2.9.10

Syksy

Kirjoitin amerikanystävälleni että The Fall fell like a wall. Niin täällä kävi. Kun olin mustikassa, sateli ihan niin kuin kesällä, oli lämmin. Nyt pari viikkoa myöhemmin pitää olla fillarilla ajaessa käsineet kädessä.

No, kun ei naismuistiin ole ollut yhä kuumaa kesää (ja sen voi todistaa mökin lämpömittarista, jossa osa elohopeaa on juuttunut saman naismuistin mukaan lukemaan 27, mutta kävi todistettavasti tänä kesänä yhdellä hennolla viirullaan 33 asteessa), niin tällainen yhtäkkinen pudotus on kuin seinä. Kun ilma oli muuttumassa kävin fillarilla pitkin merenrantaa katsomassa miltä seinä näyttää siellä. Sehän vyöryi kohti ja tiesin että kohta olen litimärkä.



Menin metsän suojaan. En ollut naavaakaan nähnyt aikoihin. Täytyy olla niin, että huolimatta viimeaikaisesta, kaupungille erittäin kalliiksi tulleesta ökyrakentamisesta nimeltä asuntomessut, ilma on edelleen aika puhdasta. Sitä ei uskoisi täällä keskustassa, kun pöly tunkee sisään joka henkäyksellä. Lattiat on pestävä kaksi kertaa useammin ja vesi on melkein mustaa.


Mutta en muuttaisi ökytaloon vaikka maksettaisiin. Ne ovat rumia. Ne eivät ehkä kaikki ole yksittäin rumia, mutta riitelevät toistensa kanssa niin että raikaa. Rakentajille voisi joku viimeinkin ruveta opettamaan estetiikan alkeita. Siis edes alkeita.


Sitten tulivat kuulaat päivät. Hanhet kerääntyvät merenlahdille höpisemään omiaan. Ne töräyttelevät, sitten ne saavat välillä kohtauksia ja sukeltavat veden alle ja rupeavat ajamaan toisiaan takaa kuin vimmatut. Katselin niiden touhuja ja höpötystä sen verran kauan, että päädyin toteamaan että ne eivät ole ihan järjissään.

Tai ehkä ne ovat täpinässä kun tietävät kohta lähtevänsä pitkälle reissulle. Kuvassa on kanadanhanhia. Ne tuntee siitä, että ne aika ajoin haukkuvat kuin koirat. Eivätkä pelkää ihmisiä lainkaan.

Mutta piti sanomani, että Torpeedo on lähempänä tulemistaan. Täältä näkee miten ja milloin. On siihen niin pitkä että odotukseen ei kannata ruveta, vaan on mietittävä mitä tekee syksyllä. Kohta on vaihdettava talvimatot sisälle. Kirjoja on luettava järjestelmällisemmin, on tiedettävä mitä lukea, on katsottava mitä kustantajat kustantavat. Lukematta ei voi olla, koska kirjoissa on elämiä niin paljon enemmän kuin mitä ikinä tulee itse tietämään. Sen lisäksi kirjoista tulee tiedonjyväsiä, jotka panevat lähtemään kirjastoon lisää tietoa.

Elämät ja tieto ovat arvo sinänsä. Ei minun tarvitse kysellä motiivia edes itseltäni.

Mutta itse esine, saksalainen kilpapyörä vuodelta 1936 on sen verran jykevä tapaus, että sillä voi kulkea helposti syysmyrskylläkin. En minä sillä ajele, se on teräsrunkoinen ja kulkee kuin veturi, minä ajaisin sillä päin jotain seinää ja menisi loppukin polvesta hajalle.

Sillä tosin pärjäisin seinälliselle todennäköisesti amislaisia, jotka pakottivat minut sateessa vastaantulevan liikenteen kaistalle niin että kaaduin, siis Jopolla. Kylkiluussa on nyt sitten murtuma. Torpeedo olisi saanut sen muurin leviämään. Että tulivat ja auttoivat minut pois autojen tieltä? Ei, nauroivat vain. Taisi olla heidän päivänsä kohokohta.

(Kaikki kuvat voi klikata isommiksi!)

17 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Voi kamalaa! Sattuuko kovasti? Murtuma kuulemma paranee itsestään, mutta voi olla aika kipeä.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia, ei satu, polveen sattuu enemmän, kun sen päälle rysähti Jopo ja se polvi on rikki jo ennestään. Mutta ihmettelin että miksen voi nukkua sillä kyljellä, että ihan kuin ahdistaisi, henki ei kulkisi.

Siis sydämen puolella. Mutta en minä sen takia mennyt lääkäriin, vaan toisen jalan tulehduksen vuoksi. Isovarpaan kynsi leikataan uusiks maanantaina.

Vähän vetämätön antibioottikuurin vuoks, jo toinen peräjälkeen. Bakteerit on inhottavia. Ne vain ottavat ja pesiytyvät ruumiiseen, halavatun syöpäläiset.

Mutta uusimmassa Scientific Americanissa luki, että ihmisessä on hirveän paljon enemmän bakteereja ja viruksia, ja siis suurin osa sellaisia jotka ovat ihmiselle tarpeen, kuin mitä on ennen tiedetty.

Miljoonia ulkopuolisia kihisee joka puolella meidän kroppaa! Yäk! Mutta vielä kaikenlisäksi ilman niitä me ei oltais elossa! Kaksois-yäk!

Kaikki on muuten hyvin, mutta kaipaan vesijumppaa. Kroonisista kivuista en taida päästä pitkään aikaan. Mutta eikös meillä ole hienoa nuorisoa?

marja-leena kirjoitti...

Ai, otan osaa nuista kivuista! Polvi vaivat, sitten nilkka ovat minulla. Olen viime viisi vuotta luonnon lääkkeiden käyttäjä (onko tämä oikein suomeksi?) ja ollut terveempi. Antibiotit kun tappavat ns hyvät bakteerit. Toivon pikaista parantumista!

Onnes olkoon taas kirjasi mailmaan menosta!

Ripsa kirjoitti...

Kipujen kanssa on yhtä kipuilemista, joo. Unohtuvat ne, jos tulee kova motiivi tehdä aivan jotain muuta.

Marja-Leena, käytätkö sitten vitamiineja vai rohtoja? Yrttilääkintä on vanhimpia ihmiskunnan osaamia tapoja hoitaa miltei mitä vain.

Nykyään yrttejä jo tutkitaankin. Mitähän kaupassa nyt lukee siinä hyllyssä joissa noita myydään (ja ovat kyllä huippukalliita, kaikkia semmoisia hainevärustouutteita ynnä vihersimpukkaa, nuo kaksi nivelrikkoon eli arthritikseen, joka on eri asia kuin reuma)? Nyt en muista. Terveystuotteet? Lisäravinteet? Luontaistuotteet?

Isoäidin kylän lähellä, toisella puolen isoa tietä, asui noita silloin kun olin pieni. Kun tuli asiaa hänen luokseen, minä jouduin vanhan naisen käsittelyyn kun olin kaatunut pyörällä peukalon sijoiltaan, niin piti viedä pullo vodkaa hänelle.

Haapojan Maija ei ollut juoppo, vaan hän tarvitsi viinaa että saisi uutetuksi yrteistä lääkkeitä. Hän oli jo vanha silloin, mutta kyllä pelotti, kun kylän likat sanoivat että se on noita.

Se oli kiltti valkohiuksinen kansanparantaja. Vetäisi nopeasti peukalon paikoilleen.

No sinä tiedät että intiaaneilla olivat omat kansanparantajat, nämä medicine men. Ihan samaa työtä ne tekivät.

Marja-Leena, kirja tulee ulos vasta 11.11., nyt pitää lukea ja kirjoittaa välillä muuta. Mutta piti panna tuo linkki, koska kustantaja pani siihen ilmestymispäivän ja tilauslomakkeen.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, minä olen ollut yhdeltä luonteenipuolelta kuin erään alakuloisen laulun tunnelma: "Syysyönä synkkänä synnyin, ei tuikkineet tähtösetkään..."

Mutta niin kai se on suomalaisen laita yleisemminkin.

Kivut ovat pirullisia. Niin sisäiset kuin ulkoisetkin. Molempiin tarjotaan myös lääkkeitä ja luin juuri lehdestä, kuinka USA:n medikalisaatiomarkkinoilla nimenomaan lääkeriippuvuus tuottaa käsittämättömiä voittoja lääkefirmojen pussiin.

Ja varmasti siinä lääkärietiikka, jos sitä enää pitkään on ollut olemassakaan siellä, jää toiseksi lääkefirmojen tarjoamien palkkioiden rinnalla.

Kun oikeaa kipua ja vaivaa on, silloin burana on otettava, tai degretol, diabam jne., mutta tämä valtava, joka tasolle tunkeutuva businenajattelu hirvittää... ja miten helposti huumaavia lääkereseptejä saa kun niikseen tulee.

En osaa luonnonlääkityksestä mitään muuta sanoa, kuin että uskon siihen, etteivät entisajan konstit, ainakaan kaikki, ole olleet huuhaata.

Luontaistuotekaupoista hakittavia tarpeitakin täytyy todella kriittisin silmin tarkastella kun on sielläkin paljastunut vaikka millaisia rahanansaitsemisyrityksiä kyseenalaisilla tuotteilla.

Ripsa kirjoitti...

Valto, joo, kyllä minä olen varma siitä että se lapsuudenaikainen tuttavuuteni, Haapojan Maija, tiesi mitä teki.

Mutta silloin oli olemassa laki joka kielsi parantamisen muilta kuin lääkäreiltä. En ole varma mitä sille laille sitten tapahtui, koska on selvää, että ei noita luontaistuotteita olisi hyllyillä, ellei niitä olisi jossain hyväksytty.

Apteekissa niitä on vähemmän. Mutta jotain kyllä.

Ongelma on siinä, että lääketieteelliset tiedekunnat eivät ole ottaneet noita kansanparannuskonsteja suurennuslasin alle, vaan ovat valinneet tuon lääketehtaiden tien. Ja kyllähän lääketehtaat tutkivat tuotteitaan.

Antibiootit ovat pelastaneet ihmishenkiä, ei siitä mihinkään pääse. Ongelma on siinä, että ne tuhoavat myös hyviä bakteereja. Silti tämmöinen vetämättömyys on kirottua. Enkä minä voi sallia kroonista tulehdustilaa, ne ovat tappavia myös.

Joo, muistan kyllä että sulla on noita kroonisia kipuja myös. Luulen että niitä tulee iän myötä kaikille. Pakkohan niitä on yrittää olla suurimmalta osin ottamatta huomioon, koska muuten lääkekaappi paisuu täyteen myrkkyjä.

Tähän vielä se hauska juttu, että koska olen eläkeläinen, niin minunhan ei TARVITSE olla työkykyinen. Mites sitä panis aivonsa narikkaan? Siellä ne aivot sitten huutelisivat mitä sattuu ohikulkijoille...

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, munkin aivot unohtuvat milloin minnekin ja huutelevat sieltä sitten mitä huutelevat. Joku merenranta-aalto heitti minut kerran selkä edellä hiekkapohjan äkkisyvän seinämään niin että katkesi kylkiluu lapaluun alta, tai oikeastaan se murtui. Lääkäri naureskeli, että on vähän vaikeassa paikassa, mutta ei sille mitään voisi tehdä kuitenkaan. Piti sitten vielä pilleripöhnässä raahata vaimokullan matkalaukku läpi puolen maailman kotiin Brysseliin. aikanaan se parani, oli pitkään vaikea nukkua vamman ja sydämen puolella ja vihottelee vieläkin joskus, onneksi ei kosteilla ilmoilla, muuten olisi Melbournessa vaikea asua. Siellä on nykyisin märkää ja vettä vaikka muille jakaa, autonsakin saa syyskuun alusta kuulemma pestä jos käyttää ämpäriä tai painesuihkua.
Oikeastaan piti sanoa pikaiset paranemiset eikä puhua itsestään. Niin, että pikaista paranemista, komea on pyörä. Ja onnea 11.11:lle.

Ripsa kirjoitti...

