6.6.10

Kylmät vedet


Näihin aikoihin vuodesta olen yleensä käynyt katsomassa kotometsästä olisiko kieloja. Se oli minun tehtäväni, koska olin vanhin lapsista.

Päivät olivat täynnä kaikenlaista hyörinää. Äiti piti vihannesmaata ja minun piti kastella sitä. Ei näkynyt mitään muuta kuin multaa ja tuntui tyhmältä kantaa ämpäreittäin vettä järvestä, mutta olin nähnyt siemenpussit joita äiti oli saanut siskoltaan.

Ne olivat ylitalvisia siemeniä, niitä säilytettiin liiverissä, joka oli eri asia kuin kärryliiteri tai puuliiteri. Liiveri oli hieman kielletty paikka lapsille, muuta syytä en siihen keksinyt kuin sen, että kuljetamme likaa paljaissa jaloissamme sinne.

Liiverissä haisi aivan erilaiselta kuin aitassa. Liiverissä oli viljaa suunnattoman isoissa puulaatikoissa. Niiden kannet olivat niin painavia että en olisi jaksanut nostaa niitä, vaikka haluttikin katsella erilaisia kiiltäviä siemeniä.

Tädin kanssa pääsin sinne, silloin kun äidille piti viedä siemenpussi. Täti näytti tarkkaan mitä eri siemeniä siihen pussiin meni ja minä muistin ne hyvin. Siellä oli herneitäkin.

Niiden kanssa minulla ei tulisi mitään ongelmaa, koska meillä oli koulussa näytetty että kun herneen panee kostean imupaperin väliin niin jonkin ajan kuluttua herne ensin alkaa turvota, sitten se kellastuu samalla ja lopulta halkeaa. Halkeamasta työntyy sitten pieni suikero. Se oli aivan samanlainen kasvin alku kuin keväällä lumen lähdettyä ja ruskean heinän keskelle auringon valo herätti sellaisen. Panin joskus ruohonkorren suuhun, mutta ei se miltään maistunut.

Yritin kasvattaa omaa hernepensasta talvikodissa. Sille vain kävi pimeässä aina huonosti, se ei pitänyt valon puutteesta vaan alkoi kellastua vaikka kuinka kastelin sitä, ja se kuoli. Äiti sanoi ettei kuolleita versoja saa syödä. Niistä tulee vatsa kipeäksi ja joudun olemaan pois koulusta.

Silloin oli vielä mukava olla koulussa, joten en kokeillut kasveja sen enempää.

Kun olin sen päiväisen kantanut vesiä ja auttanut astioiden kuivauksessa, niin piti lähteä kotometsän läpi kielometsään. Äiti oli siivonnut tuvan, isä oli kantanut puita takkaa varten, pieniä kaloja se oli perannut jo aamulla että voitaisiin paistaa takassa. Katiskasta tuli paljon kaloja. Isä sanoi että kylmät vedet saavat kalat menemään sumppuun.

Matka metsän poikki oli pelottava. Metsä oli louhikkoinen, kivet olivat kirkkaan vihreän sammaleen peittämiä. Oli tuullut pohjoisesta jo monta päivää, nyt tuuli oli tyyntynyt ja taivas selkeä. Hallayö oli tulossa.

Valo oli viisto, tiesin että kivenlohkareiden keskellä oli peikkoja. Eivät ne minua söisi, mutta joku saattaisi pelästyä ja lyödä päähän oksankarahkalla.

Piti siis kulkea nopeasti. Kotometsässä ei ollut polkuja, se piti tuntea, jokainen askel, tietää ennen seuraavaa askelta ettei astu kivenjuuren kuoppaan. Minulla oli nilkat syntymästä asti olleet lonksut, ne nuljahtelivat sammaleessa puolelta toiselle, mutta osasin pitää varpaat eteenpäin, niin että luut eivät menisi rikki.

Silmänurkastani näkyi kaiken aikaa liikettä. Niin kauan kuin kukaan ei koskisi minuun, kaikki olisi hyvin. Kerran kiljaisin, mutta hyvin lyhyesti, kun joku tarttui tukkaan, mutta se oli vain nuoren koivun latva.

Sain pienen kimpun. Kun se oli kädessä, tärkeintä oli päästä sen kanssa kotiin asti. Äiti oli pannut pienen maljakon ikkunalle. Maljakon alla oli risuista tehty pesän näköinen pohja, maljakon varren oli tehnyt kyläseppä kauan sitten.

Todellisuuden ja fiktion ero?


Kirkolla hautausmaa oli mäellä. Kevätkesällä sen alla oli vettä. Naapurin Matti sanoi että se on ruumisvettä ja että jotain outoa tapahtuisi jos sitä joisi. Se toi minulle sellaista oudonhajuista vettä kouluun joka päivä. Mutta en minä juonut.

Näitä juttuja ei voinut kertoa aikuisille. Ne olisivat vain sanoneet ”ei”, ja ”nyt narraat”, eikä kukaan olisi uskonut. Jos minulla olisi ollut kysymyksiä, ne olisivat sanoneet että on kiirus.


Edit 8.6.2010. Laajasti yksimielisen lukijoiden vaatimuksen vuoksi minun on lisättävä tähän itse tekemäni piirros näkemästäni peikosta. Tämä peikko ei suinkaan ole heristämässä ihmiselle nyrkkiään, vaan tahtoo ehdottomasti minun ymmärtävän jonkin ajatuksen, joka on juuri juolahtanut hänen päähänsä.

Jos ihmiset ottaisivat peikot enemmän tosissaan ja tahtoisivat olla heidän kanssaan puheissa, ihmiskunnalle olisi tästä vuorovaikutuksesta epäilemättä paljon hyötyä. En ole koskaan sattunut näkemään kokonaista peikkoperhettä. Tämän yksilön oletan olevan nuori miespuolinen henkilö. On tietysti mahdollista että olen erehtynyt sukupuolesta. Sen sekoittaminen voi johtua suhteellisen tiheästä karvapeitteestä joka peikoilla on.

Myönnän että en ole kulkenut tarpeeksi varovaisesti ja hiljaa kotometsässä, jos olisin, minulla olisi heistä paljon enemmän materiaalia. Tämä varomattomuuteni johtuu siitä, että aikuiset inttivät inttämästä päästyään että a) olen tarpeeksi iso ollakseni puhumatta tyhmiä, b) metsässä on aina pidettävä meteliä: ettei karhu heilauta kämmenellään päätäni pusikkoon, jonne se jäisi orpona aikojen loppuun asti, tai susi syöksy kimppuun tavoittelemaan kurkkuani ja kaluaisi päästäni iltasuupalan.

Olin tietoinen siitä että aikuisia ei kannata uskoa tuosta vain, erittäin usein heidän korvansa heiluivat kun he väittivät jotakin. Pyydän että varsinkin nuorempi lukijakuntani ottaa huomioon tämän, kun joutuu tekemisiin aikuisväen kanssa! Katse siis korviin, kun on kysymys etenkin metsän väestä!

8 kommenttia:

Leonoora kirjoitti...

Ripsa
Hyviä sanakuvia lapsuudestasi.

Tunnen lapsuudestani kavereita, jotka keräsivät kieloja ja myivät torilla. Itse en muista niin tehneeni.
Oikein jos eläisi luonnonmukaisesti, varsinkin jos raha ei riitä, tai sitä on hyvin niukasti, tällaiset luonnosta saatavat leivänlisät vaativat saattavat auttaa asiaa. Tosin nämä reissut vaativat hyvää kuntoa. Sieniä, ja marjoja keräämällä, olen kuullut, jotkut tienaavat talven leipärahat. Toki sienisaalis vaihtelee vuosittain, ja että palkoille pääsee, pitää vaeltaa yötä päivää. Helppoa rahaa luonnonantimia myymällä ei saa.

Ripsa kirjoitti...

Meillä ei Seinäjoen torilla ollut pikkutyttöjä kieloja myymässä, niitä samoja emäntiä vain kuin muinakin toripäivinä.

Minä ihastelin syyskesää siksi, että tulivat sienet ja mustikat ja sitten puolukat - ja ihan ilmaiseksi, vaikka selkäni ei hirveästi poimimisesta tykännyt.

Äitini serkku teki hurjia marjaretkiä: 70 kiloa mustikoita tai puolukoita päivässä. Luulen että hän todella tienasi talvirahansa marjoilla.

Tiesitkö että Länsi-Suomessa ei sienistä niin piitata. Kun kyselin syytä siihen, niin täti sanoi että kun joutui sodan aikaan pakosta sieniä syömään ja myymään, niin ei sitten enää rauhan aikana kyennyt niitä syömään. Tiedä sitten, tiedän montakin huushollia maalla Eteläpohjanmaalla, joissa ei sieniä kerätä, saati syödä.

Luulen todella että idässä ja lännessä syödään eri tavalla. Venäläisessä kirjallisuudessa on vähän väliä tarinoita hilloista ja sienipiirakoista. Syömisen suhteen saatatte olla samaa kulttuuripiiriä. Voi olla että olette muutenkin enemmän samanlaisia.

Nuoremmat saisivat metsän antimia kerätä enemmän kuin tekevät nyt. Ei poimiminen käynyt selän päälle lapsena.

Joko teillä kielot kukkivat?

Leonoora kirjoitti...

Ripsa

Kielot ovat kukkineen jo yli viikon ainakin. Lopettelevat kohta, vaikka tuossa hämärässä lähimetässä niitä vielä on, kauneimmillaan täyteen kukkaan puhjenneina.

Sieniä meillä varsinkin syödään. Muutaman kerran kuussa. Minä en niinkään niitä aina muistaisikaan, mutta miehen on saatava silloin tällöin sienisipuli hakkelustaan.
Minä laitan siihen yleensä kermaviiliä kastikkeeksi.
Hän kerää syksyisin nimenomaan vain suolasieniksi kelpaavia sieniä. Minä taas muita mieluummin. Kantarelleja, ja tatteja.
Juuri äsken keitin kuivatuista kantarelleista kerman kera muhennosta/kastiketta.
Sienipiirakoita leivon, ja ihana pizza tulee, kun käyttää suolasieni/sipulihakkelusta (muutkin sienet käy), sekä lisää mukaan pekonia.

Ripsa kirjoitti...

Noora, tulen katsoneeksi ttelkasta teidän ilman samalla kuin meidän. Teillä näkyy olevan noita ilmojen ääri-ilmiöitä enemmän kuin meillä.

Minä kun asun keskellä kaupunkia, niin kieloja ei löydy mistään. Eivät nykyiset tytöt ja pojat niitä käy poimimassa.Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ne saattavat olla nykyisin rauhoitettuja. Sen olen huomannut että jos jossain hakataan metsää niin kestää todella kauan ennen kuin kielot tulevat takaisin.

Ne ovat sellaisissa lehtomaisissa notkelmissa.

Kotomettästä opin poimimaan tatteja. Paistoin niitä sipulin, kerman ja soijakastikkeen kanssa. Sitten piti olla uusia perunoita. Ja salaattia. Jälkiruuaksi saattoi löytyä jo mustikoita. Mutta perheen miehiä en juuri onnistunut mettään saamaan.

Mutta noin yleisesti ottaen olen käretöön keittiös.

Anonyymi kirjoitti...

Metsä on kuin kirkko, siellä ei sovi metelöidä. Voi hiljaa laulaa, mutta viheltäminen on jo melkein rienausta.
Eikä tiukuja vaatteisiin varottamaan susia tai karhuja lähstyvästä ihmisestä.
Uskonnollisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Alas hakattu metsä on kuin joku olisi sen oikeasti raiskannut.
Olen itsekin joutunut tontiltani puita kaatamaan, mutta anteeksi olen jokaiselta erikseen pyytänyt.
No, halaamaan en puita ole oppinut. Siihen riittävät toistaiseksi ihmiset.

Enkä pidä itseäni aivan pähkähulluna.

Iisi

Ripsa kirjoitti...

Minulla on se käsitys että vanhemmat edelleen tahtovat lastensa oppivan tuntemaan metsän.

Mutta on kyllä huvittavaa että joka toinen aikuinen selitti aina että kun kuljet metsässä niin laula etteivät pedot hyökkää niskaan.

Siitä on todella kauan kun mikään peto on Suomessa ihmistä syönyt. Karhu on tappanut, mutta vain tilanteessa, jossa ihminen on joutunut emon ja pentujen väliin.

Metsäraiskiot ovat paha juttu. Yhtä paha on soiden kuivatus, koska suot pitävät yllä kosteustasapainoa ja kokonaista ekosysteemiä. Valtiovalta taitaa tukea sekä raiskioita että soiden tuhoamista.

Monasti sitä miettii että mitenkä tämmöisen valtion kanssa ylipäänsä voi tulla toimeen. Ei oikein mitenkään. Sitten vuoskymmenten päästä voivotellaan että oivoi kun pohjavedet pääsivät loppumaan ja järvet ovat pelkkää humusta.

Joo, kyllä minäkin kuljen toistaiseksi täysjärkisen kirjoissa.

Obeesia kirjoitti...

Meillä kotikotona kieloja kasvoi pienessä saaressa keskellä jokea. Kahlasin sinne kiviä pitkin.
Täällä nykykotiseudullani ei ole kieloista puutetta. Niitä on joka notkossa, ihan tuossa ikkunani allakin. Kukkivat vielä.

Muistan lapsuudestani, että meillä sieniä kerättiin ja syötiin. Lähinnä rouskuja, maitosieniä. Kantarellejakin, jos niitä löytyi.

Saimme ihan rauhassa kerätä kaikki sienet, naapurit eivät niistä piitanneet. Mietin, miksi äitini sitten ymmärsi sienten päälle. Ehkä se johtui äidinäidistäni, joka oli ollut herrasväellä piikana ja oppi siellä tekemään ruokaa.

Ripsa kirjoitti...

Oliko teidän kohdalla joessa saari? Oli meilläkin kieloja, siinä lähellä luomaa. Mutta Mamma määräsi että saa niitä mennä kattomaan, poimia ei saa, koska niitä on niin vähän.

No, ehkä se ei äitis piika-ajoilta sieniä muistanut, vaan sota-ajalta. Ihmiset suhtautuivat kovasti eri tavalla siihen että yhtäkkiä kansanhuollosta tuli ukaaseja että sieniä ja marjoja poimimaan. Ja syömään yhtä lailla.

Minä en tiedä miten siellä Nurmon talossa tähän ukaasiin suhtauduttiin, mutta Alavudella isoäiti ja äiti ja sisaret jäivät nyrpistelemään. Minä opin sienten syömisen Helsingissä! Mutta siellä oli ihmisiä kaikkialta Suomesta, joten ehkä Länsi-Suomen sieni-epäily jäi vähemmistöön.