31.1.11

Kunhan mietin


Entä mitä televisiossa menee? Ei mitään. Eilen loppui Jörn Donnerin viimeinen TV-esseen osa C.G Mannerheimista. Osia oli peräti viisi, kukin tunnin mittainen.
Mannerheim kirjoitti omaelämäkerran päätyessään viime vuosiksi Sveitsiin vanhana ja sairaana. Omaelämänkertaa on ollut hän itsekin katsomassa vähän päälle, oikolukemassa ja muuta sellaista. Enkä tiedä oliko se millainen opus, mutta mikäli haamukirjoittajana oli sotilaita, niin tuskin se kovin hyvää kieltä sitten on. Toisaalta voi olla hyvinkin, että entisaikojen sotilasakatemioissa haluttiin opettaa tuleville upseereille täydellistä kielenhallintaa, ehkä jopa kulttuurien tuntemusta. Oletan että Mannerheim-kirja oli ensin ruotsiksi.
Kaikkiaan en oikein edes käsittänyt, miksi Jörn Donner piti tärkeänä tämän elokuvaesseen tekemistä. Sillä on kyllä kytköksiä historiaan sellaisena kuin me sitä tunnemme. Oletan, että sota-arkistossa on enemmän tavaraa. Viime sotia kun Donner käsitteli, katsoin tarkkaan, näkyisikö isää jossain. Olen nähnyt hänen kuviaan nuorena. Mutta en edes tiedä, missä itse asiassa isä on ollut. Minulla on jossain hänen sotilaspassinsa tiedot, itse passi on tietysti uusien sukulaisten hallussa.
Mannerheim on ikoni, eikä näin pitkän ajan kuluttua ikonin yhteyksiä todelliseen henkilöön voi enää tietääkään. Donner seisoskeli urhoollisesti niin Siperiassa (jossa hän on ollut myös isänsä Kai Donnerin jäljillä), Sveitsissä sitten viimeksi, hienossa parantolassa, siis elokuvaesseen edetessä.
Tässä viimeisessä osassa Donner toi mukaan hieman jyrkemmän kansainvälisen ulottuvuuden: juutalaismurhat, Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit – ja Suomen (lukuunottamatta kenties juutalaismurhia). Jostain syystä Mannerheim ei joutunut syytetyksi.
Vaikka en käsittänyt, miksi Mannerheim piti tuoda näin näyttävästi esiin, minusta on tarpeellista, että Suomessa tehdään edelleen korkeatasoisia dokumentteja. Näin laajojen historiallisten dokkareiden osuus on ymmärrettävästi pieni. Suomella ei ole varaa isoihin elokuviin. Mutta Donner hallitsee pitkänkin dokumentin tekemisen.
En ole katsonut viimeaikaista amerikkalaista otosta omasta sotahistoriastaan Tyynellä merellä II maailmansodan aikaan. Vertailun vuoksi olisi ehkä ollut tärkeää, mutta kirjojen lukeminen tuntuu sittenkin tärkeämmältä. Ei, en lue juuri historiallisia romaaneja, hyvin vähän elämänkertojakaan. Mutta nyt halusin katsoa, mitä on tapahtumassa amerikkalaisessa romaanissa.
Luen juuri Philip Rothin romaania Exit Ghost, 2007, suomennettu nimellä Haamu poistuu 2008. Siinä mennään eestaas New Yorkin kirjallisen elämän historiaa, samoin yhden ihmisen, tämän vanhan kunnon Nathan Zuckermannin (Rolthin alter ego) elämää, haahuilua on runsain mitoin.
Parasta on ehkä se, että haahuiluun liittyy aina älyllistä toimintaa. Älyllinen toiminta on hyvin usein kirjallisen työn perusta. Valitettavasti ei aina.
Zuckermann on paennut New Yorkista maalle vuoden 2001 kaksoistornien romahduksen jälkeen, ja kaiken huipuksi George Bush (junior) vuonna 2004 valitaan jostain käsittämättömästä syystä uudelleen presidentiksi. Vaaleihin liittyy sitten Zuckermannin surkuhupaisa suhde nuorisoon ja varsinkin sen naiselliseen osaan. Tässä on lyhykäisyydessään kirjan selkäranka. Se kyllä sitten haarautuu moniaalle.
Sitä voi täältä matkan päästä ihmetellä amerikkalaisten traumatisoitumista katastrofin jälkeen. Pahempaa on vielä se, että trauma aloittaa sotien sarjan. Uusimmissa sodissaan jenkit ovat taas jumissa. Eivät näytä pystyvän lopettamaan aloittamaansa.
