4.10.10

Matkakuvia ja ajatuksia


On aivan ilmeisesti syy siihen miksi nuoret ihmiset synnyttävät ja hoitavat lapsia. Se on se nuoruus.

Puhutaan meidän isovanhempien osuudesta lasten elämään. Luulen että se on tärkeä. Se voisi olla paljon tärkeämpi. Nyt kävi niin että lapsiparat sairastuivat ja lähdin hoitamaan heitä kahdeksi viikoksi kauas etelään. Matka oli sekä rankka että ajatteluttava että kumma kyllä virkistävä.

Helsinki, entinen kotikaupunkini, muuttuu joka käynnillä oudommaksi. Ei sitä kodikseen tunnista. Saati jos joutuu seikkailemaan sellaisessa epäpaikassa kuin Espoo. Pyörin väkkäränä ympäri ensiksi löytääkseni kaupan, eskarin ja päiväkodin. Lapset nimittäin olivat peräkkäin sairaina, tottakai. Se on kaikkien lastentautien ominaisuus.

Mutta Espoo oli hajainaisuudestaan, esikaupunkimaisuudestaan huolimatta valoisa, puita oli. Lauantai-iltapäivänä lähdettiin retkelle Nuuksioon. Lapsilla ei ollut sinä päivänä kuumetta. Nuuksio on kansallispuisto ja siellä kulki ainoastaan sivistyneitä ihmisiä. Missään ei ollut roskaa, ei edes pienen pientä karkkipaperia.

Nuuksio on ikivanhaa ylänköä, joka oli kuuluisan ruuhenkappaleen mukaan käytössä jo 12 000 vuotta sitten. Silloin se oli saaristoa, jossa ruuhella varmaankin kalastettiin. Minulle oli yllätys löytää tällainen keidas keskeltä ei-mitään.



Ei tämän porukan kanssa ruvettu urheilemaan. Itse varmaan olin eniten urhea nivelrikkoineni ja paranevine leikkaushaavoineni. Mutta oli mukavaa ja rauhallista siitä huolimatta että aurinkoisena päivänä ihmisiä oli liikkeellä paljon.

Perhe otti rauhallisesti, ja ympäröivät korkeat puut katselivat meitä pieniä kulkijoita ystävällisesti. Kysyin olivatko yöpyneet puistossa. No eivät vielä, kunhan lapset kasvaisivat niin sitten.



Sitten illalla Ida ja hänen äitinsä tekivät kaurakeksejä. En tiedä mitään hienompaa kuin mukillinen iltateetä ja kaurakeksejä. Siinä täydellistyy hieno päivä. Tässä pienempi lapsi, Elsa ja hänen äitinsä odottavat kärsivällisesti keksien kypsymistä:





Pihalle alkoi päivien mittaan kerääntyä lehtiä. Kukaan ei enää istunut pihakeinussa. Ihmiset kulkivat pikkutietä pitkin kiireisinä, lapset kouluista, vanhemmat töistä. Taloja oli juuri siinä paikassa paljon. Yritin kysyä miksi talojen pitää olla niin erillään ja tuntevatko ihmiset ketään. Lapset vakuuttivat että heillä on vaikka kuinka paljon kavereita.

Minä astuin vähän väliä vahingossa ääniä tuottavan muumikirjan päälle ja tuotin rääkäisyjä ja musiikin tapaista. Mutta satuin lukemaan kirjaa muumeista. Joissakin kohdissa kirjaa tuli ongelmia, mutta apu oli lähellä. Ida (6 v.) tunsi muumit suunnilleen täydelleen. Käytin häntä siis tämän jutun kirjoittamiseen. Eivätkös muumit ole lähinnä lasten lukemistoa? Vai?

Sillä välin kesän viimeiset kukat puhkesivat täyteen kukkaan pihakeinun vieressä.


18 kommenttia:

anitak kirjoitti...

Onpa kaunis kesän viime kukka.

Ripsa kirjoitti...

Eikös olekin? Näin sen ja menin sisään ja rupesin mielestäni hyvin lyyrisesti laulelemaan lapsille että "Nyt ke-e-esän viime kukka, ku-ukoistaa yksin vaan", siis sitä irlantilaista kansansävelmää.

Seuraus: lapset rupesivat pitelemään korviaan. Kovia kriitikoitahan ne ovat, lapset.

Obeesia kirjoitti...

