Johanna Hulkon kirjastosta nappaamani esikoisteos Pietarin säkeitä. Se oli ilahduttava kirjalöytö, odottamaton. Luulen että otin sen nimen vuoksi ja siksi että huomasin säkeiden olevan Anna Ahmatovan.

Ahmatovasta olen lukenut, kuka ei olisi, mutta olen lukenut vähemmän hänen runojaan. 

Menin Hulkon kirjan luettuani suoraa päätä kirjastoon uudelleen ja lainasin Marja-Leena Mikkolan  suomentaman (perusteellisella kirjallisuusesseellä ja elämänkerralla varustettuna) Anna Ahmatovan Valitut runot (Tammi 2008). 

Juutuin elämänkerran lukemiseen ensin, siinä tuli kerratuksi Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Sen toki tiesin että viimeisinä elinvuosinaan Ahmatova asui niin paljon kuin mahdollista pienessä Komorovon/Kellosalon mökissään Karjalan kannaksella. Tiesin myös että Komorovoon tekivät nuoret pietarilaiset runoilijat matkoja, koska heidän mielestään Ahmatova oli viime vuosisadan suurimpia venäläisiä runoilijoita.

Eikä Ahmatova tietenkään välttynyt kirjailijoiden ja muun älymystön kohtalolta. Hyvä ystävä toinen toisensa perään joutui Stalinin vainoissa Siperian leireille tai ammutuksi, kuten Ahmatovan  aviomies Nikolai Gumiljov. Mutta myös Ahmatovan poika Lev Gumiljov joutui leirille ja pääsi sieltä vasta kun Simone de Beauvoir ja Jean Paul Sartre kirjoittivat Anastas Mikojanille. 

Anna Ahmatovan kohtalo oli kova, mutta hän ei lopettanut kirjoittamista missään vaiheessa. Hän kuoli vuonna 1965, jolloin aloitin yleisen kirjallisuustieteen opintojani Tampereen yliopistossa. Ei meillä siis vielä Ahmatovaa käsitelty, vaikka en tiedä oliko hänestä puhuminen arka asia Suomessakin noihin aikoihin. 

Minun on kiitettävä Johanna Hulkkoa näidenkin säkeiden löytämisestä:

Jossakin maailma on yksinkertainen,
läpinäkyvä ja lämmin, iloinen...
Siellä poika pensasaidan yli juttelee,
naapurin tytölle, kun ilta tummenee,
ja hellät sanat saa kuulla mehiläinen.

Meidän elämämme täällä on juhlavaa ja hankalaa,
katkerat kohtaamiset rituaaleja,
raaka tuulenpuuska repii lennossaan
puheen, joka tuskin pääsi alkamaan -

mutta mihinkään emme suostu vaihtamaan
tätä graniittista kaupunkia korskeaa,
sen kunniaa ja kurjuutta, puiston hämärää,
leveitten jokien jäätä säihkyvää
ja Muusan ääntä tuskin kuuluvaa.

23.6.1915 Slepnjovo

Ja kohtalonköynnös puhkesi kukkimaan!




9 kommenttia:

anita kirjoitti...

Kävin eilen kirjastosdsa, olisin lainannut Hulkon Pietari-kirjan, mutta sitä ei ollut hyllyssä. Paljon Pietarista on kirjoitettu, paljon on siitä lukenut, monta kertaa siellä käynyt, mutta ei se ole kaupunki jossa sieluni viihtyisi. Se on sille liian ahdistava paikka.
Komorovossa kävin kerran katsomassa Anna Ahmatovan mökkiä. Se oli uskomattoman pieni, ei siirtolapuutarhamökkiä isompi. Ahmnatovan kotimuseossa olen käynyt pari kertaa mietiskelemässä hänen elämäänsä. Se on hiljainen pasikka, en ole nähnyt siellä muita kävijöitä. Hän asui siellä kolmannen miehensä ja tämän ex-vaimon kanssa. Hänellä ei ollut omaa huonetta. Kun hänelle riitä miehen kanssa, hän sanoi ex-vaimolle: Vaihdetaan huoneita.

Kohtalonkäynnöksesi saa ilmeisesti paljon valoa, kun innostunut kukkimaan jo nyt. Minun kohtalonkäynnökseni kuoli, kun muutin taiteilijatallon. Se ei kestänyt muuttoa pakkasessa.

Sedis kirjoitti...