Hnahensulka, joo, aivojen ja ajattelun kanssa on vaikeata. Jos on tottunut mietiskelemään sitä sun tätä ilmiötä, ja niitä tupsahtelee joka nurkan takaa, niin miten semmoisen voisi lopettaa?

Ja sitten sitä tulee sanotuksi mitä sattuu aina joskus. Jonkinmoinen ylikuormitus. No, miltei aina.

Kaameata että aalto voi murtaa kylkiluun, mutta katselin vähän aikaa sitten surfaria nimeltä Rock Hudson, joka sekin sillä laudallaan kaatui, mutta ei siinä mitään äkkisyväseinää ollut, kunhan oli kalifornialainen biitsi.

Kiitos toivotuksista! Tässä on kaikenmoisia kiemuroita vielä edessä ennenkuin kaksi kuukautta on kulunut. Ja työtä. Sitä halavatun aivotyötä, kun sitä tahtoisi välillä olla jotenkin ihan muualla, mutta jos jotain jää puolitiehen niin on pakko olla sitten vaikka nukkumatta ja yrittää ratkoa vaikeasti ratkottavia juttuja.

Pyörä on hieno, ja mun mielestä hyvä kirjan nimi, mutta pyörä ei ole ihan pääosassa. No aika lailla kumminkin. Tuossa se nököttää ja odottaa ajajaansa. Isä sai sen 15-vuotissynttärilahjakseen 1936, 2-vaihteinen kilpapyörä.

Kesäkuussa isä hävisi. Pappa ja Mamma hälyttivät jo poliisinkin, kun poijalta sitten viimein tuli postikortti Petsamosta kolmen viikon kuluttua. Halusi kokeilla pyöräänsä. Ymmärsi tietysti että moinen reissu niin nuorelta kiellettäisiin.

Valto Ensio kirjoitti...

Puhut Jopon rysähtämisestä polven päälle, mutta kukas se Torbeedo-vanhuksella ajelee kun se ei nyt ilmi käy tekstistäsi? Vai vaivaako minua lukihäiriö nyt?

On kyllä hyvännäköinen pyörä. Samanlainen käyräsarvi kuin kesällä mummolassa metässä näin ja josta oli lauseenvaihtoa silloinkin. Paitsi että mummolassa olevalla ei voi enää ajaa...

Ripsa kirjoitti...

Tottakai kävi niin että isän Torpedo (siis oikein kirjoitettuna tietysti yhdellä e-kirjaimella) siirtyi ihan laillisessa järjestyksessä mun miehen Leon huostaan ja hoitoon. Torpedo jäi mökille, isä oli hylännyt sen, kun se sai ensiksi rahaa mopedin ostoon ja sitten osti auton.

Ei se olisi noin hienossa kunnossa jos olisi ollut hoidotta ja ajamatta. En minä osaisi tuolla ajaa, en ole ikinä yrittänytkään. Isolla naistenpyörällä opin aikoinaan ajamaan, 5-vuotiaana, kunnes kaaduin ja peukalo meni sijoiltaan enkä koskenutkaan pyörään sitten kahteen vuoteen.

Itse asiassa pyörällä kaatumisia mulle on sattunut aika paljon. Jo 5-vuotiaana!

Netistä näkee millaisia Torpedoja tuli Saksasta siitä tehtaasta joka pommitettiin sodan aikana maan tasalle. Näitä tätä vuosimallia ei maailmassa paljon ole.

Jonkun pitäisi ottaa asiakseen ja korjata se teidän vanha pyörä. Osaisitkohan sinä? Ei tuohon Torpedoonkaan alkuperäisiä osia siis enää mistään saa, mutta Leo keksii osia romuista, entinen metallimies.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, minä varmaan ottaisin sen Torbedon mummolan kuusenjuurelta laiteltavakseni, mutta kun se on vaimoni isän ja veljensä hallussa, niin ei se käy ihan noin vain.

Mummolassa laittavat itse kaikkea vanhaa kuntoon, kasaavat latoja ja riihiä pihapiiriin, että helposti vaimon setämies sen varmaan alkaisi kunnostaa jos vinkkaisi, kuinka arvokas peli se on. Oli siitä mummon kanssa puhettakin, mutta en nyt ole kysynyt aiheesta.