Minä poimin "kesän viime kukan" metsälenkiltäni. Se oli pellon reunalla kasvanut kukkiva puna-apila. Ei se oikeastaan viime kukka ollut, myös kurjen-, harakan- ja kissankelloja löytyi sekä leinikkejä ja syysmaitiaisia. Kukkia löytyy vielä marraskuussakin. Mieheni minnesotalainen serkku ihmettelee, kuinka hän pihassaan vielä monet kukat kukkivat. Samanlaiset säät siis siellä.

Minullakin näitä lapsenhoitokeikkoja tulee vähän väliä, mutta noin pitkää aikaa en ole ollut yhteen menoon.

Nyt nuorempi vävy suunnittelee minulle hotellimajoitusta kuukaudeksi Raumalle! Siellä kun syntyy uusi lapsi tammikuussa. Minulla on sinne kolmen tunnin ajomatka, joten jos tulossa oleva lapsi pitää kovaa kiirettä, joutuu tytär lähtemään yksin sairaalaan. Vävyn täytyy jäädä esikoisensa kanssa kotiin, kunnes minä tulen lapsenvahdiksi. Hotelliin minut majoitettaisiin synnytystä odottamaan tietenkin siksi, ettei kukaan kestä anoppia kolmea vuorokautta kauempaa.

Ripsa kirjoitti...

Jaa eivät kestä anoppia? Mitäs, meillä ei ollut ainakaan minun huomioni mukaan sen suhteen ongelmia.

Sairaiden lasten kanssa pääosassa oli logistiikka ja ihkaselvät käytännön asiat. Paljon muuhun ei ollut aikaa.

Kun kumpikin vanhempi on kokopäivätöissä, aikaa lasten kanssa olemiseen jää hirveän vähän, vain muutama tunti illassa.

Tykkään kovasti kirjojen lukemisesta ääneen ja näkyivät lapsetkin tykkäävän. Mutta välillä piti poijan lukea, koska kieli silloin vaihtuu englanniksi.

Vai että kuukaudeksi Raumalle? Sinun pitää miettiä sitten kestämistäsi hotellissa. Ne ovat todella tylsiä paikkoja. Kuukausi on tosipitkä, mutta ne työt lasten kanssa niitä samoja ja tavallisia, jotka me kyllä osataan.

Astianpesukonetta en uskaltanut panna käyntiin. Olin varma, että jos painaisin jotain nappia niin tapahtuisi jokin katastrofi. Samoin oli pyykkikoneen laita.

Ainut ongelma tämän isoäidin suhteen oli nivelrikkoiset jäsenet. Taisin irvistellä melkoisesti nostellessani painavaa 3-vuotiasta. Poijalle ja miniälle ei tuottanut mitään ongelmia.

Helsingin seudulla kukkivat vielä monet kasvit. Kyllä se on aika lailla etelässä meihin verrattuna. Luulen että eniten nyt vaikuttaa auringon väheneminen, se alkaa selvästi kiihtyä lokakuussa.

Täällä kukkivat kyllä vielä apilat ja syysmaitikat, ainakin. Nokkonen näyttää intoutuneen uuteen kukintaan. Jotain tuli sentään opetetuksi likoille: tiedätkös mikä tuo nätti valkoinen kukka on? Ida: En. No, nokkonen. Ida: Eipäs ole. Minä: onpas.

Ja kotona tietokoneen kimppuun katsomaan minkänäköinen on supisuomalainen nokkonen. Emme ruvenneet kokeilemaan olisivatko lehdet polttaneet. Varsinkin kun lapsiraukat olivat täynnä vesirokkonäppylöitä, että kutinaa riitti.

marja-leena kirjoitti...

Hauskaa aikaa olla lapsenlapsien kansa vaikka ne sairasteli ja itsekin olet vielä leikkauksesta toipumassa. Espoo onkin kaunis. Muistelen kesä 1983 Suomi matkaa perheemme kansa jolloin oltiin yön siellä yliopiston residenssissä. Silloinhan Espoon kaupungin suunnittelu lounnon sisään sai paljon hyvää kritiikkiä mailmalta.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena, tuo sinun aikasi saattoi olla vielä niitä hyviä Espoo-aikoja.

Espoo tuli aikoinaan kuuluisaksi Tapiolasta ja käsittääkseni se ei ole enää sitä mitä oli ennen. Sitten on tietysti Otaniemen alue ja varsinkin teekkareiden talo. Kävin siellä ihan pian sen valmistuttua, se kivinen ympäristö oli kyllä hieno.

Mutta ongelmia tulee siitä, että Espoota ei oikeastaan suunniteltu. Nyt ihmiset sitten tarvitsevat autoja, mistä tulee meteliä ja kasvihuonekaasuja. Se ei ole kivaa.

Alue jossa minä olin, oli rauhallinen, mutta kaikin osin sielläkään päin ei ole hiljaista.

Helsinki alkaa olla mahdoton paikka elää. En käsitä mistä suomalaisiin on iskenyt tämä oman auton vimma. Kun itse asuin siellä, autokanta oli pientä ja ihmiset käyttivät julkisia liikennevälineitä aivan toisin kuin nyt. Helsinki on kapea niemi, eikä sinne mahdu niitä autoja loputtomiin.

Niin, ja kävin Kiasmassa katsomassa kuuluisan Daniel Hirstin& Co näyttelyä timanttikalloineen kaikkineen.

Kaikkeen suomalainenkin modernin taiteen museo menee mukaan! Varmaan tiedät kuka se tämä kuvataiteilija miljonääri on?

marja-leena kirjoitti...

Ai niin, Tapiola se oli, en muistanut oikein! Ikävä se on kun kaupungit kasvavat liikaa ja leveäksi ja autojen määräki mutta liian vähän julkisia liikennevälineitä. Kun muutettiin Vancouveriin v. 1973 se oli vielä pieni kaupunki, nyt se on aivan liian suuri ja kiireinen. Onneksi me asutaan hiukan laajemmmassa meren, metsän ja vuorten välissä jossa on rauhallisempaa.

Tunnen tietysti Daniel Hirstin maineeltaan mutta en ole nähnyt töitä kun kuvissa. Enpä kaipaa.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

Tapiolassa en ole käynyt pitkään aikaan, ja lehtikuvien mukaan ei ole oikein syytäkään.

Tietysti Helsingin laajeneminen oli odotettavissakin. Esimerkiksi lapsiperheillä ei ole varaa asua Helsingissä kun asunnot ovat niin hirveän kalliita.

Oletko lukenut Gary Snyderin runoja ja esseitä? Hän on nuorena kiipeillyt siellä Kanadan puolellakin ja teki lopputyönsä Portlandin Reed-collegesta aiheesta He who hunted in my father's court, Haida-intiaanien muodonmuutos-myyteistä (tytöistä tuli joutsenia).

Se on kaunista se luonto siellä Länsirannikolla. Liikenne sitä pilaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Aamulla puhuivat radiossa, että piäkaupunkiseudulle olisi lähimpänä parinakymmenenä vuotena muuttava 450 000 uutta ihmistä. Ymmärsinköhän, tai kuulinko oikein, että tuo luku koski vain Vantaan kaupunkia?

Sitten ne puhuivat "lempeästi". että luonto pitää säilyttää myös näissä suurkaupunkivisioissa mukana...

Hah perkale, että mua hymyilytti ne luontojutut, mutta en ehtinyt kuunnella koko ohjelmaa koska olin saattelemassa muksujani kouluun ja eskariin (kai se eskarikin koulua lie?). Puhujat olivat aivan pihalla siitä, mitä luonto tarkoittaa. Ne luulevat, että muutaman kilometrin mittainen metsäpolku olisi sitä...
------
Minäkin olen kuuden lapsen isoisä, mutta koska on siunaantunut näitä pieniä lisää itsellekin tässä uudessa loppuperiodissa, jäävät ukittamiset aikalailla vähiin.

En voi sille mitään. En jaksa vaikka haluaisinkin. Ja välimatkatkin on otettava huomioon.

Eikä ole oikein tuota rahantölömyäkään yhtään ylimääräistä, että muistaisi muutamalla kympillä kuukaudessa...

Ei minulla kuitenkaan kovin syyllinen olo ole, sillä miksipä se sillä tulisi.

Ripsa kirjoitti...

Valto, et sinä kyllä kuullut oikein. Voisi ehkä olla mahdollista että Marja-Vantaan kaupunginosan rakentamisen jälkeen olisi Vantaalla jo 45 000 uutta ihmistä. Koko pääkaupunkiseudulle tuo 450 000 kuulostaa myös liian suurelta määrältä.

Mitä nyt huomasin, on se, että ihmiset mielellään muuttaisivat sieltä helvetinkattilasta pois. Ei niin että se olisi liian iso, eihän se ole verrattuna esimerkiksi Keksi-Euroopan kaupunkeihin, Pariisiin tai Lontooseen.

