23.4.10

Esittäjä


Don DeLillolla on otsikon mukainen kirja (Nimi The Body Artist sanoo kyllä enemmän, Esittäjä voi olla mikä vain). Se ei ole paksu kirja, se on ohitettu aika vähillä kritiikeillä, enkä myöskään usko sen olleen suuri myyntimenestys. Ainakaan Suomessa.

Minun pienessä päässäni kirja oli raivokkaan hullaannuttava. Se selitti kerralla koko performanssi- tai happening –nimisen ilmiön. Ohuen kirjan luettuani olin valmis vannomaan että DeLillo on kirjoittanut parhaan kirjansa.

Olen nähnyt näitä esittäjiä jo 1960-luvulla. Sitten on mahdollista hakea videoita 1950-luvulta, varsinkin amerikkalaisia pikkufilmejä, joissa on mukana esittäjäjiä, runonlukijoita, jazzmuusikoita, tanssijoita, klovneja – kaikkea mahdollista.

1950-luvun tapahtumia kutsuttiin nimellä happening ja siitä nimitys tarttui myös suomen kieleen. Siitä on vaikea vääntää suomenkielistä nimeä. Sen ydin on taiteidenvälisyys mitä suurimmassa määrin. Se voi olla myös tieteidenvälistä, niin kuin pari päivää sitten näkemässäni Irma Optimistin tapauksessa: on mahdollista löytää esityksen taustalta matematiikkaa, eikä päähän oikeastaan satu lainkaan.

Edellisessä postauksessa kirjoitin modernismista. Siinä esimerkkinä toiminut Seppo Arina edusti mielestäni nimenomaan eurooppalaista modernismia. Taide on hieno asia sen takia, että se ei suostu taidehistorioitsijoiden tai kriitikoiden pilttuisiin vaan potkii vastaan. Sitten pitää muistaa että modernismin airuet Euroopassa 1920-30 –luvuilla järjestivät järkiään järjettömiä ja hillittömiä performansseja ympäriinsä, eri maissa, eri kaupungeissa.

Nimenä tällä liikkeellä oli mm. dadaismi - jo lapsetkin osaavat sanoa että dadadadaa. Venäjällä heitä saattoi olla vaikka suprematisteissa, paitsi että he menettivät julkaisu/esiintymisoikeutensa Stalinin noustua valtaan vuoden 1924 jälkeen. Siis aika pian Leninin kuoleman jälkeen loppui taiteiden välinen hurja vuoropuhelu.

Aamupäivällä oli kylässä blogiystävä, jonka kanssa mietittiin yliopistopolitiikkaa. Hän, samoin kuin moni meistä täällä kirjoittavista, saa vaikutteita Suomen kulttuuri-ilmiöistä ja sanoi että toisin kuin taiteiden kentällä, hänen mielestään Aalto-yliopistolla ei ole mahdollisuuksia onnistua, koska siinä pilkotaan tieteet ja taiteet pieniin osasiin. Hänen mielestään taiteilla voisi olla vielä mahdollisuus vaikuttaa ajatteluttavasti ihmisiin. Minä taisin olla vähän epäileväinen.

Ajattelen että pieniä osasia voi kyllä tarkastella luonnontieteissä, katsoa mikroskoopista tai teleskoopista, mutta jos pitäisi yrittää löytää yhteisiä tekijöitä teknisen, kaupallisen ja designin suhteen, vaikeuksia tulee varmasti. Ei niin etteikö tekijöitä olisi, yhdistäviä siis, mutta työtavat ovat auttamatta erilaisia, sen vuoksi yhteistyö on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Suomi on pieni maa. Sattui niin että jo pitkän aikaa ennen Islannin tulivuorenpurkausta täällä Vaasassa toimiva Platform (suom. esimerkiksi esiintymislava) ja nykytaiteen museo Kuntsi olivat päättäneet yhteistyöstä. Kerran kuussa siellä tulee olemaan performanssi-ilta. Nyt kävi niin että japanilainen performanssitaiteilija ei päässyt Vaasaan eikä edes Suomeen, koska lentokoneet eivät lentäneet tuhkapilvessä.

Irma Optimisti sai seurakseen tanskalais-ruotsalaisen Philip Pedersenin. Kun lähdimme esitysten jälkeen Kuntsilta taivaanranta leimusi, kun auringonlasku osui tuhkapilveen.


Esiintyjien on osattava keskittyä. Tässä kaksi esimerkkiä keskittymisestä ennen esitystä:











Irma Optimisti











                                                             


                                                        Philip Pedersen















Ja sitten vielä leimuava auringonlasku. En tahtonut tuon ilmaa likaavan auton takavaloja kuvaan, mutta se kulki niin hitaasti, että muu porukka meni jo kaukana, joten olkoon nyt sitten ruma auto muistuttamassa tulevien auringonlaskujen kenties vielä punaisemmasta väristä.

(Kuvat voi klikata isommiksi!)


                                         Mutta meri alkaa olla vapaa.

6 kommenttia:

anitak kirjoitti...

Happening tuli Suomeen 60-luvulla, ei 50-luvulla. Muistelen, että enimmäinen Happening- tapahtuma olisi ollut Otaniemessä vuonna 1961 tai 1962, arkkitehtiopiskelijat järjestivät sen. Osallistuin tapahtumaan, mutta muistikuvani siitä ovat kovin haalistuneita. Pitäisi kaivaa vanhat päiväkirjat esiin ja verestää muistikuvia.

Don DeLillon Etsijä teki minuunkin vaikutuksen. Luin sen vuonna 2001, se oli minusta hieno kirja, ehdottomasti paras mitä Don DeLillolta oli suomennettu.

Meilläpäin meri on jo vapaa.

Ripsa kirjoitti...

Jep, Anita, tiedän että happeningit tulivat Suomeen 1960-luvulla. Ilmeisesti sanoin sen vähän epäselvästi. 1950-luvulla oli erityisen paljon happeningejä Amerikassa, jossa beatnikit järjestivät jam sessioita jazz-muusikoiden, näyttelijöiden ym. kanssa.

Yritin etsiä linkkiä yhteen todella kaoottisen näköiseen happeningiin, joka oli joku aika sitten vielä Ubu-linkissä, mutta en nyt löytänyt sitä. Siitä Allen Ginsberg loikkii eestaas ja Hyvin Kauniit Diivat suorittavat entren mitä kummallisimmissa vaatteissa ja joku kävelee rakennuksen katon rajassa nuoralla ja sitten taas joku alkaa lukea runoja.

Minä muistelen ensimmäisten happeningien olleen aivan 60-luvun alussa Suomen Jyväskylässä, jonne oltiin järjestämässä sittemmin Jyväskylän Kesän nimellä kulkevaa monipäiväistä tapahtumaa. Muistaakseni esimerkiksi Pentti Saarikoski osallistui niihin riekkujaisiin.

Eikun DeLillon opus on Esittäjä, ei Etsijä, vaikka itse teoksessa olikin kysymys matkasta n.k. sisimpään.

Hankala tuo itse termi, performance artist. En ole keksinyt miten sen voisi suomentaa. Mutta siinä on vetävää se, että tapahtuma on näyttelemisen, kuvataiteen ja musiikin sulautuma hyvin usein.

Jani kirjoitti...

Koska alla lukee että blogin kirjoittajan on hyväksyttävä kaikki kommentit sallittaneen seuraava: Happening on nimensä mukaisesti tapahtuma, paljon laaja-alaisempi kuin performanssi, joka pyrkii kuvailemaan jotain ideaa, eli siis jotain konkreettista.

Tällä tavalla ymmärtäen performanssi on luonteeltaan aina ns. poliittinen kun happening taas on tapahtuma, periaatteessa mikä vain, viety vain tiettyyn kontekstiin.

Vertausparina voisi olla esteettinen vs. käsitteellinen.

Niin on meri täälläkin "vapaa". Jäät lähtivät tunnin sisällä keskiviikkona sopivan tuulen ansiosta. Hienoa taas olla merimiehenä!

Ripsa kirjoitti...

Jani!

Joo, kommentit on tarkistettava. Satuin vain painamaan sellaista nappia jossa luki että kommentit on tarkistettava, enkä yhtään enää muista mikä se nappi oli.Ajattelin että on siis tarkistettava että kommentissa ylipäänsä on jotain tekstiä eikä jotain hölynpölyä! En minä osaa näitä tietoteknisiä hienouksia...

Ai sinä näet tuon eron noin. Minusta niissä ei ole hirveästi eroa. Minulle ero näyttäytyy 1960- ja 1990-lukujen kulttuurierossa.

Happeningeissä oli yleensä paljon ihmisiä, performanssissa usein vain yksi tai pari. Performanssissa esittäjä on kokonaisuuden tekijä, happeningeissä käsikirjoituksesta vastaa iso kööri.

Olisin jopa sanonut päinvastoin, eli että 1960-luvun happeningit olivat poliittisempia (ja Suomen tapauksessa usein anti-modernistisia), sen sijaan performanssit ovat selvästi filosofisempia.

Noh, voihan filosofinenkin olla poliittista.

Jännää että nähdään näin eri tavoin. Oletkö nähnyt joskus siinä 1980-luvulla kahta suomalaista ryhmää, Jack Helen Brut ja Homo Äsh, eli Dollaricus? En tiedä kumpaan kategoriaan tai koriin ne laittaisi.

Elä palelluta itteäs siellä merellä!

Jani kirjoitti...

Kyllähän se noin on, performanssin voi tehdä vaikka ei olisi yhtään katsojaa kun happening suuntautuu jonkinlaiseen vuorovaikuttuisuuteen (-)

Mielessäni malliesimerkkeinä oli Roi Vaara ja Hsieng Tsin (meniköhän oikein) Eritoten Roin performanssit ovat aina olleet luonteeltaan poliittisia. Mahtavimpana minusta oli aikaansaatu viranomais-sekasorto seisomalla taivaallisen rauhan aukiolla vain tekemättä mitään.

Ripsa kirjoitti...

Jani, joo, Roi Vaara on hyvä esimerkki. Olen ihan sattumalta nähnyt hänen Valkoisen Miehensä Hesassa. Siinä se käveli muina miehinä. Minä kyllä pysähdyin. Se oli Mannerheimintiellä ja minä olin kadun toisella puolen, hän siellä Vanhan puolella.

Voin hyvin kuvitella että Vaara (siis vaara!) seisomassa Taivaallisen rauhan aukiolla on saanut aikaan täydellisen kaaoksen. Näin sen video-pätkän telkkarissa ja hurrasin!

Se oli mitä poliittisin teko.

Sitten yksi tuttu opettaja piti Tiibetin lippua rintapielessä kiinalaisopiskelijoiden luokalla, ei mitään vaikutusta. He eivät tienneet mikä se lippu oli.

Poliittisuushan on vaikutusta ja vastavaikutusta ja sillä tavalla saa joskus aikaan ihmisissä ajatuksenpoikasia. Olen ajatellut että silkka propaganda tuskin enää hirmuista vaikutusta edes tekee.