9.4.10

Asialtaasta


Olin vuonna 1982 Seinäjoen urheiluhallissa todistamassa, kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Yhtyeen basisti hiiviskeli urheiluhallin nalaukoissa ja paineli nenäänsä ikkunaan. Koko Seinäjoki hihitti. Hyvä että voittivat. Pistepirkoista oli muutenkin esikuvaksi, soittotaitokin oli niin ja näin. Kaikkina muina vuosina kisat oli vedetty otsa rypyssä, nyt puhalsivat uudet tuulet ja kohta me oltaisiin niissä mukana. Ei seuraavana vuonna vielä, silloin Geishan ja Syyskuun piti ottaa kaksoisvoitto, joten me ei edes vaivauduttu ottamaan osaa, eikä meillä ollut siihen mennessä kuin yksi biisi eikä sekään oma. Ei ne silti mitään kaksoisvoittoa ottaneet, eivät päässeet edes karsinnasta eteenpäin ja kokonainen goottiarmeija, pari hassua jätkää Seinäjoelta, uhkasi laittaa tuomariston tikun nenään.---

Filppulan Jaska Ilmajoelta on ollut vasta nuori kundi noihin aikoihin, mutta olin selvillä siitä, että Pohjanmaalla kuhisi. Ensin oli perustettu KEMU eli Kehittyvän Musiikin yhdistys, sitten samainen yhdistys rupesi järjestämään Provinssi-rock – tapahtumaa Seinäjoen Törnävällä, joka siihen asti oli ollut tunnettu lähinnä mielisairaalasta ja varsinkin sen suljetuista osastoista. Maakunnassa oli kyllä usein sipisty, että Vimpelissä ei tarvittaisi B-mielisairaalaa, vaan katto koko pitäjän päälle. Minä en ole perillä mielisairaaloiden marssijärjestyksestä, mutta kyllä minua uhkailtiin sillä kun asuin Vimpelissä, siis jos en ole kiltisti. Olin vasta 5-vuotias silloin, joten sillä oli ehkä vaikutusta. Lopetin kiroilun, jota naapurin poika oli opettanut minulle kärsivällisesti.

Oikeastaan koko 1980-luvun alkupuoli oli rock-yhtyeiden kulta-aikaa. En ole varma siitä, kuuluivatko tulevat ja nykyisetkin rock-kokoonpanot sukupolvi X:n esiinmarssiin, mutta tässä kirjassa, Me ei oltu valtaosaa Jaska Filppula kuvaa tosirailakkaasti ,mitä uuden musiikin esiinmarssi vaikutti lakeuksilla jossa ei jumalauta pilkattu jumalaa. Sillä oli mitä tärisyttävin vaikutus.

Kirja on romaani. Sen on julkaissut viime vuonna Like-niminen kustannus, joka hyvin usein osuu julkaisemaan katu- tai tässä tapauksessa maantie-uskottavaa kirjallisuutta. Siis ei ollenkaan huono kustantamo, mutta jos niitä pitäisi asettaa paremmuusjärjestykseen voisi käydä huonosti. Kun ne ovat niin erilaisia ja vetoavat niin kovasti erilaisiin lukeviin yleisöihin.

Filppulan teksti on hauskimpia mitä olen lukenut aikoihin. Eikä tämä ole hänen ensimmäinen romaaninsa vaan neljäs. Kuvasta katsoo niin pohjalaisen näköinen nuori kaveri, että hänestä olisi vaikka näköiskuvaksi Etelä-Pohjanmaalle. Näköispatsasta hänestä tuskin tehdään edes Ilmajoelle.

Kirja tapahtuu suurelta osin Ilmajoella, joka on tunnettu Alkon Koskenkorvan tehtaista, Santavuoresta (josta Jaakko Ilkka oli kotoisin) ja tietysti oopperajuhlista, joita pojat katsovat sillalta syrjäsilmällä ja vitsailevat Könnin kuokkamiehellä ja sen puoleen myös Jorma Panulalla. Nyt kun sitä aattelen, niin minä olisin ehkä ajatellut silloin samoin, mutta nyt luulen että Panula olisi ilahtunut poikajoukon tapaamisesta.

Poijat ovat kehittyviä yksilöitä, joilla on ongelmana yleensä ja erityisesti olemassaolon taistelu, joka on rankkaa ja erityisen rankkaa se on aina ollut Pohjanmaalla. Ilmajokea en kyllä erityisesti tunne, että en osaa sanoa onko esimerkiksi Santavuoren legendalla ollut merkitystä esikuvien suhteen.

Tämä poikajoukko yrittää keksiä miten Koskenkorvan tehtaan piippuun, siihen keskivaiheelle, saisi maalatuksi kolme kirjainta: WHO. Joku valopää siinä joukossa sitten keksii ettei kannata, että emännät ja kylän akat vain sanoisivat että ”No jo on erikoosta!”, johon toinen että ”Onko Koskenkorva ruvennut maailman terveysjärjestön asiakkahaksi?”, johon vielä joku että ”Jo on kuulkaa omituusta!”, jotenkin niin käy poikien ajatus, eikä sitä paitsi edes löydy tarpeeksi korkeita tikkaita. Ilmeisesti sanoja ei sitten ikinä ilmestynyt Koskenkorvan tehtaan piippuun.

Emäntien ihmettelyssä on kirjan ainut löytämäni selvä virhe. En usko että kovin moni emäntä tietäisi että WHO on YK:n maailman terveysjärjestö.

Kirjassa on hienoja otoksia 1980-luvun maaseudusta, sen jakautumisesta vielä maataloudesta elannosta saavaan ja muuhun väestöön. Siinä keskellä kasvava näkee äkkiä jo pihalla kuka on kuka ja minkä takia ketäkin arvostetaan. Syyt ovat samansuuntaiset varmaan kaikkialla Suomessa, ehkä tämä on ylipäänsä maaseudun kuvausta noin yleensä. Kirjassa päähenkilö touhuaa kaiken aikaa ja on enimmän aikaa totaalisesti pihalla. Tosin aika luovasti pihalla.

Mutta parasta kirjassa silti on sen hillitön eteenpäinmeno, eikä mitenkään vihaisen ryppyotsaisesti vaan lämpimän huumorin kanssa. Olin sitä paitsi jo unohtanut kuinka hurjasti murre ja maisema tuottaa verbaalilahjakkuuksia, joita on tullut tavatuksi monia.

Jaska Filppula on minulle uusi tuttavuus, mutta suosittelen kirjan lukemista ja pliis, vailla ennakkoluuloja. Ollaan me pohjalaiset omaa lajiamma, mutta tässä on nyt astetta rehellisempi ja aidompi aikojen ja tapojen kuvaus.

Olin itse katsomassa kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Kyllä minä pidin niiden soitannasta, vaikka kuulin muunlaistakin mutinaa.


2 kommenttia:

Hannah kirjoitti...

Jaahas, lisää sarjaan maakuntakirjallisuus, tavalla taikka toisella.

Filppula kirjoitti jonkin artikkelin Niin&Näin -lehden rocknumeroon, mistä on jo pieni ikuisuus aikaa. Kai jo vuosi sitten. Silloin painoin nimen mieleeni tekstin verbaalisen lahjakkuuden vuoksi, oikeastaan verbaalisen tulituksen. Tämä kuvaamasi teos ei tainnut olla ihan vielä ilmestynyt silloin, vaan tarjolla olivat nuo Amerikkaan sijoitetut aiemmat teokset. Ne taas jostain syystä tuntuivat epäilyttäviltä, epäuskottavilta, vaikka arvio on lukematta taatusti väärä.

Hyvä siis, että mies on tuonut mieliaiheensa kotisuomeen, kotiseurulle (kuuluuko pohjalaaseen r vai d?). Täytynee tsekata tämä kirja vielä kun jonain päivänä kohdalle osuu.

Murteet ovat enimmäkseen hauskoja luettavia, vastikään poimin matkaani Liksomin "Maan", vaikka kaikki aiemmat yritykset selvitä hänen pohjoisesta hulluudestaan eivät ole olleet onnistuneimpia. Nytkin lueskelin kirjaa sieltä täältä hyvän tovin kirjastossa, ennen kuin tohdin sen lainata. Mutta ääneenluettuna se on hurjinta, minulla on jokin pätkä jossain cd-factan uumenissa, mikä kerran oli varsinainen löytö.

Murteessa on tallella jotakin sellaista suoruutta ja purevuutta, jota kliininen yleiskieli ei kai koskaan tavoita. Siinä ruma sana on liian ruma, sekin mikä ei ole murteella ruma. Outo juttu, vaan tosi.

Ripsa kirjoitti...

Jep, Hannah. Nyt kun sitä aattelen niin mielessäni on voinut olla oma juttusi Koivukarista.

Mutta lapsuuden eteläpohjalaisen kuuleminen ja puhuminen oli nautittava löytö. Filppulan Jaska on verbaaliakrobaatti parhaasta päästä, ehdottomasti. Laskeskelin että hän on 10 vuotta poikaani vanhempi, Ilimari osaa tuon kielen ja nyt täytyy kyllä painua kirjakauppaan etsimään ja ostamaan kirja poijalle.

En liioitellut yhtään, kun sanoin että KEMUn ja muiden uuden musiikin yhdistysten ilmaantuminen lakeudelle oli aivan oikea kulttuurivallankumous, eikä se keltään meiltä mennyt ohi jättämättä jälkiä.

Samaa soittoa ja myös suunsoittoa oli taatusti muuallakin Suomessa juuri 1980-luvun alkumaissa, mutta tuntuu niin hienolta lukea sitä omalla kielellä. Filppulan Jaska puhuu murroksen tulosta myös pojan kielellä, tulevan miehen, etupäässä murrosikäisen, joten siinä on tavattoman aito klangi. Ja tässä maskuliinisuus on nättiä, ei suurisuista machoutta, vaan hyvin tunnerikasta uuden löytämisen hinkua, joka liittyy kaikkien ihmisten nuoruuteen. Toivottavasti!

Tarkoitukseni oli oikeasti puhua siitäkin, että ei meitä pohjalaisia tarvitte peljätä, me trossataan kyllä mutta osataan myös nauraa ittiämmä.

Sellaista harvemmin on n.k. yleiskielessä.