Juuri olin nähnyt sydäntäsärkeviä kuvia Suomi-filmin dokumenttikatsauksista sota-ajalta ja tajunnut, että siviilien tilannetta ei ole missään ja kokonaan vielä käsitelty lainkaan. En tiedä kuinka paljon heitä kuoli, loukkaantui, kuinka monet perheet särkyivät, mutta Suomi ei taatusti ollut sama enää kuin 1930-luvulla. Donner toi aika kattavasti kuvina esiin, millaista on ollut sisällissodasta nykyisyyteen.
Sitten seuraavaksi kirjaksi sattuu terroristien tuhotyöstä alkanut tilanne. Ja sekä Irakissa että Afganistanissa kuolee paljon siviilejä aivan samoin kuin Suomessa sotien aikaan.
Roth puhuu ihmisen vanhenemisesta. Vielä tarkemmin: hän puhuu kirjailijoiden vanhenemisesta. Kun tarkennetaan vielä vähän, hän näyttää puhuvan USAn itärannikon juutalaisten kirjailijoiden vanhenemisesta.
Ennen naisten perässä juosseesta kirjailijasta, Zuckermannista, on tullut syövän vuoksi inkontinenssin kanssa taisteleva ja ärisevä, ja naisten perään kaihoava vanha mies. Oltuaan torneja lävistäviä lentokoneita paossa maalla, kirjailija päättää muuttaa vähäksi aikaa takaisin New Yorkiin ja törmää heti alkuunsa hyvin kauniiseen 40 vuotta nuorempaan naiseen, kirjailijanalkuun. Tottakai nainen on varattu.
Kirjailija kirjoittaa eräänlaista näytelmää tapaamisistaan kauniin Jamien kanssa. Tullaan siihen, mitä ruumiillisuus hänessä on:
       He
Your breasts.
      She
My breasts. I can do well.
      He
You're original, Jamie. There aren't a million copies of you.
      She
You figure out what people want, you figure out what will impress people, and you give them what will impress them, and you get what you want.
On olemassa ihmisiä, eikä heidän tarvitse olla tyhmiäkään, jotka tajuavat käyttää ruumistaan kaiken sen saamiseksi mitä he sattuvat haluamaan. Tämä nuori nainen vaikuttaa kulutusyhteiskunnan ruumiillistumalta. Vaihtokaupan ei tarvitse koskea tavaraa välttämättä, se voi olla vaikka henkistä pääomaa.
Kuten ylläolevasta pätkästä näkee, Philip Roth ei ollut kuolemanvakavissaan. Itse asiassa hän harjoittaa itseironiaa kirjansa päähenkilöä kohtaan oikein reippaasti. Mutta kyllä Roth myös näkee, että jotain naisten ja miesten välillä on muuttunut.
Tässä nuoruuden ja vanhuuden väliin jää niin syvä juopa, että tuntuu mahdottomalta että nuoret voisivat ikinä mennä läpi elämänsä vanhuuteen asti. Ja sitten kuolla. Heillä ei ole minkäänlaisia itsetuntemuksen välineitä.
Jotain vikaa on varmaan kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tällaisia rintojensa varassa eläviä nuoria naisia on kyllä Suomessakin. Heiltä puuttuu rakkautta. Ehkä he eivät tiedä, että se ei kutsumalla tule edes lähelle.
Ajattelen kuvia palavista suomalaisista kaupungeista. Siitä ei ole kovin kauan. Elämänikäni verran, vähän enemmän. Lapsiakin kuoli. Vanhuksia, naisia, sotaväkeen kelpaamattomia miehiä. Mitä tuhlausta.
Donnerin kuva Mannerheimista tulee varmasti uusintana vielä. Kyllä se kannattaa nähdä, varsinkin jos ei ole kovin vanha vielä. Ihminen on edelleen osa isompaa ihmiskekoa, kylää, kaupunkia, maakuntaa ja maata. Kyllä se on tunnettava.
Philip Roth puolestaan on ällistyttävä ihminen. Hän on syntynyt 1933 ja tuntuu olevan vielä täysin järjissään. Haamu-kirjan jälkeen hän on kirjoittanut ainakin vielä yhden romaanin.
Mannerheimin ja Rothin tai Donnerin välillä on hyvin vähän yhteisiä tekijöitä. Kunhan ihmettelen miten monimutkaisia ja täysin erilaisia polkuja ihmiset saattavat vaeltaa.