Tietokanta: HELKA - Helsingin yliopiston kirjastot
Tekijä(t): Merežkovskij, Dmitrij Sergeevič.
Nimeke: Kristus ja antikristus. 1, Jumalien kuolema : Julianus Luopio / Dmitri S. Merežkovskij ; Suom. Hugo T. Salonen.
Aineisto: kirja
Julkaistu: Jyväskylä, 1923.

Ripsa kirjoitti...

Anita, luulen että Pietariin menijät ovat varmaan yleensä jo osanneet kielen tai osaavat sitä niin hyvin, että pärjäävät ja kun usein ovat ensimmäistä kertaa opiskelijoina, niin oppivat äkkiä lisää.

Hulkko on opiskellut venäjän kääntämistä Tampereen yliopistossa ja siksi varmaan tietää ja tuntee Pietarinkin. Tosin esimerkiksi Mereshkovskin kirjoista oppii paljon Pietarin näkymistä, paikoista jne. Sinne ei tarvitse mennä asumaan.

Kohtalonköynnös on nähtävästi innostunut nimenomaan ikkunantakaisesta lumesta, koska valomäärä suurenee huomattavasti vaikka valoa ei olisi paljonkaan.

Posliinikukan multa on pakko vaihtaa, ei auta, vaikka se on niin hirmuisen iso ja hankala tapaus. Se kukkii silloin tällöin, riippumatta niin paljon valosta.

Kiitos Sedis! Tuo ilmeisesti on sitten se puuttuva kirja jota en ole lukenut. Kaiken järjen mukaan sarja olisi kiireimmiten suomennettava uudelleen!

Hannah kirjoitti...

Niin kuin tiedät, en lue paljoakaan runoja. Silti aina silloin tällöin jotkut säkeet osuvat tajuntaan, salavihkaa, kuin huomaamatta. Melkein aina sellaisissa tapauksissa käy myös ilmi, että kirjoittaja on kuuluisa, mestariluokkaa. Hakukonerunoista ei sellaiseen yleensä ole.

Ahmatova oli yksi tuollaisista mestareista, jätti nimensä mieleeni satojen "Maailman runosydämen" laulajista. Ei siksi, että olisi venäläinen, ei siksi että olisi sitä ja tätä, vaan siksi että kirjoitti, niin kuin kirjoitti.

Silti, jotain taustaa vasten voi lukea nämäkin rivit, ja nähdä niissä aika paljon, poliittistakin:
"raaka tuulenpuuska repii lennossaan
puheen, joka tuskin pääsi alkamaan -"
Tuhon tunteen alle peittyy toivo, joka vahvistuu uskosta hyvään ja kauniiseen, joka on "jossain". Onkohan se naiiviutta vai ei?

Niin, minulle käy näin runojen kanssa siksi, että tyhmäkin ymmärtää, kun joku osaa sanoa. Huonompia runoja pitää tulkata tulkaamasta päästyä.

Ripsa kirjoitti...

Hannah, olet oikeassa, Ahmatova on todella selkeä runoilija. Hän ei juuri keikaroi, mitä nyt joissain varhaisrunoissa kävelee vastaan nuori likka joka on ylpeä hienosta mustasta puvusta, jossa hoikkuus korostuu. Mutta sellaisetkin ovat kuin valokuvat, kuitenkin etäännytettyjä.

Venäjä on kai yhdellä sanalla sanottuna katastrofi, eikä se näytä muuksi muuttuvan. Mutta ihmiset silti elävät siellä, ihmisillä on omat, politrukeista tai mafiasta riippumattomat verkostonsa.

Mielenkiintoinen on tämä kahden vuoden takainen Ahmatova-suomennos sen takia, että tajusin miksi olin todennäköisesti joskus kääntynyt pois hänen runoistaan. Mikkola, suomentaja, oli kuullut jonkun venäläisen sanovan, että heidän runouteensa kuuluu riimi, kuuluu soinnillisuus ja tietynlainen laulullisuus, joka lähenee messua.

Olen kuullut Brodskin messuavan joitakin runojaan läpi.

Niinpä tässä suomennosurakassa Mikkola oli ottanut onkeensa tuosta ukaasista ja riimitellyt - ei mitenkään perinteisesti, vaan ihan jotenkin just tarpeeksi.

Minä kun en venäjää osaa, niin Mikkolan ratkaisu lisää runoihin ehkä vähän eksotiikkaa...

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Minäkin vähän Ahmatovasta tiedän, Pietarista en paljoakaan -paitsi että Kittilässä työhönopastettavanani eräällä työmaalla oli Pietarista tullut inkerinsuomalainen nuorukainen joka kovasti halusi kotoutua maahamme.

