13.5.10

Venäläiset sarjat


Minulla on ison vanhan koneen näytön taustakuvana valokuva Andrei Tarkovskin elokuvasta Stalker. Nettiä selatessani se on joskus tarttunut mukaan. Se on pysynyt tuossa sen vuoksi, että se sopii kaikenlaisiin mielentiloihin ja kaikenlaisiin ajatuksiin.

Välillä vain katson sitä. Olen jo kauan sitten huomannut, että kuva ei ole luonnosta. Tai sitten se on sellaisesta miltei hajonneesta rakennuksesta jollaisia Venäjä-kuvat ovat usein: vähän betonia, vettä, mutaa, muutama ruohomätäs. Ja koira. Venäjä on täynnä kulkukoiria. Tämä on sellaista joutomaata johon Suomessa ei ole varaa kuin vain suurimpien kaupunkien ulkopuolisella maaseudulla, eikä sielläkään kovin usein.

Hajoaminen ja rapistuminen katsotaan kielteiseksi ilmiöksi EU-Suomessa, vaikka kiistämättä hajoaminen on täydessä käynnissä myös Euroopassa. Valuuttakeinottelu johtaa romahduksiin.


Stalker on yksi elokuvista jonka katson säännönmukaisesti aina uudelleen. Minulla on se vuosia vanhalla VHS-kasetilla. Tuskin saan enää koskaan katsottavaksi sitä laajakankaalta, niin kuin varsinkin Stalker kuuluisi katsoa. Andrei Tarkovskia pidetään menneen ajan tulkkina. Stalkerinkin hän ohjasi jo Neuvostoliiton aikana. Stalkerin pohjana on Strugatski-veljesten tekemä sci-fi –kirja. Toinen veljeksistä on edelleen elossa ja pitää edelleen Tarkovskin filmiversiosta.

Suomen televisiota voi kiittää yhdestä asiasta, Teema-kanavasta. Siellä puolestaan on kiittäminen venäläisiä elokuvaentusiasteja, jotka ovat viime vuosina tarttuneet klassikoihin ja myöhempiinkin kirjallisiin teksteihin. Olemme nähneet Dostojevskin Idiootti ja Rikos ja rangaistus, Bulgakovin Mestari ja Margarita (Suom. Saatana saapuu Moskovaan), Solzhenitsinin Ensimmäinen piiri ja nyt vielä viimeksi Rybakovin Arbatin lapset.

Ei ole ollenkaan itsestään selvää että televisiolle kirjoittavat ja ohjaavat ihmiset ottavat käsittelyynsä kansallisia ikoneja. Kaiken lisäksi Venäjän ja Neuvostoliiton tunnetuimpia kirjailijoita. Olen lukenut muut venäläiset opukset paitsi Anatoli Rybakovin kirjoja. Olen silti kuullut niistä. Nyt olo on ristiriitainen, koska toisaalta olisi marssittava kirjastoon kiireimmiten hakemaan kirjatrilogia, toisaalta taas pelkään kovasti, että elokuva on jo kertonut tarinan minulle aivan eri muodossa.

Ehkä pelkään turhaan. Mikään aikaisemmista televisiosarjoista ei ole onnistunut pilaamaan lukuelämystä. Päinvastoin, ne ovat lisänneet sitä. Voin mennä sarjan katsottuani kaikessa rauhassa lehteilemään kirjaa, eikä pettymyksestä ole tietoakaan, päinvastoin.

Venäläisillä on jokin salaperäinen kyky visualisoida parhaat tekstit eläväksi uudeksi kulttuuriksi.

Olen ehkä puhunut tästä aiheesta jo aiemmin. Venäjällä kysymys on K. S. Stanislavskin kehittämästä näyttelijäntyön opetuksesta. Stanislavskin kirja Luonteen kasvatuksesta (tässä tietysti väärinsuomennettu, pitäisi olla karaktäärin eli roolin kasvattamisesta) ja Elämäni taiteen palveluksessa, jota olen tässä viime aikoina tavaillut (venäjästä suom. Eino Westerlund, WSOY 1946).

Stanislavskilla oli pieni villa Suomenlahden Kannaksella, jossa hän kirjoitti näitä tekstejään. Hän oli hyvin perinpohjainen työssään näyttelijäntyön kehittämisessä. Hänellä oli onnekseen ja joskus onnettomuudekseen käytössään Moskovan Taiteellinen teatteri. Muistelmansa hän joutui kuitenkin tekemään lopulliseen muotoon USA:n Bostonissa, eikä hänellä ollut käytössään enää juuri muuta kuin päänsä muisti, paperit, muistilappuset näytelmän pääkirjat olivat tiiviisti Moskovassa ja maa oli toipumassa sisällissodasta ja vallankumouksessa, uudet mullistukset olivat jo tulossa.

Stanislavski oli sekä näyttelijä että ohjaaja. Hän oli se joka myös nosti ohjaajan koko esityksen kantavaksi voimaksi, vaikka hän ei lopulta ollutkaan se vaikuttava voima: näyttelijä on aina yksin näyttämöllä. Tai sen puoleen kameran edessä.

Stanislavski sai tilaisuuden perustaa eräänlaisen teatterin eri elementtejä tutkivan ja kokeilevan studion vallankumouksen ensimmäisinä vuosina. Minusta hän tiivistää etsintänsä edelleen hyvin pätevästi:

Itse en silloin nähnyt keinoja sen toteuttamiseksi, mitä olin kuvitellut, enkä sen, mitä olin nähnyt tauluissa, kuullut musiikissa, lukenut runoissa. En tiennyt, miten näyttämöllä on sanoilla hienoimmin olennoitava tunteiden varjot. Olin voimaton toteuttamaan elämässä sitä, mikä siihen aikaan innosti minua, ja luulin tarvittavan kymmeniä, satoja vuosia, kokonaista kulttuuria, jotta me näyttelijät voisimme kulkea sitä tietä, jonka muut taiteet olivat jo omaksuneet.

Ihan niin vaikeata siitä ei tullut. Stanislavskin luoma näyttelijän työ näkyy Venäjällä edelleen. Ja: se näkyy myös Suomessa. Se joka on nähnyt Kalima-veljesten Tšehov-tulkintoja, tietää mistä on puhe. Heidän vaikutuksensa tuntuu näyttelijäntyössä tässä maassa edelleen.

Onneksi myös Venäjällä. Onneksi on edes televisio, joka voi tuoda jotain kaikesta siitä niille, jotka rakastavat teatteria, suurta romaanitaidetta. Ja etenkin niille jotka rakastavat venäläisiä klassikoita. Ei meitä ihan vähän ole.

10 kommenttia:

anitak kirjoitti...

Arbatin lapset on minusta parempi tv-sarjana kuin kirjana. Tosin siitä on kauan kun luin kirjan. Se kiinnittynyt mileeni niin kuin vaikkapa Solzenitsynin kirjat.

-rh kirjoitti...

Stalker on kuvattu Tallinan sataman liepeillä.
Viime syksynä löysin täältä aika läheltä hyvin paljon samalta näyttävän alueen, joka oli ennen suljettu.

Ripsa kirjoitti...

Anita, minulla on jotenkin sellainen mielikuva, että Rybakov ohitettiin julkisuudessa. Hänhän ei saanut Arbatin lapsia julki ennen perestroikaa. Olisiko se jotenkin hautautunut sen alle?

Toisaalta aihe on paljolti sama kuin Solzhenitsinin, vankileirejä ja karkotuksia. Rybakov itse sanoi ettei tahdo kirjasarjaansa julkaistavan Lännessä, koska hän on itse niin perivenäläinen eikä tahdo muuttaa pois.

-rh, ahaa, no, ainakin muistan että siellä oli ilmeisesti ollut sukellusvenetelakka ja joskus epäiltiin että siellä oli ollut ydinsukellusveneitä.

Olen aina miettinyt mikä se Alue (Zona) on. Tuo edellinen kommentoija oli sitä mieltä että se tarkoittaa alitajuntaa, minä taas olin sitä mieltä että se tarkoittaa esimerkiksi Tsheljabinskin uraanijätteen dumppausaluetta. Kävin katsomassa sen alunperin Anitan kanssa ja muistan sen keskustelun vieläkin.

Mutta voi tietysti olla että se tarkoittaa kumpaakin. Ainakin Stalkerin vieraat puhuvat todella monikerroksellista ja mielenkiintoista tekstiä.

-rh kirjoitti...

Kirjahan ei ollut yhtä vakavailmeinen ...
Alueelle tunkeutuminen, kyllä se on tämä materialismin kieltämä sielun ulottuvuus sisäisyydessä.
Sinänsä NL:n pedagogisessa ajattelussa - jossa muuten testattiin kaikki nmahdolliset mallit - oltiin huolestuneista eritoten yhdestä asiasta, että tietoisuus säilyy kirkkaana,
eikä mikään matka sielunalueella, sen olemassa olon tunnustaminen, avaa tietä takaisin atavistiseen uskonnollisuutteen.

Tehtiin nahkapäätös, allegorinen Stalker edusti neuvostoelokuvan keskinkertaisuutta.
Oikeasti se oli, ja on mestariteos.

Ei ole muuten perätön legenda, että ohjaajan urasta haaveilleen Tarkovskin ja kumppanien, olivatko peräti pienessä maistissa pelleillessä spiritismin kanssa, he saivat viestin, että Andrei tekee seitsemän filmiä. Siihen jengi: Niin vähän!, heh-heh.
"Ne ovat hyviä elokuvia."

Ripsa kirjoitti...

-rh, oliko tämä replikointi Martyrologiassa? Minulla on sen eka osa enkä muista sellaista, enkä sen puoleen muista että olisiko toka osaa ikinä julkaistukaan, olisin kyllä tahtonut sen lukea.

Sielu? Minä en ole varma siitä ovatko kolmikirjaimiset neuvostoliittolaisjärjestöt olleet oikeasti huolissaan siitä, ts. "atavistisesta" uskonnollisuudesta. Muistan saaneeni sen käsityksen että tärkeintä oli konfiskoida ortodoksikirkon (ja kai muidenkin kirkkojen) omaisuus.

Ei, yksikään Tarkovskin leffa ei ollut keskinkertaisuus. Mutta luulen että NL:n aikaisen intelligentsijan kyky kulkea niin mutkitellen, ettei kukaan pysy perässä on varmaan parhaita mitä diktatuureissa on ollut.

Solariksesta muistan naureskelleeni, että se planeetta oli taatusti helevetin suuri venäläinen sielu. Mutta oikeasti: minulla on se käsitys, että suomalaisille on jollain lailla kyky ymmärtää tuota venäläistä sielua.

Joskus vuosia sitten telkkarissa oli Tarkovskin viimeinen haastattelu, jolloin hän oli jo vaaka-asennossa, mutta sattui niin, että tekstitys loppui kesken kaiken. Sitä dokkaria ei koskaan lähetetty uudestaan ja se on minusta yksinkertaisesti vääryys!

Sanon tämän sitäkin varten, että Hesassa asuessani tein keikkoja televisioon, sekä Maikkarille että Ylelle, englannista suomeen tekstityksessä, ja tiedän että kaikenmoista voi sattua, mutta jos sattuu, niin ennen ainakin katsojille annettiin toinen mahdollisuus.

Dokkari tuli jommalta kummalta YLEn kanavalta, Teemaa eikä digibokseja eikä muitakaan turhuuksia ollut vielä silloin. Käsittääkseni dokkarin kuvauspaikka oli Bergmanin Fårö. Sama maisema kummiski näkyi kuin Tarkovskin Uhrissa.

Ja nyt tuntuu pahalta että sekä Bergman että Tarkovski ovat kuolleet. Ei tule enää uusia mestariopuksia.

Ripsa kirjoitti...

-rh
"Niin, Mitä olisikaan gangsteri yhtenä lähimmäisistä (?)
Onhan se tietyllä tavalla avartavaa, täysin vastakkaisia näkemykisiä.
Ei sitä penskana tiedetty, kenestä tulee mitäkin.

Ja josei muuten laulukin: sure, he is a killer.
Ei feikkiä. "

No, bloggeri häiriköi ja kieltäytyy jyrkästi julkaisemasta tuota kommenttiasi. Eli liimasin sen tuohon hannunvaakunan avulla.

Vastaus: en yhtään tiedä miten reagoisin, jos tietäisin että joku ystäväni on gangsteri. Siitä ehkä johtuu sitten se, että en kyennyt näkemään Stalkeria minkäänlaisena gangstana.

Mutta se on totta että ei olisi monissa tapauksissa voinut yhtään arvata mitä lapsuuskavereista tuli. Jos joku koulukaveri kävelisi vastaan ja ilmoittaisi olevansa gangsteri, minä ehkä kysyisin että miksi.

Syyksi en hyväksyisi kamalaa perhettä ja vielä kamalampaa omaa perhettä tai että puoliso ei ymmärrä tai että on pulaa käteisestä.

Käteispula on se viimeisin asia minkä hyväksyisin.

Stalkerissa oli varmaan Zona-matkoja maksua vastaan. Mutta kyllä se kaveri ajatteli olevansa hyvällä asialla, kuvitteli ehkä hieman lapsellisesti muuttavansa jotain vieraidensa mielissä.

Minulla on edelleen se tunne, että Stalker oli ollut Alueella tyttärensä kanssa ja sen vuoksi tyttö oli vammainen. Siitä johtuisi myös se että vaimon tunteet aviomiestä kohtaan ovat melkoisen ambivalentit.

Katsoitko sinä muuten Arbatin lapset?

-rh kirjoitti...

een, olen varsin huono sarjojen kanssa.

Ripsa kirjoitti...

Ah, elä ota sitä kumminkaan kategoratiiviseksi imperatiiviksi, joillekin sarjoille voi antaa mahdollisuuden...

En minäkään yleensä muita kuin näitä venäläisiä.

Anonyymi kirjoitti...

Berlin Alexanderplatz

Ripsa kirjoitti...

Joo, siinä on toinen sarja joka on näytetty moneen kertaan Suomen televisiossa. Olen nähnyt siitä osan ja se oli loistavasti näytelty.

Döblinin kirjan olen lukenut kauan sitten, niin kauan, että en osaa verrata sitä televisiosarjaan.

Mutta kyllä Berlin Alexanderplatz on ollut Suomessa hyvin suosittu.