Minäkin olen kaatunut monen monta kertaa pyörällä kanveesiin, viimeksi niin, että tuo hammas särkyi, kuten varmaan muistat. Enkä uutta ole tilalle voinut hankkia, kun se maksaa niin kauheasti (2000-10 000€). Yritän tässä päästä hammaslääketieteelliseen koepotilaaksi tai sitten kannattavampaa olisi kuulema laitattaa uusi Thaimaassa.

Kerran ajoin mopon kanssa kolarin kun papparainen kääntyi yllättäen eteen. Lensin mopon ylitse ja luisuin kankkuni varassa pitkän matkaa asvaltilla ja pyörä kehnolainen kimposi vielä päälle.

Mopokuskille eikä mopolle käynyt kuinkaan, mutta minulta meni pyörä kahdeksikoksi ja housuntaskussa ollut Abloy-avain jurskahti juurta myöten kannikkaan. Kotiovella vasta sitten huomasin sen ja piti leikkauttaa lääkärissä pois.

Sanotaan joskus, että kurkkupaskaa vääntää (karpulainen) kun on persiinavvaimet hävinny. Silloin ainakin löysin ne, heh heh.

Ripsa kirjoitti...

No voi sun halavattu! Tulin itse asiassa oikein iloiseksi tästä puheenvuorosta, koska kun kerta olet minua ainakin 10 vuotta nuorempi ja kaatuilet, niin en tule syyttämään sitten itteäni hömelöksi.

Eiku tuo sun hammasjuttu ei ole kyllä yhtään kiva. Meillä Leolla meni tehtaassa toinen etuhammas poikki, siihen osui rautalevy. No, hämmäslääkäri hioi jäljelle jääneestä pohjan, jonka päälle pantiin ontto hampaan näköinen kuori. Omituista on että se on kestänyt jo yli 30 vuotta, ilmeisesti jotain hyvää ameriikkalaista liimaa.

Terveyskeskuksen hammaslääkäriosastoko ei hoida siellä tuommoisia? En silti tiedä hoidetaanko täälläkään. Käsittääkseni koko Suomessa on pula hammaslääkäreistä. En tiedä miksi.

Mutta teillä on sentään Oulussa yliopisto, meillä ei ole sellaistakaan mailla eikä halmeilla - eipäs, onhan meillä yliopisto, mutta se on tynkä, siitä puuttuu monia tiedekuntia, esimerkiksi lääketieteellinen ja eläinlääketieteellinen.

Teologisesta ei kyllä ole niin väliäkään.

Tykkäsin siitä sun päiväkirjaotteesta, olet ihan kunnon koti-isä, eläkä nyt sano että mollaan vaimoas, mutta jonkunhan leipä on tienattava! Meillä oli sama meininki kun meidän poika (yksi vain) oli pieni. Leohan on kuvataiteilija, joten se pystyi tekemään työtä kotona. Asuttiin maalla ja aika väljästi.

Poijalla on kyllä sitä myötä paljon samantyyppisiä ominaisuuksia. Kyllä ne tarttuvat.

Tuo kohtaamisesi mopedin kanssa oli karmea. Ehkä siitä on jo aikaa kun kykenet nauramaan kankkuun juuttunutta avainta. On sulla mahtanut olla tärsky.

Minä olen isän mopolla kerran kääntynyt liian jyrkästi ja ajanut ojaan. Ei käynyt kuinkaan. Ojassa muistaakseni ollut edes yhtään sammakkoa joka raukka olisi litistynyt.

Leonoora kirjoitti...

Ripsa
Pikaista paranemista pyörähaaverista.
Tulipa tuossa mieleeni, että meitähän on jo ainakin kolme, jotka olemme julkaissut jotakin, jollakin tapaa, sinä aikana kun olemme kaveeranneet bloggaamisen merkeissä.
Me jellonat: Sinä, Kalevi, ja vaatimattomasti minäkin.
Keneltä odotamme nyt seuraavaa yllätystä, eli ensimmäistä kirjaa...Meriltä?
Toinen ei niinkään enää "yllättäne" samalla tavalla kuin ensimmäinen kuitenkaan.