Mutta siitä on tullut kova kaupunki. Me lähdettiin sieltä pois jo 1970-luvun lopulla, oltiin huomaavinamme paikan ilmapiirin kireys. Toisaalta oli hyvä idea kasvattaa se ainokainen lapsi maalla.

Nyt sitten oli pakko ryömiä takaisin kaupunkiin, jos tätä nyt siksi voi kutsua, koska palvelut hävisivät nuorten mukana maalta.

Ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että et näe lapsenlapsia. Itselläsi ovat kasvavat pojat. Kunhan nyt silloin tällöin tapaat. Lähetät kirjeen. Kortin tai pari, ihan sellaisia vanhanaikaisia asioita, joista tiedät että ne säilyvät tenavilla aikuisuuteen asti.

Kun pojat tuosta kasvavat, niin voit yrittää yhteyttä lapsenlapsiin uudestaan.

Rahaa ei ole kellään tavallisilla ihmisillä liikaa. Eivät lapset ole rahaa vailla, vaan kontaktia.

Tuo paikka, Nuuksio, oli oikeasti hieno. Itse asun tiiviisti rakennetussa kaupungissa, jossa on puu siellä ja puu täällä, mutta ei metsiä, Sinä taas asut lähellä metsiä.

Tällaiseksi Suomi nyt on vain rakentunut. Kukaan ei ole suunnitellut että metsät hävitetään. Niille vain ei löytynyt sitä arvoa joka niillä pitäisi olla.

Catariina E. kirjoitti...

Ripsa
Tervetuloa kotiin. Eikös mummina ole antoisaa olla varsinkin silloin, kun pystyy kongreettisesti auttamaan lapsiaan ja lapsenlapsiaan?

Minä olen asustellut jonkin aikaa lapsena Espoossakin. Hataria ovat muistikuvani tuolta ajalta. Viimeisin kerta Espoossa käynnilleni on, kun Merin kanssa osallistuimme erään ystäväni runo- ja musiikki-iltaan Espoon kirkossa.
Asuntomessuilla Espoossa käydessaäni, kävin myös "keskustassa" ostoskeskuksessakin. Jotenkin tuntui olo tosi vieraalta, ainakin sillä hetkellä.
Monia vuosia koin pääkaupungissa vieraillessani itseni tosi ulkopuoliseksi ja vieraaksi tänne kauas Itään muutettuani.
En ole koskaan asunut H:gin kaupungissa vaan lähiseuduilla. Töissä olen kyllä käynyt monessa paikassa pääkaupungissa. Aivan keskustassakin.
Vasta poikani muuttaessa H:kiin, aivan keskustaan ensi aluksi, löysin siitä kotoisia, viihtyisiäkin puolia. Poikani toimiessa oppaanani.

Nyt tiedän, että pääkaupungistakin löytää monia viehätttäviä, mielenkiintoisia miljöitä ja seutuja, paikkoja joissa viihdyn mielelläni pitempäänkin.

Ripsa kirjoitti...

Catariina,

minä asuin Helsingissä 1970-luvulla jonkun vuoden ja poikani on syntynyt siellä.

Olen sitä mieltä että juuri aivan kouriintuntuvan (esim. vaipan vaihto, ruuan laitto jne.) on joskus ihan pään räjähtämisen estotoimintana tarpeen.

Se vain, että on kurjaa, että joudun yleensä tapaamaan likat kipeinä. On kurjaa, että vanhemmilla on aina niin hirveä kiirus.

Toisaalta voin jossain määrin seurata miten lapset kehittyvät.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, sen verran kuulin huonosti, että Uudenmaan Liitto kaavailee seuraavan 20 vuoden kuluessa pääkaupunkiseudulle 430 000 uutta asukasta.

Ohjelma oli Ykkösaamu: http://areena.yle.fi/audio/1336290

Minäkin tiedän Hesasta sen verran, että isä kulki siellä töissä vissiin parisenkymmentä vuotta ja olin usein matkassa. Joinakin kesinä olin pitkiä aikoja siskoni luona Jakomäessä ja Myyrmäessä.

Sitten vanhempana olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti katsastamassa pääkaupunkia. Joskus oli sellainen vaihe, että olisin halunnut muuttaakin sinne.

En siis ihan varmasti tiedä, viihtyisinkö vai en. Voi olla, että se kiire kävisi ainakin pohkeisiin jos ei muuhun.

Voisi se vähän ...tuttaakin.

Tampereellahan asuin aika pitkään ja jo se kaupunki tuntui joskus liian kiireiseltä.

Mutta tässäkään kaupungissa en ihankaan selvästi viihdy.

Olen ihan juureton, vaikka en olekaan.

Joskus ajattelen pienellä kateudella sellaisia ihmisiä kuin sinä, jotka ovat osanneet elää muuallakin maailmassa, mutta ymmärrän kyllä, ettei se jokaisen kohdalla ole realistista. Kaikki vain eivät voi, mutta minun luonteellani se olisi ehkä myös jollakin tapaa luonnistanut. Nyt se on myöhäistä.

Ripsa kirjoitti...

Valto,
höh, minkä takia sun pitäis tuntea kateutta mua kohtaan?

Aina se on niin että ihminen kantaa ittensä mukanaan paikasta toiseen. Suomessa on julmetun erilaisia paikkoja.

Tottakai, paikoista tarttuu aina jotain mukaan. Parasta olisi jos se olisi jonkinmoista henkistä pääomaa. Näinä aikoina ihmiset rahtaavat mieluummin kamaa. Koteihinsa, kyläpaikkoihin, lahjaksi. Suurimmalla osalla ihmisistä on liikaa rahaa ja sitten ne ihmettelevät kun olo on ontto.

On se muuten kumma että kaiken aikaa esitetään arvioita kuinka isoksi sen Helsinki ja ympäristö muuttuvat. Ainakaan tähän asti yksikään arvio ei ole pitänyt paikkaansa. Ei siellä ole edes työpaikkoja ihmisille enää.

Mutta yhdessä asiassa olet kyllä oikeassa tuon eri maissa ja paikoissa elämisen suhteen. Oppii tekemään erilaisia asioita ja toisaalta on lopulta aika helppo jättää taakseen taas yksi paikka ja lähteä eteenpäin.

Joskushan sille tulee stoppi. Mutta se on sitten se lopullinen stoppi.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, en minä oikeasti osaa olla kateellinen sanan varsinaisessa merkityksessä kellekään, en mistään. Sitä sanaa ei minun pitäisi edes lausua etten tulisi väärin ymmärretyksi.

Olen tässäkin aiheenpiirissä vain vähän harmistunut, koska en ole voinut/ sattunut/sitä kohti sinnikkäästi puurtanut ja mitä termejä niitä löytyisikään kun ponnistellaan johonkin "valittuun" päämäärään?

Sattumien summasta koostuva elämähän tämä vain on kuten useimmilla. Olen vain lellunut näissä tyrskyisissä laineissa ja antanut mennä.

Olen kuitenkin tosissaan kahdesti yrittänyt lähteä mualimalle.

Olin 1989-90 talven Kittilässä komennustöissä ja siellä tutustuin erään toisen työmaan salolaiseen timpuriin jonka työnantaja oli (suomalainen) Portugalissa ulkoministeriön(?)hommissa.

Se, minulle epäselväksi jäänyt Ulkoministeriön ja varmaankin Kirkon Ulkomaanavun koordinaattoriryhmä suunnitteli silloista kehitysyhteistyötä Afrikkaan ja niillä oli jo aika pitkälle vietyjä suunitelmia tarviketoimituksineen Somaliaan.

Hakivat sinne rakennusmiehiä ja me Mikan kanssa ilmoittauduttiin jo, mutta sitten aivan äkkiä somalialaiset tulivatkin Suomeen kun siellä syttyi se, edelleen jatkuva kauhea sota.

Toinen kerta Afrikkaan lähtöaikeistani kompastui perhetilanteeseen, ja ehkä kielitaidon olemattomuuteenkin 1995.

Kävin Jyväskylässä jo valmistatumiskurssillakin jonka jälkeen tuli kutsu Norjassa (Oslo) alkavaan puolen vuoden koulutusohjelmaan.

Ehkä jänistin, ehkä en, mutta tytöt olivat vasta 15 ja 13 vuotiaita ja heidän huoltonsa olisi kyllä mennyt överiksi koska olin yksinhuoltaja silloin ja lapsia ei sinne olisi mukaan voinut ottaa.

Järjestäjä tälle kehitysyhteistyöhankkeelle oli UFF jolla on niitä keltaisia keräyslaatikoita ja myymäläkin Hakaniemessä.

Nyt minulla on tuttavia useasta Afrikan maasta, Aasiasta ja Nepalista -Thaimaastakin sekä Bosniasta ja Afghanistanista, että sillä tavalla on maailmankuvan laajentaminen jollakin tavalla onnistunut; "Jos minä en pääse vuoren luo, niin ..."

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, en minä oikeasti osaa olla kateellinen sanan varsinaisessa merkityksessä kellekään, en mistään. Sitä sanaa ei minun pitäisi edes lausua etten tulisi väärin ymmärretyksi.

Olen tässäkin aiheenpiirissä vain vähän harmistunut, koska en ole voinut/ sattunut/sitä kohti sinnikkäästi puurtanut ja mitä termejä niitä löytyisikään kun ponnistellaan johonkin "valittuun" päämäärään?

Sattumien summasta koostuva elämähän tämä vain on kuten useimmilla. Olen vain lellunut näissä tyrskyisissä laineissa ja antanut mennä.

Olen kuitenkin tosissaan kahdesti yrittänyt lähteä mualimalle.

Olin 1989-90 talven Kittilässä komennustöissä ja siellä tutustuin erään toisen työmaan salolaiseen timpuriin jonka työnantaja oli (suomalainen) Portugalissa ulkoministeriön(?)hommissa.

Se, minulle epäselväksi jäänyt Ulkoministeriön ja varmaankin Kirkon Ulkomaanavun koordinaattoriryhmä suunnitteli silloista kehitysyhteistyötä Afrikkaan ja niillä oli jo aika pitkälle vietyjä suunitelmia tarviketoimituksineen Somaliaan.

Hakivat sinne rakennusmiehiä ja me Mikan kanssa ilmoittauduttiin jo, mutta sitten aivan äkkiä somalialaiset tulivatkin Suomeen kun siellä syttyi se, edelleen jatkuva kauhea sota.

Toinen kerta Afrikkaan lähtöaikeistani kompastui perhetilanteeseen, ja ehkä kielitaidon olemattomuuteenkin 1995.

Kävin Jyväskylässä jo valmistatumiskurssillakin jonka jälkeen tuli kutsu Norjassa (Oslo) alkavaan puolen vuoden koulutusohjelmaan.

Ehkä jänistin, ehkä en, mutta tytöt olivat vasta 15 ja 13 vuotiaita ja heidän huoltonsa olisi kyllä mennyt överiksi koska olin yksinhuoltaja silloin ja lapsia ei sinne olisi mukaan voinut ottaa.

Järjestäjä tälle kehitysyhteistyöhankkeelle oli UFF jolla on niitä keltaisia keräyslaatikoita ja myymäläkin Hakaniemessä.

Nyt minulla on tuttavia useasta Afrikan maasta, Aasiasta ja Nepalista -Thaimaastakin sekä Bosniasta ja Afghanistanista, että sillä tavalla on maailmankuvan laajentaminen jollakin tavalla onnistunut; "Jos minä en pääse vuoren luo, niin ..."

Ripsa kirjoitti...

Valto,
juuri tuota minä tarkoitin. En ole ikinä käsittänyt turismia. Paljon parempi on että ihmiset ovat töissä eri maissa, jolloin oppivat tuntemaan ihmisiä ja eri maita.

Juuri tuo miten olisit mennyt, siis UM:n projektin mukana olisi ollut hyvä ja hieno tapa. UM käsittääkseni valitsee kohdemaat todellisten tarpeiden mukaan kuitenkin.

Tiedän pari ihmistä jotka ovat olleet Nepalissa kehitysmaatyössä.

Mutta tottakai, jos olit yksinhuoltaja, ei siitä olisi mitään tullut. Lapsella pitää olla edes toinen vanhempi. Siinä tilanteessa olit yksinkertaisesti vastuuntuntoinen.

Mutta hyvä on että sinulla on siellä erimaalaisia ystäviä. Se tekee ihmisille aina hyvää, sitäkin kautta tutustuu uusiin kulttuureihin.

Ripsa kirjoitti...

Valto!
No, jostain syystä yhtäkkiä tuli viestisi toiseen kertaan tuonne.

Omituista. Ja monen päivän päästä. Ja kun olen jo vastannutkin.

Ei näitä nettijuttuja käsitä, luulen että piuhoja on kaikissa paikoissa liikaa ja ne ylikuormittuvat tai jotain.

Toivottavasti näit kommenttini kumminkin.