13.10.10

Muutoksen tuulet


Sunnuntaina oli myrsky. Niin oli myös eilen. Tänne ei juuri ehtinyt kunnon ruska. Vaahterat kellastuivat juuri ja juuri, mutta eivät vielä punastuneet ja nyt ne ovat kahisemassa pitkin vihreää nurmikkoa. Täällä tuulee miltei aina.

Syksy ei herätä minussa haikeutta tai surua. Se saa ponnistelemaan. Eilen aamulla ryntäsin myrskyn halki uimahallin vesijumppaan. Pyöräkypärän alla oli kukkahuivi jonka ystäväni Natalia onnistui metsästämään minulle Venäjältä asti vähän aikaa sitten. Se on syvän ultramariinin sininen ja villaa.

Todennäköisesti alan muistuttaa maatuskaa. Kai se oli odotettavissa. Päälle oli puettava villapomppa, mutta tuuli oli ovela, se osasi puhaltaa hihansuista ja takaisin tulo maasillalla oli kylmää kyytiä. Jo halliin mennessä tuulenpuuska oli heilauttaa minut pyörän päältä. Olin syöksyä toisen huivistaan kiinnipitävän päälle ja jos tuulella olisi ollut enemmän voimaa, olisimme syöksyneet suoraan alas junaradalle. Juna seisoi asemalla, ei kumminkaan liikkunut.

Radioateljeessa kerrottiin sunnuntaina kiinalaisesta runoilijasta, joka kiipesi Kiinan muurin kauimmaiseen nurkkaan ja meni makaamaan junaradalle ja kuoli heti. Hänen taskussaan oli viesti: itsemurhastani ei tule syyttää ketään. En aivan käsittänyt itsemurhan käytännön suoritusta. Kulkeeko Kiinan muurin päällä junarata?

Runoilijan itsemurhaa seurasi itsemurhien aalto. Ohjelmassa spekuloitiin sillä, olisiko runoilija kuitenkin syyttänyt Kiinan poliittista johtoa. Siksi että runoilija ei koskaan maininnut Kiinan suurkaupunkeja, vaan kirjoitti maaseudusta ja sen kauneudesta.

Jäin tuumimaan kuka kirjoitti sellaisen runon, joka alkaa että ”näinä aikoina kun puhe puista on rikos”. Se voisi olla venäläisen tai muun itäeurooppalaisen puhetta. Ei kai se ollut Bertolt Brechtin? En muista.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, maata halkovien teiden varsille ilmestyi tekstejä: maaseutua ei voi tuoda. En ole asunut maalla pitkään aikaan, mutta olen kuullut että maailmanlopun tunnelmia siellä on.

En kaipaa minnekään. Kirjastosta löytyi paljon hyviä kirjoja, kehittelen itselleni projekteja. Ne eivät erityisesti tähtää mihinkään.

Mutta törmäsin sellaiseen tietoon ohimennen, että Borneon saarella asuva pääkallonmetsästäjien heimo, Iban Dayakit, alkavat huolestuttavasti vähetä. Heillä on vielä oma kielensä, mutta yhä useampi muuttaa asumaan suuriin kaupunkeihin.

Tiedon mukaan heimo on lopettanut pääkallonmetsästyksen. En tiedä kuinka oleellinen riitti se on pienelle katoavalle heimolle ollut. Ehkä Suurten Valkoisten Metsästäjien pitäisi muuttaa sinne, pääsisimme heistä viimeinkin eroon…

Joskus lähiaikoina Risto Isomäki syytti kolumnissa suomalaisia sellunkeittäjiä siitä, että Indonesian suot ojitetaan ja siitä seuraa vesikatastrofi toisensa perään, koska suot toimivat vesivarastoina.

Se on kyllä totta. Suomeenkin on syntynyt suo-ojitusten jälkeen suuri alue joka on hallanarkaa, koska suot on ojitettu. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti riisinviljely ei enää viidakon soiden kuivumisen jälkeen onnistu myöskään Borneossa. Vaikka ei halla uhkaakaan.

Huomenna se ehkä tulee. Tuuli on puhkunut lumen uhkaa jo kolme päivää, ehkä maa huomenna valkaistuu. Ainakin taivaalla on nopeasti liikkuvia reenjalaspilviä, jotka edeltävät matalapainetta, ja pilvet tulevat suoraan pohjoisesta.