Leonoora kirjoitti...

Vielä:
Itsekö sait valita tuon kirjasi julkaisupäivän? Tuon numeron 11 olen halunnut pitää onnennumeronani. Ensisijaisesti. Onhan on syntymä-, kihla-, ja hääpäiväni, mutta myös isäni kuolinpäivä...

Ripsa kirjoitti...

Noora, olen aivan varma siitä että me kolme - ja Meri tietysti neljäntenä - ollaan vaikutettu toisiimme. Meistä kukaan ei ole mollannut toistaan.

Ja se alku Kalevin blogissa oli hieno ja hauska. En olisi kuvitellut että semmoista porukkaa tästä maasta löytyykään. Ihan oikea poppoo me oltiin - ja ollaan tietysti vieläkin. Vaikka ainakin minun kirjoitustahtini täällä Blogistanissa on selvästi hidastunut. Kaipa se johtuu siitä, että olen innostunut kirjoittamaan muuta.

Meri sanoi lähiaikoina jossain postauksessaan, että elämänvaiheet ovat putkahtaneet nätisti toinen toisistaan. Jotain sellaista olen ajatellut itsekin, siis nyt 65-vuotiaana sitä on jotenkin kerroksellinen kuin mikäkin täytekakku tai voileipäkakku. Ihmisiä ja ilmiöitä on mun mielestä hirveän paljon helpompi miettiä nyt kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten.

Kalevin kirjantekemistä seurasin jotenkin sydän syrjällään, niin kamalasti aineistoa ja siitä piti tehdä jotenkin käsitettävä. Minusta Kalevi onnistui loistavasti.

Ja lähetäs se kirjas tänne ja nopeasti, postiennakolla! Minullahan ei ole sitä? Enkö minä ole kuitenkin sanonut että pidän sun runoista, montakin kertaa!!!

Olen nyt vähän sekopäisessä mielentilassa kun jalkaan sattuu riivatusta, kynnen leikkauksen jälkeen, eivätkä särkylääkkeet tahdo tehota millään. Paljon kipeämpi kuin kesäkuun alussa jolloin ensimmäinen leikkaus tapahtui ja josta tämä tulehdus sitten sai alkunsa eikä voinut muuta kuin leikata uudestaan ja nyt sitten toivon parasta.

Ei, kirjan julkaisupäivämäärä on kyllä ihan sattuma, ja johtui vain aikatauluista. Nyt alkaa minulla kyllä olla kiire ja kumminkin on pakko odottaa huomiseen että pahin särky on ohi. Ennen kuin siis alan korjailla tekstiä, ties kuinka mones kerta jo.

Osan aikaa olo on epätoivoinen ja osan taas hirveän iloinen, mikä taitaa olla aika normaali olo tässä tilanteessa.

Me leijonat joo!

Kyllä tästä Blogistanista on ollut valtava hyöty, opetus, kannustus ja ennen kaikkea ilo. Ei sille voi mitään.

Leonoora kirjoitti...

Ripsa
Sinäpä sen kirjoitit:
"Kyllä tästä Blogistanista on ollut valtava hyöty, opetus, kannustus ja ennen kaikkea ilo. Ei sille voi mitään."
Olen kanssasi samaa mieltä!

Ripsa kirjoitti...

Olipas tuossa väliä. En ole ehtinyt päivitellä blogiakaan. Mutta joka ikinen sana on oltava kohdallaan. Proosassa se tarkoittaa aika toivotonta kahlausta sanojen suossa.

Nyt on tauko. Jalat alkavat pitää päällään, mutta sitten pitää jo yrittää lähteä kävelemään. Tikit pois maanantaina.

Blogistanin kulttuurinurkka ei ole hirveän iso, mutta ihan tarpeeksi iso, että siitä saa itselleen uutta pureskeltavaa.

Pidän myös englanninkielisten kulttuurilehtien lukemisesta. Ruotsini on ruostunut ja haaltunut, mutta sitäkin vielä tavailen.

Netti kaikkiaan on sellainen, että se on lukevalle ja kirjoittavalle ihmiselle hieno juttu.