19.12.10

Nukuttaa


Meillä ei ole tarvetta kirkasvalolampuille. Sen sijaan kynttilät palavat. Meidän ei onneksi nyt tarvitse pitkään aikaan edes yrittää herätä hyvin aikaisin aamulla. Oikeastaan viimeksi minulla oli sellainen pakko kun kävin oppikoulua.

Se olikin kyllä kummallista, se herääminen. Yhdeksältä aamulla kun koulu alkoi oli aivan pimeä. Parhaimmatkin kaverit näyttivät lähinnä haamuilta, tummilta sellaisilta mikä johdattikin keskusteluun siitä, miksi haamujen muka aina pitää pukeutua lakanaan. Tummat käyvät aivan yhtä hyvin.

Kaverit näki aivan vasta siitä läheltä.

Minulla ei ollut pitkää koulumatkaa, mutta suuri osa luokkatovereista tuli Sahalahdelta asti. Luokanvalvoja oli monena vuonna käsityönopettaja Valkeakoskelta. Mahtoi olla talvihämärä, kun menimme innokkaasti ilmoittamaan hänelle, että luokkatoverimme on kuollut. Se oli oikeasti innokkuuden aihe, koska kukaan meistä ei ollut nähnyt ketään kuolleena ja ajattelimme että nyt sitten saisimme nähdä.

Olisin minä voinut nähdä kuolleen isoäidin luona, jossa kuolleita pidettiin lautojen päällä riihessä, mutta kylän lasten kanssa oli pelättävä niin että riihen ohi piti juosta ja lujaa.

Kuolema oli siinä vaiheessa jo siirtymässä näkymättömiin. En usko että sitä laudoilla makuuttamista oli kovin pitkälle lapsuuteeni. Ja tämän maan mentaliteetin muistaen syy vainajan makuuttamisen lopettamiseen oli varmasti hygieeninen.

Lasten kanssa kyllä mietittiin sitä, että kumpi pääsee ruumiiseen kiinni ensin, rotat vai kissat. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että rotat ja kissat menisivät piirileikkiä ruumiin ympärille ja saimme kollektiivisen naurukohtauksen josta ei ollut tulla loppua.

On minun täytynyt olla siinä porukassa nuoremmasta päästä, koska joku naapurin täti kulki juuri silloin ohi ja tahtoi tietää mikä meitä vaivasi. Minä olin sanomaisillani, mutta joku tönäisi kyynärpäällä kylkeeni ja sanoin vain ai.

Jälkeenpäin sain sitten oppitunnin siitä mitä saa sanoa ja mitä ei. Siis aikuisille.

Mutta se luokanvalvoja meni omituisen näköiseksi. Se vain kysyi että onko hän todella kuollut. Meistä joku kysyi että pääsemmekö hautajaisiin. Luokanvalvoja sanoi että hänen on mentävä soittamaan ja että puhutaan tästä ruokatunnin jälkeen. Minä en päässyt kuulemaan sitä keskustelua, koska jouduin menemään kotiin syömään.

Sain sitten tietää että koko luokka pääsee hautajaisiin ja että likka oli kuollut kun keuhkoihin oli mennyt vettä. Pitkään sen jälkeen varoin uidessa että en hengittäisi vettä, koska silloin kuolisin. Pikkuveli kyllä osasi sukeltaa ja antoi minullekin lainaksi aina välillä sukellusnaamarin, mutta minä vain pulpahdin pinnalle kuin mikäkin korkki.

Keuhkoni olivat pysyvästi täynnä ilmaa, koska en osannut edes sukeltaa. Mutta tämä oli vasta seuraavana kesänä. Nyt oli talvi.

Ne hautajaiset olivat tylsintä missä olen ollut ikinä. Nämä olivat vasta ensimmäiset hautajaiseni. Arkun kansi pidettiin kiinni. Me olimme kaikki yhtä pettyneitä.

Kuolleita ei tahdottu näyttää meille.

Tämä tarina tuli mieleen, kun luin juuri kertomuksen mm. kuoleman enkelistä. Se ei tässä tapauksessa liity Auschwitz-Birkenau-kompleksiin, vaan tavalliseen vanhan ihmisen elämään ihan vain nykyaikana ja sellaisessa maapallon kolkassa, jossa suhteellisen hyväosaiset vanhukset eivät joudu laitoksiin.

Tosin tulee sitten kuitenkin hetki jolloin sellaista enkeliä tarvitaan. En ole varma siitä, tuleeko sellainen kutsumalla vai kutsumatta. Vanhusten tilanne on nopeasti muuttumassa. Oletan että heidän tarpeettomuudestaan ollaan jotakuinkin yhtä mieltä esimerkiksi tässä maassa.




9 kommenttia:

  1. Meillä kjaupungissa kouluun piti mennä jo kahdeksaksi, matkat olivat lyhyempiä kuin siellä maalla. Mitä lähempänä koulua asuttiin, sitä enemmän myöhästyttiin. Ensimäinen tunti kului puoliunessa. Muistikuvissani ensimmäisellä tunnilla oli aina uskontoa. Mutta eihän sitä aina voinut olla. Aamuhartaus oli. Puoliunesta huolimatta virret jäivät mileeen.

    VastaaPoista
  2. Anita,

    joo, unohdin ne unettavat aamuhartaudet, ne olivat tosiaan kuin olisi nukkunut seisoaltaan.

    Yhteen aikaan koululla oli semmoinen villitys, että oppilaat pyörtyilivät aamuhartauden aikaan. Niitä sitten valvovat opettajat kantoivat jumppasalista opettajanhuoneeseen.

    Virret minäkin muistan ja hoilaan niitä tiskatessani astioita.

    Kalevi,

    kyllä, yritän epätoivon vimmalla pysytellä pehkuissa. Mutta nytkin on pakko mennä terveyskeskukseen. Korvat suhisevat ja ne pitää putsata. Jos tulee korvatulehdus niin sitten ei uida eikä pidetä kuulokojetta.

    VastaaPoista
  3. Muistan umpihangen, väsymyksen, pelon, pimeät tuulet korkeissa kuusissa, polun joka vei ainoaan tuntemaani ulkomaailmaan: Kansakoululle.

    Siellä odotti Hirmuinen Hirveä Mustakulmainen Johtaja Opettaja Karttakeppinsä kanssa...

    VastaaPoista
  4. Joo, Valto,

    ne ekat opettajat kansakoulussa olivat kamalimmat. Minulle kävi niin että ensimmäisenä koulupäivänä opettajatar tukisti minua.

    En ollut oppinut paikkaani rivissä, jossa piti seistä, kun opettajatar oli soittanut sitä kelloa. En vieläkään käsitä miten hän kuvitteli kenenkään oppivan pituuden mukaista rivipaikkaa yhdellä seisomalla, kun kaikki melkein olivat vieraita. Yksi tyttö vain oli samasta talosta kuin minäkin.

    Koulu oli Marttilan kansakoulu Seinäjoella.

    Menin kotiin ja sanoin isälle että en mene enää kouluun. Isä soitti opettajattarelle, joka tuli meille. Sulkeutuivat vanhempien makuuhuoneeseen. Sitten opettajatar tuli takaisin keittiön kautta missä istuin ja odotin. Se hymyili maireasti ja yritti silittää tukkapörröäni. Väistin.

    VastaaPoista
  5. Jännä juttu: vaikka olen jo peruskoulun käyneitä, nämä samat asiat tuntuvat tutuilta minullekin. Pituusjono. Opettajan ajoittainen väkivaltaisuus. Aamuhartaudet, joissa seistiin puoliunessa tai pyörtyiltiin. Virret.

    Edellisiin täytyy vain lisätä opettajien harjoittama pakkosyöttö kouluruokailussa. Mietin joskus, ovatko nykyiset psykosomaattissävyiset massuvaivani pieniltä osin seurausta siitä tyranniasta.

    VastaaPoista
  6. Keiju, että pyörtyilykin! Minä olen jälkeenpäin ajatellut että se oli jonkinlaista joukkohysteriaa, päästäksemme taas kyökkipsykologian pariin.

    Opettajien ongelmana on aina ollut se tuo kurinpito. Epävarmat opettajat ovat turvautuneet koviin otteisiin, siltä minusta tuntuu. Mutta myös se, että väkivalta on ollut sallitttua - se ei taatusti ollut sallittua sinun aikanasi! - se kuuluu jotenkin luontevasti aikuisten ja lasten välisiin suhteisiin.

    Minun lastani koulussa kiusattiin, taiteilijan poikaa. Isänsä ei puuttunut asiaan, minä puutuin. Opettaja sanoi että meillä ei täällä ole tapana kannella.

    Samaa peruskoulua se oli, mutta viimeistä luokkaa ja poikaraukka joutui muuttamaan kun minun työni mukaan muutettiin.

    Seuraus: miehen päälle yritettiin ajaa autolla ja lopulta hänen työhuoneensa oveen tuhrittiin hakaristi. Semmoinen mukava pieni maalaispitäjä.

    VastaaPoista
  7. Lapsuudessani oli tapana, että hautajaisten aamuna vainaja oli avoimessa arkussa kuusimajassa. Väki lauloi virren, ja sitten lähdettiin kirkolle.

    Olen nähnyt leikkikaverini Heikin arkussa. Sillä oli vaalea tukka ja iso mustelma ohimolla. Heikki juoksi auton alle 7-vuotiaana.

    VastaaPoista
  8. Obeesia, oliko se kuusimaja varta vasten sitä tarkoitusta varten rakennettu?

    Kuulostaa samantapaiselta kuin laudoilla makuuttaminen.

    Minä muistan sellaisen selityksen siihen, että heti ei haudattu (paitsi tietysti kelirikkoa) että vainajan sielu on rauhaton, jos se ei saa tottua uuteen olotilaansa ilman ruumista.

    Körttejä oli sekä äidin että isän puolella, mutta en tiedä kuinka kristillinen tämä perinne on.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista