4.4.10

Kun olin kolme, osa 3


Isä lauloi minulle lauluja ja luki monta pitkää iltapäivää. Äiti oli pyykkituvassa nostelemassa lakanoita kiehuvasta lipeäpadasta, mutta minä olin isän kanssa. Se kertoi seikkailuja pitkistä pyörämatkoista. Sen pyörän nimi oli Torpeedo ja se kiisi niin kuin torpeedo kun siinä oli kaksi vaihdetta. Isä selitti että torpeedo on niin kuin pyssy, se vain ei sylje tulta heti lähdettyään kanuunasta, vaan sitten kun se osuu maaliin.

Mutta tämä Torpeedo oli sininen iso käyräsarvinen pyörä. Isän kanssa käytiin kauempana nevalla katsomassa olisiko jo juolukoita ja puolukoita. Nyt olisi pitänyt löytää karpaloita. Isä otti minut Torpeedoon niin että istuin sen käsien välissä poikkipienalla. Isä puhui omiaan maalista, meillähän oli asiaa nevalle. Oli mukana sanko ja saatiin pohjapeittoon. Ei tuullut, mutta nousi huuru vedestä. Nyt alkaa olla liian kylmä, sanoi isä, vaikka minä olisin kyllä tarjennut.

Oltiin pimeään asti. Käännyttiin takaisin kun isä sanoi että ehkä äiti on jo hyvällä tuulella.


Ulkona ei näkynyt ketään ja sitten rupesi vihmomaan hyvin kylmää sadetta. Menin seisomaan lähelle tietä suuren kuusen alle. Rupesin laskemaan numeroita niin pitkälle kuin osasin, mutta jouduin aloittamaan aina alusta. Sitten istuin ison juuren päälle ja heiluttelin alinta kuusen oksaa eestaas. Ajattelin että haukka saattaisi luulla että oksalla istuu lintu, sitten se sukeltaisi alas ja minä saisin sitä kiinni jaloista ja puristaisin niin lujaa ettei se pääsisi irti.

Navettapiika pani aina meidät Pekan kanssa vahtimaan kanoja, ettei haukka tule ja syö niitä suuhunsa. Renki sanoi että jos ottaisin haukkaa jaloista niin se lähtisi lentämään ja minä lentäisin mukana. Se voisi olla hyvä keino oppia lentämään. Lentämistä parempaa ei voisi olla. Pääsisin kauemmas kuin kirkonkylään, ehkä jopa sen toisen isoäidin, Mamman, luo. Oppisin puhumaan haukan kieltä, ja se kuljettaisi minua aina sinne minne halusin.

Minulla oli hyvin tarkka kuulo ja kuulin hevosen kaviot ja rattaat jo ennen kuin ne näkyivät mutkan takaa. Tuli kiire. En halunnutkaan että setä näkee minut heti. Lähdin juoksemaan kohti Nassun pesää, mutta sitten ajattelin että sinne ne tulevat ensiksi, kun huomaavat etten ole pihalla enkä tien päässä.

Menin talon seinustalle lähelle ruusupensaita, josta näin hyvin sisälle. Äiti ainakin näkyi. Se oli nostamassa kahvikuppeja pöydälle ja kakku oli keskellä pöytää. Sillä oli vauva sylissä. Rattaat pysähtyivät talon eteen. Isä kuului huutavan tallille päin, mutta siellä ei tainnut olla ketään juuri silloin koska sitten kuulin kuinka hevosen kaviot etääntyivät tallille päin. En kuullut enää kenenkään puhuvan. Ehkä minun olisi pitänyt mennä auttamaan isää hevosen riisumisessa, mutta sitten tuumin että minun kuitenkin pitäisi ensin katsoa miltä setä näytti. Isä sanoi että se on hänen veljensä. Nehän voisivat hyvinkin olla samannäköisiä ja siitä varmaan näkisi voisiko siihen luottaa vai olisiko se niin kuin äiti, ettei ikinä varmasti tiennyt mitä se tekisi.

Setä istui pöydän ääreen, kääntyi ikkunaan päin ja silloin se katsoi suoraan minuun. Sillä oli kihara tukka niin kuin minullakin ja tummat silmät. Setä hymyili minulle. Minä ojensin käteni ja viitoin sitä tulemaan ulos. Setä näkyi selittävän jotain äidille, joka jäi seisomaan kahvipannu kädessään keskelle lattiaa.

Setä ei näyttänyt aikuiselta. Se käski kutsua itseään Immuksi. Vedin sitä kädestä, että se saa tavata parhaan ystäväni. Nassu ei ollut ulkona, avasin siis veräjän ja pyysin Immua tulemaan lähemmäksi. Nassu ei nukkunut, vaan se oli kuunnellut kuka oli tulossa, minun askeleeni se kyllä tunsi, mutta ei tuntenut setää. Kysyin Immulta oliko se käynyt täällä aikaisemmin, se pudisti päätään. Nassu tuli siihen minun rapsuteltavakseni.

Immu ojensi kättään. Nassu nuuhkaisi sitä, mutta samalla se katsoi Immua sillä tavalla että voiko siihen luottaa. Minä sanoin Nassulle siihen että kyllä siihen varmaan voi luottaa, tulihan se siihen kuitenkin minun kanssani. Isä kuuli meidät ja tuli siihen seisomaan. Immu sanoi että jouluhan ei ole enää kaukana. Isä hymyili sille että ei olekaan ja että tuletkos meille jouluksi. Immu kysyi sitten että ruokaako on tarpeeksi. Se ei kuulostanut kysymykseltä. Isä katsoi minua ja sanoi että lähdetäänpäs sisälle.

Äiti aloitti että ei Marjaa voi päästää yksin, se ei olet tottunut kulkemaan yksistään ja eikö Mammakin ollut väsynyt. Immu katsoi minua ja kertoi että juurihan Marja kertoi matkustaneensa isoäidin luokse vaikka kuinka monta kertaa. Äiti tuli siihen minun lähelleni ja sanoi että tuolla tytöllä on mielikuvitusta enemmän kuin tarpeeksi. Isä avasi suunsa ja aikoi sanoa jotain. Mutta äiti jatkoi että vaikka Immu olisikin menomatkalla mukana, tulomatkalla ei olisi, eikä voinut ajatellakaan että tyttö olisi niin pitkään kuin jouluun asti, jos Immu tulisi silloin tänne. Immu sanoi että Marjan pitäisi päästä tutustumaan viimeinkin toiseen isoäitiinsä, kun se tuntee jo toisen.

Äiti rupesi hermostumaan. Sen ääni kohosi kun se sanoi, että älä sinä tule pojanjolppi tänne opettamaan miten minä lapseni kasvatan. Vauva rupesi huutamaan ja minä menin nopeasti sen luo. Isä käski äidin rauhoittua. Äiti suuttui vuorostaan isälle. Se sanoi että minä en sinun sukuasi ole tänne kaivannut nyt enkä tule kaipaamaan muulloinkaan. Pysykööt erillään tästä perheestä. Isä käski sen pitää suunsa kiinni. Äiti heitti lautasen päin seinää ja otti sitten luudan ja käski Immun häipyä heti eikä viidestoista päivä.

Immu sanoi että vai niin. Isä istui alas ja huokaisi. Immu rupesi pukemaan päälleen mutta kääntyi sitten ja pyysi äidiltä, että saisi antaa lahjansa minulle. Äiti käänsi selkänsä ja meni tiskaamaan astioita. Se kolisteli niin lujaa että oli vaikea kuulla mitä kukaan sanoi. Isä otti kihvelin ja harjan ja rupesi siivoamaan särkynyttä lautasta lattialta.

Immu tuli minun ja vauvan luo. Se ojensi minulle aivan pienen paketin, sellaisen joka näytti kuin olisi tarkoitettu nukelle. Siinä oli silkkinauha ympärillä. Se käski minun avata sen. Sitten se silitteli vauvaa ja leikki sen sormilla. Vauva hymyili sille koko naamallaan ja sanoi äittä. Paketissa oli aivan pieni posliinipossu, jonka selässä oli neliapila. Immu sanoi että minun pitäisi pitää se mukanani aina, koko elämän. Minä sanoin kiitos, koukistin sormea, se kumartui aivan alas, minä kuiskasin sen korvaan, että lupaan kyllä tulla heti kun pääsen karkaamaan. Immu kuiskasi takaisin, että elä sinä kuvittelekaan mitään sellaista, vaan tulet sitten seuraavan kerran kun isäs tulee käymään, sen mukana.

Yöllä pidin possua kämmenessäni, ettei se vain pääsisi häviämään. Äiti ja isä eivät sanoneet mitään toisilleen. Mutta en kuullut isän kuorsaavan, varmaan sekin valvoi. Immu oli illalla ottanut pirssin kirkolle ja sanonut että menee siellä kyllä yöksi jonnekin että pääsee sitten aamulla junalle. Se puhui vain isälle, äidille se ei enää sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä isä ei mennyt töihin. Se lähetti minut heti aamulla ulos, sanoi että sillä on tärkeitä asioita äidille. Minä olin suurimman osan aamua Nassun pesällä, mutta aina välillä kävin katsomassa mitä isä ja äiti tekivät. Välillä näytti siltä että äiti itki, välillä taas äiti huusi ja hakkasi isää nyrkeillään.

Sitten lähdin katsomaan kuka olisi tallilla, mutta siellä oli vain se iso pahansisuinen vankilan setä. Tiesin että se ei enää ajaisi minua pois, mutta se katsoi minua niin vihaisesti että en voinut jäädä sinne olemaan. Enkä sitä paitsi tahtonut lähteä hakemaan leipääkään sisältä. Otin lopulta Nassun ja lähdettiin kävelylle. Mentiin tietä pitkin, tällä kertaa kaupalle asti, koska äiti ei varmasti jaksaisi välittää juuri nyt mitä minä teen. Minä lauloin lujaa kaikkia lauluja joita osasin, koska laulaessa unohdin että en voinut mennä kotiin.



8 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Äidistäsi tulee lukijalle aika karmea kuva. Ei se ihan outoa ole, sillä minun äitini kertoi samantapaisia asioita omasta äidistään. Isoäitini oli kaoottinen persoona, joka oli aivan ilmeisesti liian lujilla työnsä ja kymmenpäisen lapsilaumansa kanssa. Isoisä oli taas liiankin lempeä, ei pystynyt pitämään kurissa vaimoaan.

Siinä perheessä oli mm. rituaalina piiskata lapset iltaisin ikäjärjestyksessä. Eno sanoi, että olihan hänellä viisauttakin: pienimpien kohdalla ei enää jaksanut niin kovaa lyödä.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia, joo, en minäkään ole sitä mieltä että tämä äiti on mitenkään outo (en ole varma voiko häntä kutsua äidikseni, vaikka muistiinpanoja minulla on tuohon suuntaan vaikka goottilaiseksi kirjastoksi asti!). Minusta se vaikuttaa hysteeriseltä ja muutenkin vähän päästään sekaisin olevalta.

Yksi tekijä jota olen ajatellut on sota. Se on muuttanut sen ajan nuorison aivan erilaiseksi, kuin mitä ihmiset ovat olleet vielä 1930-luvulla. Laskujeni mukaan tässä jutussa eletään vuotta 1948, sota on ihan lähellä vielä, ihmiset ovat fyysisestikin vaurioituneita.

Toinen on varmaan sitten "kasvatus"tapa. Lasten pahoinpitely meni äidiltä äidille. Nythän se on kielletty laissakin, mutta kyllä sitä tapahtuu edelleen. Sillä kenen puoleen lapsi kääntyisi?

Eteläpohjalaisista ei voi sanoa sitäkään, että naiset olisivat olleet alakynnessä. Muistan hyvin kahden isoäitini talot, ja sen kuinka itsestään selvästi emännillä ja tyttärillä oli myös sanomista kunnan asioihin.

Eivätkä ne talot olleet kuin pienviljelystiloja. Niissä taloissa joissa isäntä oli vielä hengissä, vaikutti kyllä siltä, että työnjako oli aika lailla tasan.

Mutta ei tietenkään 1950-luvulla enää ollut 10-lapsisia perheitä. Tai ainakin niitä oli aika vähän.

maalainen kirjoitti...

Tällaiset lapsuudenmuistelmat ovat kuitenkin nautittavia, haluan vain kiittää!

Ripsa kirjoitti...

Kiitos kiittämästä! Ajattelin vähän että jos ihmiset haluaisivat lukea tarinoita pääsiäisenä...Hyvä kun kelpasi.

Anonyymi kirjoitti...

Olipa hienosti kirjoitettua lapsuutta. Sinulla lienee harvinainen kyky muistaa taaksepäin lähes vauvaikään saakka ja taito kirjoittaa jännittävästi ja myös satuttavasti.
Olen itsekin yrittänyt kirjoittaa noita 40-luvun lopun aikoja muistiin - kun vain muistaisi!

Iisi

Ripsa kirjoitti...

Tuota, muisti on minulle oikeastaan tahdonvarainen asia. Asia tuli mieleeni pari viikkoa sitten kun juttelin serkkuni kanssa. Hän EI muista ja kysyi miksi MINÄ muistan.

Pitkälti yhteistä lapsuutta, toiselle pimeää, toiselle selvää ja kirkasta. Kysymys ei ole ehkä onnellisuudesta tai onnettomuudesta, vaan siitä, että tahtoo muistaa.

Mutta sen muistamisen on alettava heti kun sellainen pälkähtää päähän. Lapsilta kysytään usein että muistatkos sinä tätä tätiä tai setää. Minulta ehkä kysyttiin vähän painokkaammin.

Tai sitten taustalla voi olla trauma joka liippaa läheltä hengissä säilymistä. Mikä oli totta 1940-luvun alussa. Niin aikuisille kuin lapsillekin.

Mutta kiitos kiittämisestä! Olen vähän hämilläni. Enkä ihan vähänkään...

Anonyymi kirjoitti...

Veljelläni on samanlainen muistamiskyky kuin sinulla. Olen häntä kahdeksan vuotta vanhempi ja hämmästyn joka kerta, kun hän kertoo kaksivuotiaan muistumia, joita kukaan ei ole hänelle myöhemmin kertonut.
Kadehdin sellaista kykyä, sillä minulla olisi sellaiselle hyvinkin käyttöä.

Iisi

Ripsa kirjoitti...

Minä en nyt muista kerroinko tuolla jo aiemmin muistamiseen liittyviä asioita (tuolla kahdessa aikaisemmassa tarinassa), mutta olin keskonen, olin kuolla 3 kuukauden ikäisenä vesirokkoon, opin puhumaan 8 kuukauden ikäisenä.

Lapsuusiän kehittymistä tutkineet ihmiset ovat olleet sitä mieltä aina Ukko Freudista lähtien että puhekykyä ennen oleva muisti, ei-sanaton, on sekin olemassa, mutta hankalasti sanallistettavissa. Sen sijaan puhekyvyn jälkeen muisti on olemassa ja sanoja alkaa tulla peräkkäin sekä lapsen että kanssaihmisten suusta.

Minulla on semmoinen tunne että sen jälkeen kun selvisin vesirokosta hengissä, minulla on ollut ehkä kiire päästä jaloilleni, että ylipäänsä selviän hengissä.

Jotain sellaista, että jos on tajuissaan ja tietoinen itsestään, niin pysyy tolpillaan. Sen puoleen vanhuksissa näkee paljon sellaista, että mielikin menee jos sidotaan sänkyyn. Saati että jos syötetään unilääkkeitä kun ei ole hoitajia, niin niinhän se käy. Sellainen ihminen kuolee äkkiä.

En pidä sanasta läheisriippuvuus, joka on leimattu sairaudeksi. Haluaisin tietää onko yhtäkään ihmistä joka EI olisi riippuvainen läheisistään - ja monista muista ihmisistä.

Kyllä minä muistan hyvin asioita alle kaksi-vuotiaan elämästä, vaikka en osaa panna niitä kovin selvästi johonkin tiettyyn ikään.