Kiinanruusu työntää edelleen uusia nuppuja. Mutta enää hyvin hitaasti. Sytyttelen valoja entistä aiemmin iltaisin, uskottelen että nuput saisivat voimaa sähkövalosta.



8 kommenttia:

  1. Puhe puista on rikos, koska vaietaan niin monsista rikoksista. Brechthän se oli joka niin kirjoitti. Minulla on hänen runonsa jossain, mutta ei löydy tähän hätään, jotta voisin tarkistaa oikean sanamuodon.

    VastaaPoista
  2. Anita, aina sitä joutuu polkemaan jalkaansa että hitto kun ei muista. Kerrankin muistin oikein. Varoiksi piti olla varovainen, ettei syytä ketään väärää hyvästä runosta.

    VastaaPoista
  3. Suomenkieleni on niin huono... etsin sanaa joka tarkoittaa 'bittersweet' mutta kitkeränmakea ei tunnu oikealta sanalta nimittää kirjoutuksesi. Syksyn ja talven tulo on jotenkin alakuloista haikeata aikaa, varsinkin pohjoisemmassa, muistan. Luin että lunta on satanut jo monella puolen Suomea, se tuntuu niin aikaiselta. Mutta siinähän on runoilijalle ja kirjoittajille hyviä aiheita!

    VastaaPoista
  4. Marja-Leena! Luulisin itse käyttäväni sanaa bittersweet. Sehän on myös mieliala. Muistan nähneeni sitä juuri siinä merkityksessä englanninkielisessä kirjallisuudessa.

    Meillä oli historian lämpimin kesä, joten muutos on nopea ja ihminen joutuu tottumaan äkkiä aivan toisenlaiseen ulkoilmaan. Sisäilma laskee myös, koska kaupunki säästää: patterit pidetään kylmillään. Alkaa olla vähän venäjänmeininkiä täälläkin.

    Oli pakko kirjoittaa kokonainen postaus muutoksesta, jonka englanninkielinen sanoisi yhdellä sanalla!

    Nyt alkaa tulla lunta. Monet puut ovat vielä vihreitä. Talvi on tulossa aikaisin, niin oli myös viime talvena.

    VastaaPoista
  5. "...lunta lunta lunta/kaikkialla lunta vain/on onni unta/unelmatkin harhaa vain/..."

    Danny niin lauleskeli joskus ja aina tuo laulu tulee mieleen ensilumen aikoihin vaikken enää niin iskelmistä perustakaan.

    Minulle syksy on sekä ilon että murheen aikaa ollut aina. Oikeastaan tasapuolisesti. Luultavasti kaikkina vuodenaikoina on niin.

    Syysöiden mustuus korostaa sitä, jos jotain ikävää sattuu; kuolemia jne.

    Itse olen syntynyt lokakuussa ja kai silläkin osuutensa niin murheisiin kuin iloihinkin olisi jos asiaa oikein alkaisi puntaroimaan.

    Mutta jos tulee oikein lauha päivä, ilta, yö ja tuulee kohtalaiseen syksyisesti, niin jostakin syystä tykkäisin lähteä juuri silloin metsään kävelemään ihan ilman lamppua, ilman mitään valon lähdettä, kuten joskus piti lapsuudessa lähteä kun asuttiin suurten kuusimetsien kätköissä. Nyt huomaan ikävöiväni sellaista kokemusta; pitäisi lähteä mökille.

    VastaaPoista
  6. Valto,
    jos synkkyyden keskelle, keskelle pimeyttä, saa öljylampun valon ja tulen takkaan ja hellaan, eikä ole kylmä, niin mikään ei tunnu yhtä mukavalta.

    Näihin aikoihin vuodesta kävin usein tätini luona sukutalossa. Laitettiin ruokaa, lämmitettiin isoa taloa, lämmitettiin sauna, puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin, joskus miltei yöt läpi, me kaksi eri sukupolven ihmistä.

    Ne päivät tuntuivat lämpimiltä. Nyt kun hän on kuollut, talo on jo kylmä. Tavallisia muutoksia joita elämässä on.

    Niin kuin ensi lumen tulo. Se on vielä räntää, mutta yön kuluessa pitäisi kylmetä.

    VastaaPoista
  7. marja-leena

    voisiko bittersweet kääntyä katkeransuloiseksi...

    VastaaPoista
  8. Joo Marja-Leena, Merin suomennos oli just oikea.

    Tuntuu siis siltä, kun kaikenlisäksi vähän kurkkua pistelee. Mutta ei siitä vähän nuhaa kummempaa tule.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista