11.9.10

Sisätiloja


On vaikea tottua jossain määrin helpompaan arkipäivään. Ei insuliinipistoksia kissalle aamuin illoin, ei valtavaa kissanhiekan rahtausta, ei sydän kurkussa kulkemista, että mitä mikäkin ulvahdus tarkoittaa.

Kissan olemiseen ihmisen kanssa kuuluu valppaus. Pari vuotta Lidia joutui olemaan jollain tapaa kakkosena. Kissoilla ei ole laumaeläimille kuuluvaa pysyvää asemaa ihmisten tai toisten kissojen suhteen, koska kissat ovat yksinäisiä metsästäjiä. Mutta toinen voi olla vahvempi kuin toinen.

Lidia ilmaisee itseään paljon pienemmillä eleillä kuin isoin kissa joka meillä on ikinä ollut, Allu. Kyynmetsästysaikoinansa se taisi painaa kahdeksan kiloa. Ynnä kaikki karvat päälle. Se oli pelkäämätön ja hurja metsästäjä, kun taas Lidia on ensimmäinen kissamme, joka ei ole selvästikään elänyt maalaiselämää koskaan.

Se eksyy jos se menee ulos. Se säikähtää jos joku puhuu lujaa. Sen uhittelu Allun ”ensisijaisuutta” kohtaan johti säännönmukaisesti siihen, että se sai päin korvia vanhukselta.

Kaikki täällä asuvat ovat vielä surun ja hämmennyksen vallassa. Se ei mene ihan äkkiä ohi.

Syksyn tulon huomaa siitäkin, että Lidia pehmeätassu ei tahdo enää parvekkeelle kovin usein. Nytkin pilveilee. Sen sijaan se tahtoo usein syliin. Se on oppinut yhden viikon aikana puhumaan enemmän kuin koskaan. Siis meille. Hänellä on saattanut olla joku muu ihmisuhde tai ihmissuhteita, löytökissa kun on, mutta nyt se seurailee meitä kaiken aikaa ja sillä on paljon asiaa.

Kun ihmisperhe on tottunut siihen, että Allu ja sen veli Rudi karjuttiin kuriin, niin Lidialle moinen ei käy lainkaan, se on arka ja herkkä. Lidia on perinteisellä tavalla hyvin naisellinen.

Se tahtoo turvaa. Paitsi että miksi eivät maskuliiniset kissatkin, ihmisetkin, sitä tahdo, olivat sitten kolleja tai natuja.



On tietysti parempi olla ihmismäistämästä eläimiä liikaa. Se vain että kun olemme nyt hänestä yksin vastuussa (ja ihmisistämme siihen määrään kuin voimme), niin kissan asema korostuu. Siitä tulee lapsi.

Auringon kierto on alempana ja sen valo viistoutuu yhä enemmän. Toisaalta valo on keltaista, kesän kova valo on poissa. Olen joskus keskustellut korttelin afrikkalaisten kanssa heidän maansa valosta ja heidän mielestään Suomen kesävalo ei ole edes valkoiseen päin, kun he vertaavat sitä afrikkalaisten monasti ympärivuotista kohtisuoraan valoon.

Harmittaa että useimmilla ei ole valokuvia kotoa, miltei kaikki ovat pakolaisia ja lähteneet kiireesti, kun on ollut pakko.

Viimeiset kiinanruusut kukkivat. Se ei ole koskaan kukkinut niin paljon kuin nyt. Nam Le, vietnamilaissyntyinen monessa maassa asunut nuori kirjailija, kertoo henkilönsä suulla kotikorttelinsa ympärillä kukkivista kiinanruusupensasaidoista. Sellaisten luominen olisi täällä mahdotonta. Mutta alakerrassa asunut vietnamilaisperhe kasvatti suuren osan ruokaansa ison lasin alla läpi kevään ja kesän. Jos olisin tiennyt Vietnamin kiinanruusuista, olisin kysynyt.


Nam Le'n kirja Merimatka on lukemisen arvoinen, koska hän sattuu olemaan kirjailija joka on hyvin aistivoimainen. Ei, kaikki prosaistit eivät ole sellaisia.

Sen vuoksi novellien ihmisetkin ovat niin kovasti elossa olevien tuntuisia. Tuohan on hirveä klisee, mutta ilman aistien kertomaa ihmiset eivät ole eläviä kirjoitettuina. Ihmiset ovat tietenkin nähty ympäristöään vasten. Sen vuoksi kiinanruusuaidat ovat oleellinen asia.

Mutta olen kirjoittanut kirjailijasta kotisivuilla, jostain syystä tämä foorumi ei tunnu yhdelle kirjalle varatulta. Ehkä se johtuu kuvien läsnäolosta. Esineet osuvat käteen tai kirpoavat, kun on sisällä ja keskittyy työhön. Katse osuu johonkin erityiseen, joka ei onneksi ole sanallistettavissa. Esineiden ja tapahtumien olemassaolo korostuu.