Tämä juttusi sai minut kuuntelemaan Vera Teleniusta: http://www.youtube.com/watch?v=xaDP5gXGRJw&feature=related

...en tiedä miksi?

Ripsa kirjoitti...

Varmaan siksi, Valto Ensio, että Ahmatova on niin kauan kirjoittanut runoja ja joutunut niin monta kertaa luopumaan rakastetuistaan, että kaipuu, jota Vera Telenius tuossa esittää, alunperin Leonard Cohenin biisi on siis tuon melankolisen juutalaismiehen esittämä "Dance me to the End of Love", Tanssi minut rakkauden loppuun, sananmukaisesti.

Mitenkähän noille inkeriläisille paluumuuttajille on käynyt? Heitä tuli Koiviston luvan jälkeen aika paljon, mutta moni ei osannut enää suomea.

Tuo kirja josta tuli Ahmatova -kimmoke itselleni, Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista, on yhdenlainen monikerroksinen rakkausdraama myös. Yleismaailmallista, kyllä, mutta Ahmatovan kohdalla rakkaussurut olivat niitä samoja, joista puhutaan YLEn Teemalla lauantaisin menevässä sarjassa Arbatin lapset, joka perustuu Rybakovin romaaniin.

Leireille joutui kovasti helposti ja perusteet olivat vähintäänkin huterat, varsinkin jos ne olivat poliittisia.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Ripsa, minuakin rupesi kiinnostamaan Inkerinsuomalaisten paluumuuttajien kohtalo, mutta en näinä päivinä ehdi paneutua asiaan isommin kun on lattianhiontahommat kotona.

Isoin poika on hiihtolomalla, niin koko muu perhe meni mummolaan ja sillä aikana pitäisi ehtiä hoitaa tuo niin kauan odottanut puulattia kuntoon.

Tästäkään hommasta ei tulisi mitään, jos ei olisi hyviä ystäviä olemassa. Huomenna tulee pari kaverusta Ylitorniolta saakka hiomaan (ilman korvausta!) kun minä en sitä itse hallitse kunnolla, vaikka "jokusen" lattian olen elämässäni muuten kasannutkin. Ei minulla olisi varaa jotain parkettifirmaa palkata laittamaan, tulisi äkkiä tuhansien lasku...

Wikistä löysin pikaisesti katsomalla tämän: "1990-luvulta lähtien inkeriläisiä on muuttanut paluumuuttajina Suomeen yli 25 000. Suomessa olevien inkerinsuomalaisten paluumuuttajien tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, sillä paluumuutto oli 1990 -luvun alussa hallitsematonta. Lisäksi maahanmuuttajia ei tilastoida kansallisuuden vaan esim. kansalaisuuden perusteella. Näin ollen inkerinsuomalaiset merkitään tilastoihin Venäjän, Viron tai entisen NL:n kansalaisina, kunnes heille myönnetään Suomen kansalaisuus."

Ripsa kirjoitti...

Valto Ensio, varmaan tuo Wikin tieto on aika ajan tasalla sitten.

Käsitin asian niin, että Koivisto antoi inkeriläisille muuttoluvan osittain moraalisinkin perustein, koska sodan jälkeen heitä palautettiin Neuvostoliittoon ja todennäköisesti viranomaiset tiesivät että eivät pääse enää koteihinsa, vaan todennäköisesti karkotetaan jonnekin kauas. Niin kuin heille sitten kävikin.

Osa inkeriläisistä meni nopeasti naimisiin suomalaisen kanssa, osa vain yksinkertaisesti ei lähtenyt, eikä kukaan patistanut.

Mutta sen muistan että ainakin Neuvostoliiton alkuaikoina suomenkielisillä oli passi jossa luki että suomalainen. Vaarallinen passi, koska juuri suomalaisiksi kutsuttuja joutui leireille enemmän suhteessa kuin mitään muuta kansakuntaa. Heitä pidettiin uhkana.

Kuitenkin ulkomaanpassissa on aina lukenut että Neuvostoliitto. Ilmeisesti suomalais-passi oli sisäiseen käyttöön tarkoitettu.

Kun Neuvostoliitto romahti, niin ihmiset olivat aika epätietoisia passiensa, asumisoikeuksiensa ja muun byrokratian suhteen pitkään.

Suosittelen, sitten kun pääset lattiaurakastasi, että käyt kirjastosta katsomassa onko siellä Anita Konkan kirja Musta passi. Siinä on kertomus eräästä inkeriläisestä kohtalosta.

Eläkä telo itteäs hiomisessa!