17 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Mielenkiintoinen juttu, Ripsa. Tietoni suomenhistoriasta on heikko, varsinkin Mannerheimin ajasta, mutta se tuli ihme kyllä vastaan täällä Kanadassa viime keväällä. Eräs eestin kanadalainen julkaisi kirjan omasta matkasta Mannerheimin jälkiä seuraten Silkki Tietä Kiinaan. Ehkä kiinnostaa http://www.ericennotamm.com/ Täytyy itse hankkia kirjan.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena, niin, sinulle ei ole erikseen annettu Suomen historian tunteja! On oikeasti vaikeata kuvitella millaista olisi, jos ei olisi sitä lukenut koulussa.

Kuinka hyvin luet suomea? Nimittäin on myös olemassa oikein todella hyvä suht. uusi romaani, Markus Nummen Kiinalainen puutarha, jossa ollaan Mannerheimin aikaan uiguurien maassa.

Kirjaa varmaan saa tilaamalla Akateemisesta kirjakaupasta, kyllä sitä todennäköisesti on vielä. Katson tuon linkkisi vielä tarkemmin! Kiitos!

marja-leena kirjoitti...

Suomenkieleni on mennyt niin heikoksi että kirjojen lukeminen on kiusallisen hidasta. Olen kyllä lukenut netistä suomen ja ugrilaisten historia jonkun verra. Historialliset romaanit ovat hauska tapa oppia samalla kun nauttii kertomuksista. Katson tuota kirjaa, kiitos. Olen kyllä enemmän ja enemmän yrittänyt käyttää kirjastoa mutta eihän täällä saa suomalaisia kirjoja.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,
onkos Vancouverin jossain yliopistossa tai collegessa suomea, siis edes sivuaineena? Jos on niin, sitten sen yliopiston kirjastossa on kirjoja suomeksi.

Sinun pitäisi ehdottomasti tulla ainakin yhdeksi kokonaiseksi kesäksi Suomeen. Se todennäköisesti riittäisi ja saisit kiinni meidät muut.

Minun englantini paranee aika nopeasti kun vain luen englanninkielisiä kirjoja. ON vääryys ja hirveä vääryys onkin, että englantia pitää kaikkien osata, mutta suomea ei sitten osatakaan kuin täällä! Asiantila pitäisi korjata jollain perustavalla tavalla!

Ruvetaan miettimään, eikö?

penjami kirjoitti...

Luin syksyllä tuon Rothin kirjan. Alkoi kiinnostaa missä määrin kirjan päähenkilön vanhuudenpäivät heijastelevat Rothin omaa elämää.

Kiinnostava (mutta pitkä, kovin pitkä - mutta jos ei aikaa tuhlaannu television katseluun, niin ehtii hyvin vilkaista) haastattelu löytyy Guardianista.

Paitsi nykytilannetta (haastattelu pari vuotta vanha) siinä käydään läpi Rothin elämänhistoriaa ja suhdetta amerikkalaiseen kirjallisuuteen. Ja juutalaisuutta, totta kai.

http://www.guardian.co.uk/books/2008/sep/21/philiproth.fiction

Robert McCrum kirjoittaa yleensäkin hyviä kirjallisuusaiheisia juttuja, niitä ehkä olet lukenutkin Guardianin sivuilta.

Ripsa kirjoitti...

Penjami,
taisin katsoa tuota juttua, mutta en lukenut kokonaan. Minulle tuli viime vuonna paperiversiona Harper's, joka on suositeltava kulttuurilehti ja vieläkin on osa juttuja lukematta. Todella isoja lukupaketteja joka kuukausi.

Täytyy katsoa uudelleen.

Minä en ole koskaan ollut hirveän kiinnostunut kirjailijoiden fiktion ja omaelämäkerran suhteesta. Se taitaa johtua siitä, että 1960-70-luvuilla yliopistoni yleinen kirjallisuustiede sisälsi lähinnä sosiologissävytteistä tavaraa - ja semiotiikkaa.

Nyt alkaa uusi aamurusko taas myös elämänkerralliselle tutkimukselle. Suomi on liian pieni maa että täällä eläisi ja kukoistaisi monenlainen tutkimus samaan aikaan.

Muistan selvästi miten tulin tutustuneeksi USA:n itärannikon juutalaiskirjallisuuteen. Portlandin, Oregonin Reed-collegen kaverit undergroundlehdessä rupesivat siinä vaiheessa puhumaan paitsi beat-runoilijoista, myös prosaisteista, kuten Bernard Malamud ja Joseph Heller. Viimeksi mainittu oli mukana Vietnamin sodanvastaisessa liikkeessä (Armies of the Night, 1968).

Muistanet, että Rothin Portnoyn tauti herätti feministit vähän ympäri maapallon vaatimaan Rothin päätä vadille. Tässä kirjassa Roth irvistelee rinta-fiksoituneelle miehelle, joka kaiken lisäksi on vanha.

Meille eurooppalaisille varmaan Amerikan juutalaiskirjallisuus on tärkeätä sen syntytavan vuoksi: juutalaiset joutuivat pakenemaan vainoja Amerikkaan asti jo 1800-luvulla. Mm. näin kävin Allen Ginsbergin vanhemmille.

Rikos oli tavallaan meidän. Oikeastaan mehän synnytimme sen kirjallisuuden.

Okei, täytyy paneutua tuohon artikkeliin. Mutta ensin liukastelen kaupungin läpi uimahallin vesijumppaan.

penjami kirjoitti...

Tunnistan tuon kirjallisuusopintojen synnyttämän pesäeron. Minua tuo elämäkerrallisuus on kiinnostanut aina jonkin verran, mutta syynä taitaa olla vaatimattomat taideharrastukseni (en ole opiskellut taidehistoriaa, taidekasvatusta kylläkin - tosin onhan noita taidehistorian opuksia tullut luettua ihan omin päinkin). Kuvataiteen ja taidehistorian puolella tuo taiteilijan rooli ja elämäkin tuntuvat korostuvan: kun esitellään taiteilijan teoksia, samalla usein kerrotaan, missä ja millaisessa elämäntilanteessa hän on työnsä maalannut.

Eikä tämä päde pelkästään klassikkotaiteilijoihin, vaan myös uudempiin. Siinä missä kirjallisuudessa tekijästä puhuja saa nolon leiman, on se monien taiteentekijöiden tuotoksia tarkasteltaessa jopa olennaista. Esimerkiksi monet valokuvataiteilijat kuvaavat itseään ja dokumentoivat elämäänsä, samoin monet kuvataiteilijatkin tekevät hyvin henkilökohtaisia teoksia ja kertovat haastatteluissa niiden synnystä, oman elämänsä vaikutuksesta. Kirjailijat ovat tässä suhteessa hämmentäviä: jos haastattelija sattuu omaelämäkerrallisuudesta kysäisemään, vastaukset voivat olla jopa tylyn tyrmääviä. Aivan kuin muka olisi mahdollista sulkea itsensä kirjoituskoneineen suureen lasipulloon, steriiliin tilaan ja kauas omasta elämästä.

-----

En minäkään tosin kirjallisuuden kohdalla harrasta biografisen tulkinnan paheita. Silloin kyseenalaistaisi mielikuvituksen voiman ja hyökkäisi jo (toivon mukaan) koulussa opittua perusperiaatetta vastaan: kirjailijaa ja kertojaa ei pidä sekoittaa toisiinsa.

Viime aikoina kuitenkin on alkanut kiinnostaa kirjoittaminen prosessina. En halua sotkea sitä liikaa teoksen tulkintaan yms., mutta jos haluaa pohdiskella kirjoittamiseen itseensä liittyvää problematiikkaa, niin silloin on syytä tutustua myös tekijään.

Ripsa kirjoitti...

Penjami,

en ollut tullut ajatelleeksi tuota kohtaa. Mutta niin kai se on: jos jokin on ihan lähellä, tulee sokeus nähdä. Olen ollut naimisissa kuvataiteilijan kanssa yli 40 vuotta.

Ei minulle tuota ollenkaan tuskaa se, jos kyselen että missä vaiheessa herra mieheni alkoi ajatella värein, entäs sitten muodoin. Entä mitä mieltä hän on abstrakteista ekspressionisteista, entä sitten nonfiguratiivisesta suuntauksesta? Pitääkö hän Edvard Hopperista, entä Andy Warholista? Ja niin poispäin.

Mutta kirjoittamisprosessi on taatusti hänelle vieraampi asia. No, pakostihan mies-raukka joutuu kuuntelemaan ähkimistäni ja kiroiluani ja arvaa mistä on kyse. Ei tietenkään temperamentista, vaan nimenomaisesti prosessista joka on aina jossain vaiheessa, ellei läpikotaisin, hankala.

Minä olin keskikoulussa siinä tilanteessa että soitin pianoa, maalasin öljyväreillä ja ennen kaikkea piirsin, kirjoitin ja luin koko ajan. Koululle ei oikein riittänyt aikaa. Oli jätettävä jotain pois.

Piirtäminen on jotensakin sama asia kuin polkupyörällä ajaminen: sen muistaa. Mutta auta armias jos joutuu jostain syystä olemaan kirjoittamatta pitemmän aikaa. Se on vaikeata.

Tämä nyt kuulosti omaelämänkerralliselta, mutta ei se sitä ollut. Tunnen monia ihmisiä jotka ovat eläneet jotakuinkin samalla tavalla. Ja murrosikä on se tärkein vaihe. No, soittaminen jäi ensimmäisenä pois listalta.

Kysäisenpä vain tuon periaatteesi perään: kirjailijaa ja kertojaa ei pidä sekoittaa toisiinsa? Oletko varma? Se on niitä hankalimpia asioita ikinä. Siis vertautuu siihen E. Paasilinnan sanomaksi väitettyyn: on elettävä sellainen elämä että siitä syntyy kirjallisuutta. Vai miten se sen sanoi?

Kyllä siinä on perää. Ei meidän tarvitse aina ajatella Vincent van Goghia ja leikattuja korvia tai ohimolohko-epilepsiaa.

Toinen asia mikä on mielestäni aivan tolkuttoman tärkeää: meillä kirjoitetaan paljon tässä maassa ja niin pitääkin, koska meillä on melkomoinen aarre tässä kielessä.

Kyllä minä olen tästä kirjakustannustilanteesta oikeasti huolissani. Minähän olen esikoiskirjailija niin kuin sisaresikin. Se ruljanssi on kamala.

Opettajana sinä olet varmasti nähnyt useampiakin ituja. Minä olen suomen opeilta kuullut että niitä on paljon. Ja ne idut on niin hirvittävän helppo tappaa, jos eteen sattuu pahoja aikuisia.

Niitähän kyllä riittää.

Ripsa kirjoitti...

Penjami,

ja vielä, aina pitäisi tarkistaa ja tarkistaa vielä uudestaan mitä tulee kirjoittaneeksi.

Ei se tietenkään ollut Joseph Heller, joka kirjoitti romaanin nimeltä Armies of the Night, se oli Norman Mailer! Tämä lipsahdukseni todistakoon että juutalaisprosaisteja - samoin runoilijoita - on Pohjois-Amerikassa laumoittain. Oletan että heitä on myös Kanadassa, ei ainoastaan Newarkissa, josta Roth ja Auster ovat kotoisin.

Lueksin tuota McCrumia. Erittäin perusteellinen essee. Olin oikein iloinen että olit säilyttänyt kirjainmerkin. En ollut tiennyt että Roth on välillä asunut myös Lontoossa. Joo, ja tottakai, onhan sen vaiheen täytynyt merkitä paljon Philip Rothin kirjoittamiseen.

Eläminen merkitsee kirjailijaa - juutalaisista kyseenollen ei voi sanoa että polttomerkitsee, pitäisiko puhua tatuoinnista ehkä? En päässyt vielä siihen kohtaan, josta saan tietää miksi Indignation on hänen viimeinen työnsä.

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Katselin tuon "Uralin perhosen" loppujakson. Jörn teki mielestäni hyvää työtä. Portugalin kausi oli onnetonta; Mannerheim taisi tosissaan pelätä. Ja kävihän Stalinin jääpiikkimies Meksikossa murhaamassa Trotskin, eli tunsikohan Mannerheim olonsa sielläkään turvalliseksi. Tuskin.

Hän eli Suomen historian sekavan jakson, josta kuitenkin selvisimme hengissä.

Ja pelastiko Mannerheim Puna-Venäjän sillä että ei mennyt Valko-Venäjän avuksi aikoinaan? Jälkipeluuta?

Käytiinhän me valtaamassa Aunustakin, joka retki lässähti sotilaallisesti anukseen mutta ei siitä silloin suurempaa kostoa (vielä?) Suomelle tullut.

Mannerhein ei kai sentään ollut Aunukseen Sapeli Sojossa ryntäämässä, muistaakseni?

Nykyrunoilijat ottavat Mannerheimin laajaltikin huomioon, mm. Harry Salmenniemen Google-kooste Texas, sakset teoksessa on vihjeitä Mannerheimista, alkaen emeritus arkkipiispan Ehrnroothin hautajais-saarnan lainaamisesta, myös Kirkniemen kartano (Mannerheimin omistama) löytyy teoksesta. Ainakin nämä.

Nykyrunoilijat siis arvostavat Mannerheimia. Ja mikäpä siinä. Vaikka aika huonosti kotimaansa omaa kieltä lausuikin .-)

Ripsa kirjoitti...

Juhani,

oli tämä Donnerin dokkari asiansa osaavan elokuvaajan työtä. Ei siitä mihinkään päästä.

Olisi sun kannattanut varmaan katsoa kaikki osat. Donner EI tosin siteeraa esimerkiksi Synkkää yksinpuhelua, Olavi Paavolaisen sota-ajan päiväkirjoja. Paavolainen toimi sotilastiedustelussa, mutta oli siis kirjailija.

Kirja julkaistiin uudelleen muutama vuosi sitten ja minusta se on hirveän hyvä kuvaus viime sodista. Donnerin aiheena oli Mannerheim, joka eli Suomen vaiheissa paljon pitemmän ajan, tarkoitan noita kohtalokkaita aikoja.

Mannerheim oli tsaarin kaartin upseeri, joten kai hänellä on ollut lojaalisuus sinnepäin.

penjami kirjoitti...

Ripsa:

Kirjailijasta ja kertojasta vielä kommentti. Ehkä luettakoon tuo periaatteeni osin paikkansapitävänä, osin kärjistyksenä. Kyllä minä aika tarkkaan välillä pengon taustat, kirjailijan elämääkin, esimerkiksi olen ihastunut noihin kirjeisiin, jotka usein klassikkokirjailijoilla paljastavat kaikennäköistä hyödytöntä, mutta ehkä juuri siksi erikoisen kiinnostavaa teokseen liittyvää. Viimeisimmäksi olen lukenut Woolfin kirjeitä luettuani Orlandon uudelleen.

Mutta silti on annettava teoksille mahdollisuus kasvaa irti tekijöistään, ja myös kirjailijoille heidän valitsemansa kertojaäänen kautta omaa elämää hallitsevista kaavoista ja rajoituksista, arvoista ja asenteista. Tai voihan kirjailija kertojan kautta luoda itselleen jonkin aatteellisen vankilan, josta todellisuus näyttää sopivasti vinolta.

Kirjailijan ja kertojan välistä dialogia olisi kiinnostavaa seurata, mutta se lienee mahdotonta, ellei itse ole kirjailija.

Ripsa kirjoitti...

Penjami,

jossain määrin läheltä liippaavat myös kirjailijoiden kirjoittamat esseet. Niissä kirjailija saa olla vähän vapaammin. Voisin kuvitella että ne lähestyvät hienoja ja hyviä kirjeitä.

Se ihminen, kertoja, voi kyllä olla aika erikoislaatuinen otus. Päädyn yleensä kuvittelemaan kertojaa istumassa jossain Saharassa nuotiotulilla sysimustassa pimeydessä (vaikka kuulemma tähdet oikeasti valaisevat karavaaneja) ja yksi ihminen on äänessä ja se ääni on valloittava ja vastustamaton. Voi se olla myös pelottava. Oletan että lapset pannaan telttaan nukkumaan ennen kuin tosikertomukset aloitetaan.

Kirjailija taas on ammatti. En tiedä onko kukaan tehnyt semmoista tutkimusta, että millainen on mahtanut olla nuotiotulikertojan asema yhteisössään. Sen on täytynyt olla korkeampi kuin lapsille satuja kertovien isoäitien ja tätien. Ja tottakai myös isoisien.

Mutta usein kuulee semmoista että joku kirjailija sanoo olevansa kirjailija, koska puhuminen ei suju. Silloin kertomukset ovat päänsisäisiä ja varmaan ovat kauan ennen kuin saavat kirjoitetun muodon.

On tottakai myös kuvataiteilijoita, jotka eivät päästä ihmisiä työhuoneelleen kesken kaiken. Siivoavat ja kääntävät töitä seinää vasten, ennen kuin joku vieras tulee.

Tästä voisi järjestää kilpailun: kumman elämä on yksinäisempää, kuvataiteilijan vai kirjailijan! Sillä harvoin kumpikaan pääsee puhumaan töistään vapaasti näytön jälkeen, oli se sitten julkaistu teos tai iso oma näyttely.

Olisi suotavaa jos kummankin ammattiryhmän harjoittajien kirjeenvaihto säilyisi. Ja että sitä saataisiin julkaistuksikin.

meri kirjoitti...

mannerheimista parin viime vuosikymmenen aikana kirjoittaneiden joukosta nousee esiin mies, joka ohittaa käsittelytapansa persoonallisuudessa ja rajuudessa kaikki muut. kirjailija on juha seppälä ja kirja on suomen historia-niminen kertomuskokoelma.

seppälä sananmukaisesti pudottaa marskin jalustaltaan ja riisuu hänen univormunsa. tämä kuva on hyvin kaukana kolujen seinillä roikkuvasta kansallissankarista.

seppälä taistelee kansallista mytologiaa vastaan maalaamalla tietoisesti jyrkän kääntöpuolen yhdelle kansalliselle ikonillemme.

ajallisen välimatkan lisääntyminen mahdollistaa aiheen tutkimisen laajemmasta näkökulmasta, sillä ei kai kaikkea ole vieläkään sanottu, ja jos on, se voidaan sanoa uudella tavalla.

luin jostakin että mannerheim on seppälälle läheinen hahmo ja suoranainen harrastus.

