26.4.10

Esittäjä, osa 3


Viime tiistaina perfomanssi-illan toinen esiintyjä oli Philip Pedersen. Hänen esityksensä käsittelee elämän ympyrää. Se on oikeastaan spiraali, koska yhden lennon aikana linnun kuljettaja lähtee pois muuttuneena. Tämä on kuvakertomus. Kuvien nimet ovat omiani. Manifestin näkee lukea kokonaisuudessaan klikkaamalla kuva suuremmaksi, kaikki muutkin kuvat saa suuriksi, jolloin riisumisen merkitys näkyy paremmin.

Lintu lentää -
viattomuus



















                                                 Riisuminen




















Elämän ympyrä

















                   Vammasta syntyy manifesti:

                   I'm sick and tired!















Viini ja maito,
punainen ja valkoinen



















                                  Uusi paita

















Lintu lentää,
ehkä













Manifesti jää






24.4.10

Esittäjä, osa 2


Aluksi kivet ovat mustalla alustalla aloillaan. Kiviä voi heitellä vaikka museon takana olevaan mereen eikä meri ole siitä millänsäkään.

Sitten tapahtuu huijaus. Irma Optimistin käsissä kivet muuttuvat paperiarkeissa joiden keskellä on musteläiskä.





Paperiarkit suoristuvat narulla. Esittäjä voi olla kotiäiti jolla on Suuri Tehtävä.















Kaikki musteläikkäpaperit, kymmenen, ripustetaan narulle.
















Irma Optimisti vetää sakset puseron alta ja leikkaa läiskät pois. Pukee arkit kaulaansa kauluriksi.
















Valkoiset kaulurit riisutaan ja lasketaan maahan. Valmiita mihin?










Museo voi poimia saksitut musteläiskät ja kätkeä ne kokoelmiinsa. Siinä on muisto siitä, miten metamorfoosi tapahtuu. Tapahtuma piti toistaa kymmenen kertaa, jokainen vaihe erikseen, koska kiviä oli kymmenen.


Miksi? Siksikö että meillä on kymmensormijärjestelmä? Siksi että kaikki on kerrottava kymmenellä, sadalla, tuhannella ja miljoonalla ja niin edelleen. Sitten numerot käsittävät jo koko universumin ja siitä tulee käsitettävä, kunhan vain Irma Optimisti jaksaa toistamista tarpeeksi kauan. Kapitalismi ehtii kuolla.

Ulkona lievästi lainehtiva meri jää tässä toissijaiseen asemaan. Aina se ei ole, olen nähnyt joskus videopätkän, jossa Irma Optimisti soutaa veneellä tai jollalla. Siinäkin tapahtui jotain, mutta kiviä ei näkynyt. Jos kiven heittää esimerkiksi jättiläinen tarpeeksi kovaa, niin veneen pohjaan tulee reikä.

Kivi on mennyt läpi maankuoren, noussut ylös Kiinassa ja jatkaa menoaan avaruuteen. Nyt jäljelle ei jää paljon. Kysymys on siitä, millainen voima lähtee jättiläisestä, joka ei ole Irma Optimisti.

Mutta täällä ollaan suojassa tuulelta ja mereltä ja hissillä pääsee yläkertaan. Siellä on seinillä kuvia ja lattiassa veistoksia.

23.4.10

Esittäjä


Don DeLillolla on otsikon mukainen kirja (Nimi The Body Artist sanoo kyllä enemmän, Esittäjä voi olla mikä vain). Se ei ole paksu kirja, se on ohitettu aika vähillä kritiikeillä, enkä myöskään usko sen olleen suuri myyntimenestys. Ainakaan Suomessa.

Minun pienessä päässäni kirja oli raivokkaan hullaannuttava. Se selitti kerralla koko performanssi- tai happening –nimisen ilmiön. Ohuen kirjan luettuani olin valmis vannomaan että DeLillo on kirjoittanut parhaan kirjansa.

Olen nähnyt näitä esittäjiä jo 1960-luvulla. Sitten on mahdollista hakea videoita 1950-luvulta, varsinkin amerikkalaisia pikkufilmejä, joissa on mukana esittäjäjiä, runonlukijoita, jazzmuusikoita, tanssijoita, klovneja – kaikkea mahdollista.

1950-luvun tapahtumia kutsuttiin nimellä happening ja siitä nimitys tarttui myös suomen kieleen. Siitä on vaikea vääntää suomenkielistä nimeä. Sen ydin on taiteidenvälisyys mitä suurimmassa määrin. Se voi olla myös tieteidenvälistä, niin kuin pari päivää sitten näkemässäni Irma Optimistin tapauksessa: on mahdollista löytää esityksen taustalta matematiikkaa, eikä päähän oikeastaan satu lainkaan.

Edellisessä postauksessa kirjoitin modernismista. Siinä esimerkkinä toiminut Seppo Arina edusti mielestäni nimenomaan eurooppalaista modernismia. Taide on hieno asia sen takia, että se ei suostu taidehistorioitsijoiden tai kriitikoiden pilttuisiin vaan potkii vastaan. Sitten pitää muistaa että modernismin airuet Euroopassa 1920-30 –luvuilla järjestivät järkiään järjettömiä ja hillittömiä performansseja ympäriinsä, eri maissa, eri kaupungeissa.

Nimenä tällä liikkeellä oli mm. dadaismi - jo lapsetkin osaavat sanoa että dadadadaa. Venäjällä heitä saattoi olla vaikka suprematisteissa, paitsi että he menettivät julkaisu/esiintymisoikeutensa Stalinin noustua valtaan vuoden 1924 jälkeen. Siis aika pian Leninin kuoleman jälkeen loppui taiteiden välinen hurja vuoropuhelu.

Aamupäivällä oli kylässä blogiystävä, jonka kanssa mietittiin yliopistopolitiikkaa. Hän, samoin kuin moni meistä täällä kirjoittavista, saa vaikutteita Suomen kulttuuri-ilmiöistä ja sanoi että toisin kuin taiteiden kentällä, hänen mielestään Aalto-yliopistolla ei ole mahdollisuuksia onnistua, koska siinä pilkotaan tieteet ja taiteet pieniin osasiin. Hänen mielestään taiteilla voisi olla vielä mahdollisuus vaikuttaa ajatteluttavasti ihmisiin. Minä taisin olla vähän epäileväinen.

Ajattelen että pieniä osasia voi kyllä tarkastella luonnontieteissä, katsoa mikroskoopista tai teleskoopista, mutta jos pitäisi yrittää löytää yhteisiä tekijöitä teknisen, kaupallisen ja designin suhteen, vaikeuksia tulee varmasti. Ei niin etteikö tekijöitä olisi, yhdistäviä siis, mutta työtavat ovat auttamatta erilaisia, sen vuoksi yhteistyö on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Suomi on pieni maa. Sattui niin että jo pitkän aikaa ennen Islannin tulivuorenpurkausta täällä Vaasassa toimiva Platform (suom. esimerkiksi esiintymislava) ja nykytaiteen museo Kuntsi olivat päättäneet yhteistyöstä. Kerran kuussa siellä tulee olemaan performanssi-ilta. Nyt kävi niin että japanilainen performanssitaiteilija ei päässyt Vaasaan eikä edes Suomeen, koska lentokoneet eivät lentäneet tuhkapilvessä.

Irma Optimisti sai seurakseen tanskalais-ruotsalaisen Philip Pedersenin. Kun lähdimme esitysten jälkeen Kuntsilta taivaanranta leimusi, kun auringonlasku osui tuhkapilveen.


Esiintyjien on osattava keskittyä. Tässä kaksi esimerkkiä keskittymisestä ennen esitystä:











Irma Optimisti











                                                             


                                                        Philip Pedersen















Ja sitten vielä leimuava auringonlasku. En tahtonut tuon ilmaa likaavan auton takavaloja kuvaan, mutta se kulki niin hitaasti, että muu porukka meni jo kaukana, joten olkoon nyt sitten ruma auto muistuttamassa tulevien auringonlaskujen kenties vielä punaisemmasta väristä.

(Kuvat voi klikata isommiksi!)


                                         Mutta meri alkaa olla vapaa.

16.4.10

Moderni surrealisti


Olen periaatteessa vastaan määrittelyjä. Minussa elää vastaansanoja, ja se väittää että ismeistä puhuvat tahtovat lokeroida siististi olemassaolon. Ainakin minun opiskeluaikanani, joka päättyi joskus 90-luvun puolivälissä, tenttikysymyksissä piti kuvata, selittää, peräti analysoida jokin tarkoin määritelty suure, oli sitten kyse ilmiöstä mistä hyvänsä.

En tarkoita tässä massaluentojen typeriä tenttejä, joissa arvon professorin piti keksiä kysymyksiä jostakin pienen pienestä detaljista, jota harva muistaisi. Sellaisiin jouduin osallistumaan vielä silloin 90-luvullakin, olin kuvitellut että ne olisi jo hylätty oppimista halveksivana temppuna.

Taidehistoriaa sain opiskelluksi puolen appron verran. Olin kyllä aiheesta kiinnostunut, mutta luennoitsija pani huoneen pimeäksi ja rupesi näyttämään dioja. Luennoitsijan ääni oli unettava, joten rupesin nukkumaan mieluummin kämpillä.

Kävin pari päivää sitten näyttelyssä, joka oli virkistävä oikeiden opintojen muistamisen vuoksi. Äiti oli lehtikriitikko ja minä sain edustaa avecia kaikissa näyttelyiden avajaisissa Tampereella. Opin pitämään kuvataiteesta. Kun aloitettiin näyttelyissä ravaaminen olin 8-vuotias, ja kun se loppui olin 16-vuotias. Eipäs, se ei loppunut koskaan!

Meillä on Pohjanmaan museossa hieno näyttely, josta voi lukea oikeastaan koko suomalaisen modernismin. Kuvataiteilijan nimi on Seppo Arina, näyttely on muistonäyttely, mutta kun ajattelee että taiteilija on tehnyt kuvia 70 vuotta, ollut koko ajan koloristi, mutta muuntautunut muodoissaan sinne tänne, päädyin kyseiseen otsikkoon. Eikä ole edes kovin kauan siitä kun hän kuoli, vuonna 2001.

Ja hän asetti


Noin pitkän uran aikana on tapahtunut vaikka mitä. Kun Arina teki myös lehtipiirroksia ja hänellä oli nopea ja tarkka piirroskynän jälki, näkee myös hänen huumorinsa joka oli aika lailla absurdia. Mistä tahansa absurdista on lyhyt matka surrealismiin.

Näyttelyn avajaisissa oli esitelmä Arinan elämäntyöstä, jossa taidehistorioitsija kulki kuvien mukana miltei läpi Suomen 1900-luvun taiteen. Ei Suomi ole erikoisesti mitenkään poikkeus, kun ajattelee esimerkiksi Euroopan 1930-50-lukujen voimakasta murrosta: ekspressionismi, surrealismi, kubismi, informalismi ja niin edelleen.
Nunnan tie taivaaseen


Totta kai ismit jossain määrin helpottavat tulkintaa. Kolorismi ei ole oikea ismi, mutta siihen päädyin Arinan töitä katsoessani. Mutta muistin monia muita suomalaisia kuvataiteilijoita 1950-luvulta vuosituhannen vaihteeseen eikä Arina mitenkään ole hassumpi edustaja siinä joukossa. Edustipa hän nyt mitä tahansa. Nämä tässä postauksessa olevat kuvat ovat 1980-luvulla, joka aikakausi Arinan töissä erityisesti jotenkin vetosi minuun. Kun olen ei-pätevä sanomaan, sanon vain, että niissä on selvän jujun lisäksi kyllä sanomakin.

Koska taiteilija on tuttu värien kanssa, näyttelyn kuvien ääreen on asettauduttava pidemmäksi aikaa, silloin kun väki alkaa vähentyä ja on lähinnä alakerrassa syömässä voileipiä ja juomassa viiniä. Värit onnistuvat tunkeutumaan tajuntaan vaivihkaa, hiljaisesti. Maalipinta tekee sen että outo eteläinen maisema ei vahingossakaan vertaudu postikorttiin. Jokaisessa maalauksessa on jotain, joka nyrjäyttää todellisuutta hiukan pois saranoiltaan.
Tulivuori


Se on mielestäni kaiken taiteen tehtävä. Vaikka sumentuisi stratosfääri.

(Kuvat: Tuija Arina-Sundelin)

9.4.10

Asialtaasta


Olin vuonna 1982 Seinäjoen urheiluhallissa todistamassa, kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Yhtyeen basisti hiiviskeli urheiluhallin nalaukoissa ja paineli nenäänsä ikkunaan. Koko Seinäjoki hihitti. Hyvä että voittivat. Pistepirkoista oli muutenkin esikuvaksi, soittotaitokin oli niin ja näin. Kaikkina muina vuosina kisat oli vedetty otsa rypyssä, nyt puhalsivat uudet tuulet ja kohta me oltaisiin niissä mukana. Ei seuraavana vuonna vielä, silloin Geishan ja Syyskuun piti ottaa kaksoisvoitto, joten me ei edes vaivauduttu ottamaan osaa, eikä meillä ollut siihen mennessä kuin yksi biisi eikä sekään oma. Ei ne silti mitään kaksoisvoittoa ottaneet, eivät päässeet edes karsinnasta eteenpäin ja kokonainen goottiarmeija, pari hassua jätkää Seinäjoelta, uhkasi laittaa tuomariston tikun nenään.---

Filppulan Jaska Ilmajoelta on ollut vasta nuori kundi noihin aikoihin, mutta olin selvillä siitä, että Pohjanmaalla kuhisi. Ensin oli perustettu KEMU eli Kehittyvän Musiikin yhdistys, sitten samainen yhdistys rupesi järjestämään Provinssi-rock – tapahtumaa Seinäjoen Törnävällä, joka siihen asti oli ollut tunnettu lähinnä mielisairaalasta ja varsinkin sen suljetuista osastoista. Maakunnassa oli kyllä usein sipisty, että Vimpelissä ei tarvittaisi B-mielisairaalaa, vaan katto koko pitäjän päälle. Minä en ole perillä mielisairaaloiden marssijärjestyksestä, mutta kyllä minua uhkailtiin sillä kun asuin Vimpelissä, siis jos en ole kiltisti. Olin vasta 5-vuotias silloin, joten sillä oli ehkä vaikutusta. Lopetin kiroilun, jota naapurin poika oli opettanut minulle kärsivällisesti.

Oikeastaan koko 1980-luvun alkupuoli oli rock-yhtyeiden kulta-aikaa. En ole varma siitä, kuuluivatko tulevat ja nykyisetkin rock-kokoonpanot sukupolvi X:n esiinmarssiin, mutta tässä kirjassa, Me ei oltu valtaosaa Jaska Filppula kuvaa tosirailakkaasti ,mitä uuden musiikin esiinmarssi vaikutti lakeuksilla jossa ei jumalauta pilkattu jumalaa. Sillä oli mitä tärisyttävin vaikutus.

Kirja on romaani. Sen on julkaissut viime vuonna Like-niminen kustannus, joka hyvin usein osuu julkaisemaan katu- tai tässä tapauksessa maantie-uskottavaa kirjallisuutta. Siis ei ollenkaan huono kustantamo, mutta jos niitä pitäisi asettaa paremmuusjärjestykseen voisi käydä huonosti. Kun ne ovat niin erilaisia ja vetoavat niin kovasti erilaisiin lukeviin yleisöihin.

Filppulan teksti on hauskimpia mitä olen lukenut aikoihin. Eikä tämä ole hänen ensimmäinen romaaninsa vaan neljäs. Kuvasta katsoo niin pohjalaisen näköinen nuori kaveri, että hänestä olisi vaikka näköiskuvaksi Etelä-Pohjanmaalle. Näköispatsasta hänestä tuskin tehdään edes Ilmajoelle.

Kirja tapahtuu suurelta osin Ilmajoella, joka on tunnettu Alkon Koskenkorvan tehtaista, Santavuoresta (josta Jaakko Ilkka oli kotoisin) ja tietysti oopperajuhlista, joita pojat katsovat sillalta syrjäsilmällä ja vitsailevat Könnin kuokkamiehellä ja sen puoleen myös Jorma Panulalla. Nyt kun sitä aattelen, niin minä olisin ehkä ajatellut silloin samoin, mutta nyt luulen että Panula olisi ilahtunut poikajoukon tapaamisesta.

Poijat ovat kehittyviä yksilöitä, joilla on ongelmana yleensä ja erityisesti olemassaolon taistelu, joka on rankkaa ja erityisen rankkaa se on aina ollut Pohjanmaalla. Ilmajokea en kyllä erityisesti tunne, että en osaa sanoa onko esimerkiksi Santavuoren legendalla ollut merkitystä esikuvien suhteen.

Tämä poikajoukko yrittää keksiä miten Koskenkorvan tehtaan piippuun, siihen keskivaiheelle, saisi maalatuksi kolme kirjainta: WHO. Joku valopää siinä joukossa sitten keksii ettei kannata, että emännät ja kylän akat vain sanoisivat että ”No jo on erikoosta!”, johon toinen että ”Onko Koskenkorva ruvennut maailman terveysjärjestön asiakkahaksi?”, johon vielä joku että ”Jo on kuulkaa omituusta!”, jotenkin niin käy poikien ajatus, eikä sitä paitsi edes löydy tarpeeksi korkeita tikkaita. Ilmeisesti sanoja ei sitten ikinä ilmestynyt Koskenkorvan tehtaan piippuun.

Emäntien ihmettelyssä on kirjan ainut löytämäni selvä virhe. En usko että kovin moni emäntä tietäisi että WHO on YK:n maailman terveysjärjestö.

Kirjassa on hienoja otoksia 1980-luvun maaseudusta, sen jakautumisesta vielä maataloudesta elannosta saavaan ja muuhun väestöön. Siinä keskellä kasvava näkee äkkiä jo pihalla kuka on kuka ja minkä takia ketäkin arvostetaan. Syyt ovat samansuuntaiset varmaan kaikkialla Suomessa, ehkä tämä on ylipäänsä maaseudun kuvausta noin yleensä. Kirjassa päähenkilö touhuaa kaiken aikaa ja on enimmän aikaa totaalisesti pihalla. Tosin aika luovasti pihalla.

Mutta parasta kirjassa silti on sen hillitön eteenpäinmeno, eikä mitenkään vihaisen ryppyotsaisesti vaan lämpimän huumorin kanssa. Olin sitä paitsi jo unohtanut kuinka hurjasti murre ja maisema tuottaa verbaalilahjakkuuksia, joita on tullut tavatuksi monia.

Jaska Filppula on minulle uusi tuttavuus, mutta suosittelen kirjan lukemista ja pliis, vailla ennakkoluuloja. Ollaan me pohjalaiset omaa lajiamma, mutta tässä on nyt astetta rehellisempi ja aidompi aikojen ja tapojen kuvaus.

Olin itse katsomassa kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Kyllä minä pidin niiden soitannasta, vaikka kuulin muunlaistakin mutinaa.


4.4.10

Kun olin kolme, osa 3


Isä lauloi minulle lauluja ja luki monta pitkää iltapäivää. Äiti oli pyykkituvassa nostelemassa lakanoita kiehuvasta lipeäpadasta, mutta minä olin isän kanssa. Se kertoi seikkailuja pitkistä pyörämatkoista. Sen pyörän nimi oli Torpeedo ja se kiisi niin kuin torpeedo kun siinä oli kaksi vaihdetta. Isä selitti että torpeedo on niin kuin pyssy, se vain ei sylje tulta heti lähdettyään kanuunasta, vaan sitten kun se osuu maaliin.

Mutta tämä Torpeedo oli sininen iso käyräsarvinen pyörä. Isän kanssa käytiin kauempana nevalla katsomassa olisiko jo juolukoita ja puolukoita. Nyt olisi pitänyt löytää karpaloita. Isä otti minut Torpeedoon niin että istuin sen käsien välissä poikkipienalla. Isä puhui omiaan maalista, meillähän oli asiaa nevalle. Oli mukana sanko ja saatiin pohjapeittoon. Ei tuullut, mutta nousi huuru vedestä. Nyt alkaa olla liian kylmä, sanoi isä, vaikka minä olisin kyllä tarjennut.

Oltiin pimeään asti. Käännyttiin takaisin kun isä sanoi että ehkä äiti on jo hyvällä tuulella.


Ulkona ei näkynyt ketään ja sitten rupesi vihmomaan hyvin kylmää sadetta. Menin seisomaan lähelle tietä suuren kuusen alle. Rupesin laskemaan numeroita niin pitkälle kuin osasin, mutta jouduin aloittamaan aina alusta. Sitten istuin ison juuren päälle ja heiluttelin alinta kuusen oksaa eestaas. Ajattelin että haukka saattaisi luulla että oksalla istuu lintu, sitten se sukeltaisi alas ja minä saisin sitä kiinni jaloista ja puristaisin niin lujaa ettei se pääsisi irti.

Navettapiika pani aina meidät Pekan kanssa vahtimaan kanoja, ettei haukka tule ja syö niitä suuhunsa. Renki sanoi että jos ottaisin haukkaa jaloista niin se lähtisi lentämään ja minä lentäisin mukana. Se voisi olla hyvä keino oppia lentämään. Lentämistä parempaa ei voisi olla. Pääsisin kauemmas kuin kirkonkylään, ehkä jopa sen toisen isoäidin, Mamman, luo. Oppisin puhumaan haukan kieltä, ja se kuljettaisi minua aina sinne minne halusin.

Minulla oli hyvin tarkka kuulo ja kuulin hevosen kaviot ja rattaat jo ennen kuin ne näkyivät mutkan takaa. Tuli kiire. En halunnutkaan että setä näkee minut heti. Lähdin juoksemaan kohti Nassun pesää, mutta sitten ajattelin että sinne ne tulevat ensiksi, kun huomaavat etten ole pihalla enkä tien päässä.

Menin talon seinustalle lähelle ruusupensaita, josta näin hyvin sisälle. Äiti ainakin näkyi. Se oli nostamassa kahvikuppeja pöydälle ja kakku oli keskellä pöytää. Sillä oli vauva sylissä. Rattaat pysähtyivät talon eteen. Isä kuului huutavan tallille päin, mutta siellä ei tainnut olla ketään juuri silloin koska sitten kuulin kuinka hevosen kaviot etääntyivät tallille päin. En kuullut enää kenenkään puhuvan. Ehkä minun olisi pitänyt mennä auttamaan isää hevosen riisumisessa, mutta sitten tuumin että minun kuitenkin pitäisi ensin katsoa miltä setä näytti. Isä sanoi että se on hänen veljensä. Nehän voisivat hyvinkin olla samannäköisiä ja siitä varmaan näkisi voisiko siihen luottaa vai olisiko se niin kuin äiti, ettei ikinä varmasti tiennyt mitä se tekisi.

Setä istui pöydän ääreen, kääntyi ikkunaan päin ja silloin se katsoi suoraan minuun. Sillä oli kihara tukka niin kuin minullakin ja tummat silmät. Setä hymyili minulle. Minä ojensin käteni ja viitoin sitä tulemaan ulos. Setä näkyi selittävän jotain äidille, joka jäi seisomaan kahvipannu kädessään keskelle lattiaa.

Setä ei näyttänyt aikuiselta. Se käski kutsua itseään Immuksi. Vedin sitä kädestä, että se saa tavata parhaan ystäväni. Nassu ei ollut ulkona, avasin siis veräjän ja pyysin Immua tulemaan lähemmäksi. Nassu ei nukkunut, vaan se oli kuunnellut kuka oli tulossa, minun askeleeni se kyllä tunsi, mutta ei tuntenut setää. Kysyin Immulta oliko se käynyt täällä aikaisemmin, se pudisti päätään. Nassu tuli siihen minun rapsuteltavakseni.

Immu ojensi kättään. Nassu nuuhkaisi sitä, mutta samalla se katsoi Immua sillä tavalla että voiko siihen luottaa. Minä sanoin Nassulle siihen että kyllä siihen varmaan voi luottaa, tulihan se siihen kuitenkin minun kanssani. Isä kuuli meidät ja tuli siihen seisomaan. Immu sanoi että jouluhan ei ole enää kaukana. Isä hymyili sille että ei olekaan ja että tuletkos meille jouluksi. Immu kysyi sitten että ruokaako on tarpeeksi. Se ei kuulostanut kysymykseltä. Isä katsoi minua ja sanoi että lähdetäänpäs sisälle.

Äiti aloitti että ei Marjaa voi päästää yksin, se ei olet tottunut kulkemaan yksistään ja eikö Mammakin ollut väsynyt. Immu katsoi minua ja kertoi että juurihan Marja kertoi matkustaneensa isoäidin luokse vaikka kuinka monta kertaa. Äiti tuli siihen minun lähelleni ja sanoi että tuolla tytöllä on mielikuvitusta enemmän kuin tarpeeksi. Isä avasi suunsa ja aikoi sanoa jotain. Mutta äiti jatkoi että vaikka Immu olisikin menomatkalla mukana, tulomatkalla ei olisi, eikä voinut ajatellakaan että tyttö olisi niin pitkään kuin jouluun asti, jos Immu tulisi silloin tänne. Immu sanoi että Marjan pitäisi päästä tutustumaan viimeinkin toiseen isoäitiinsä, kun se tuntee jo toisen.

Äiti rupesi hermostumaan. Sen ääni kohosi kun se sanoi, että älä sinä tule pojanjolppi tänne opettamaan miten minä lapseni kasvatan. Vauva rupesi huutamaan ja minä menin nopeasti sen luo. Isä käski äidin rauhoittua. Äiti suuttui vuorostaan isälle. Se sanoi että minä en sinun sukuasi ole tänne kaivannut nyt enkä tule kaipaamaan muulloinkaan. Pysykööt erillään tästä perheestä. Isä käski sen pitää suunsa kiinni. Äiti heitti lautasen päin seinää ja otti sitten luudan ja käski Immun häipyä heti eikä viidestoista päivä.

Immu sanoi että vai niin. Isä istui alas ja huokaisi. Immu rupesi pukemaan päälleen mutta kääntyi sitten ja pyysi äidiltä, että saisi antaa lahjansa minulle. Äiti käänsi selkänsä ja meni tiskaamaan astioita. Se kolisteli niin lujaa että oli vaikea kuulla mitä kukaan sanoi. Isä otti kihvelin ja harjan ja rupesi siivoamaan särkynyttä lautasta lattialta.

Immu tuli minun ja vauvan luo. Se ojensi minulle aivan pienen paketin, sellaisen joka näytti kuin olisi tarkoitettu nukelle. Siinä oli silkkinauha ympärillä. Se käski minun avata sen. Sitten se silitteli vauvaa ja leikki sen sormilla. Vauva hymyili sille koko naamallaan ja sanoi äittä. Paketissa oli aivan pieni posliinipossu, jonka selässä oli neliapila. Immu sanoi että minun pitäisi pitää se mukanani aina, koko elämän. Minä sanoin kiitos, koukistin sormea, se kumartui aivan alas, minä kuiskasin sen korvaan, että lupaan kyllä tulla heti kun pääsen karkaamaan. Immu kuiskasi takaisin, että elä sinä kuvittelekaan mitään sellaista, vaan tulet sitten seuraavan kerran kun isäs tulee käymään, sen mukana.

Yöllä pidin possua kämmenessäni, ettei se vain pääsisi häviämään. Äiti ja isä eivät sanoneet mitään toisilleen. Mutta en kuullut isän kuorsaavan, varmaan sekin valvoi. Immu oli illalla ottanut pirssin kirkolle ja sanonut että menee siellä kyllä yöksi jonnekin että pääsee sitten aamulla junalle. Se puhui vain isälle, äidille se ei enää sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä isä ei mennyt töihin. Se lähetti minut heti aamulla ulos, sanoi että sillä on tärkeitä asioita äidille. Minä olin suurimman osan aamua Nassun pesällä, mutta aina välillä kävin katsomassa mitä isä ja äiti tekivät. Välillä näytti siltä että äiti itki, välillä taas äiti huusi ja hakkasi isää nyrkeillään.

Sitten lähdin katsomaan kuka olisi tallilla, mutta siellä oli vain se iso pahansisuinen vankilan setä. Tiesin että se ei enää ajaisi minua pois, mutta se katsoi minua niin vihaisesti että en voinut jäädä sinne olemaan. Enkä sitä paitsi tahtonut lähteä hakemaan leipääkään sisältä. Otin lopulta Nassun ja lähdettiin kävelylle. Mentiin tietä pitkin, tällä kertaa kaupalle asti, koska äiti ei varmasti jaksaisi välittää juuri nyt mitä minä teen. Minä lauloin lujaa kaikkia lauluja joita osasin, koska laulaessa unohdin että en voinut mennä kotiin.