Vaeltelin sisällä edestakaisin yhtenä päivänä ja löysin uudelleen tämän esineen. Päivä sattui olemaan se, jolloin verkkoyhteys vaihteeksi katkesi ja aiheutti katkon juuri tekemääni työhön, joten piti saada pyöritellä ja muotoilla jotain kädessään.

Ilmeni että esine on koristeltu versio Paolo Uccellon keksinnöstä Italian 1400-luvulta, siis renessanssin ajalta, nerojen kaudelta. Leonardo da Vinci ei ollut ainut. Ei kuvantekijä ollut sen parempi kuin kultaseppä. Mutta niillä joilla oli kyky tehdä käsillään, käsittää tekemänsä merkitys, oli sitten äkkiä mesenaatteja ympärillään.

Quattrocento oli laajan ajattelun aikakausi, en pääse mihinkään siitä että kyllä siinä oli alkamassa uudenlainen aika kaikille ihmisille. Juuret olivat keskiajalla, eikä siinäkään ole mitään pahaa saati pimeää. On vain muistettava, että oikeasti kehitys ja uudistuminen ei ole lineaarista, niin kuin meille on näinä uusimpina aikoina historian kirjoista opetettu.

4 kommenttia:

anitak kirjoitti...

Meilläkin Noora joutui olemaan kakkonen niin kauan kuin Nestori eli.Nestori pomotti sitä, söi ensin parhaat palat päältä eikä päästänyt sitä minun viereeni nukkumaan. Se sai nukkua sängyn jalkopäässä. Nestorn kuoleman jälkeen siitä tuli hyvin puhelias, sillä oli paljon asiaa. Se hakeutui syliin ja halusi olla lähellä, samoin kuin Piu Tsitan kuoleman jälkeen. Se kulki perässäni ikään kuin olisi pelännyt minäkin katoan jonnekin. Samassa huushollissa elävillä kissoilla on kiintymyksellisiä suhteita toisiinsa, kaipa ne ovat omalla tavallaan hämmentyneitä kun kaveria ei enää ole missään.

Ripsa kirjoitti...

Anita, oliko siis niin, että Noora tuli taloon vasta Nestorin jälkeen, siis että eivät olleet veli ja sisko?

Kun Rudin ja Allun kanssa oli niin, että ne olivat yhtä mieltä aina tärkeimmistä asioista. Eikä niillä ollut jompaa kumpaa niskan päällä, veljeksillä.

Allu sairastui diabetekseen vuosi sen jälkeen kun Rudi katosi. Se ei kestänyt veljen menetystä. Ihmisdiabeetikotkin vakuuttelevat lääkäreilleen että on stressiä, mutta lääkärit tuijottavat painoindeksiä.

No, joka tapauksessa se joka hyppäsi syliini oli harmaaraidallinen kissa, se on siis ollut joko Tsita tai Nestori. Menevät vuodet niin äkkiä, että unohtuu milloin oli mikä. Piu ja Tsita olivat kyllä Ähtärissä, sen muistan. Pelkäsivät pääskysiä.

Noora oli tottakai sinun perääsi, koska olit ainut jäljellä, tottakai.

Otto kirjoitti...

Kyllä eläimen menettäminen on aika haastavaa. Kun hevoseni heinäkuussa lopetettiin, en ole uskaltautunut vieläkään tallille. Toisaalta ehkä pitäisi, että kynnys ei tule liian korkeaksi.

No nyt sitten minusta tuli kissanomistaja vai pitäisikö sanoa, että minusta tuli löytökissan omistaja.

Se, mitä kirjoitat diabeteksesta on mielestäni juuri noin. Ainakin oma arkikokemukseni tukee tuota käsitystä, että stressi on suurin syy, ei painoindeksi.

Muuten huomaan, että kissojen kuvaaminen on todella haastavaa. Otin hevosestani paljon kuvia, ja opin katsomaan niiden liikkeitä linssin läpi. Kissan kuvaaminen vaatii opettelua.

Kun isoisäni kuoli, langanlaiha mummoni sairastui diabetekseen. Vastaavasti hänen ylipainoisella sisarellaan ei ollut diabetesta eikä suvussa muillakaan.

Ripsa kirjoitti...

Otto! Sinulla tuntuu olevan hirveästi tapahtumista eläinten kanssa.

Miten sinä olet uskaltanut ottaa aivan erilaisen eläimen heti kun toinen on kuollut? Hevonen on laumaeläin ja kissa on yksinäinen saalistaja. No, kunhan et yritä kissaraukalle tarjota kauroja!

Mutta minusta on hyvä että otin löytökissan. Kissoja jostain syystä hylätään ihan hirveästi, varsinkin näin syksyisin.

Kissan kuvaaminen ON vaikeaa. Olemme perheen kanssa harjoitelleet sitä jo 40 vuotta. Useimmat kissat eivät ole linssiluteita myöskään. Menevät minne tykkäävät vaikka ihminen sanoisi mitä.