Ripsa kirjoitti...

Meri.

niin olikin, Seppälä. Mietin jo että kenenkäs olin lukenut aihetta käsitelleen. Mutta en ole Seppälän teosta lukenut.

Kirjakasat senkun kasvavat.

Mietin tuossa sitä, että kun en hirveästi innostunut Donnerin dokkarista, niin ehkä se johtui siitä, että siinä oli mukana niin paljon noita Suomi-filmin viikkokatsauksia oikeastaan koko Suomi-nimisen valtion ajalta, että ne olisivat tarvinneet ehkä enemmän kommentointia.

Tunnetusti niissä on runsaasti valkoisen Suomen retoriikkaa. Jota siis sitäkään ei enää oikeastaan ole.

Uskon että Mannerheim on outo hahmo useimmille. Kun hänestä on niin vaikea saada ulos ihmistä. Ja aikaa on kulunut jo liikaa.

Hanna'h kirjoitti...

Siinä yhdessä noin 3 viikkoa vanhassa Voimalassa, jossa mukana oli Antti Nylén ja islaminuskoa edustava herra jonka nimen olen ikäväkseni unohtanut (ja joka itse ohjelmana oli lähetysseurojen tunnelmaakin kuvottavampi) tuli tämän islamia edustavan herran piikkinä esiin, että "suuttuvathan suomalaisetkin, kun joku arvostelee Mannerheimia", vastineena Muhammed-pilapiirroksille.

No jaa, mies ei ollut tietysti tutustunut Seppälään, joka kuten Meri jo ehti kertoa, tekee aika lailla selvää Mannerheimista. Ja oikeastaan se onkin tuon kirjan suurin ansio.

Totta on, että Suomi kunnioittaa häntä vähän liikaa, vaikka ehkä olikin mies paikallaan silloin kun tarvittiin. Mutta miksi olisi ollut ainoa tämän tasavallan historiassa?

Minullakin on sattumalta juuri luennan alla tuo Rothin "Haamu poistuu", enää joku 50 sivua jäljellä.

Pidätkö Lonoff-elämäkerran kirjoittamisen aikomusta ja sen kauheaksi vääristelijäksi kuvattua kirjoittajaa eräänlaisena käänteisenä pelkona, jonakin mitä Roth pelkää tapahtuvan itselleen? Että hänestä tulee riistetty Lonoff?

Samallahan tämä olisi tuplasti minälähtöinen kirja, kun kertojana on alter ego Zuckerman, joka kertoo kirjailijasta, joka voisi olla Roth, joka kirjoittaa Zuckermanista?

Entä mitä pidit Lonoffin esseestä NY Timesille, siitä joka alkaa: "Ennen aikaan älykkäät ihmiset käyttivät kirjallisuutta ajatteluun." Minusta se on sangen mielenkiintoinen - myös suhteessa sinun ja Penjamin keskusteluun. Ja lukuisiin muihin vastaaviin.

Ripsa kirjoitti...

Hannah,
tuolla aiemmin Tikkis jo käytti Mannerheimista epiteettiä "Uralin perhonen". Salamaa taisin kuunnella radiossa, kysyttiin että mistäs se semmoinen Uralin perhonen on yhtäkkiä kirjailijan kuunnelmaan livahtanut. Salama sanoi että kyllä aiheesta, siis mahd. homo-/biseksuaalisuudesta puhuttiin Pispalan kujilla kun hän oli nuori.

Luulen että tuo ihmisen kiskominen ulos ikoni Mannerheimista tuntuu tarpeelliselta ja sukupuolisuus kai on ihmisyyden merkki, vaikka ei ainut olekaan. Tämä taas varmaan viittaa siihenkin, että ihmiset tietävät että Mannerheim ei ollut ainut, joka Suomen pelasti viime sodissa. Sisällissota oli sitten vähän eri juttu. Ja aika paha.

En usko että kirjailijat olisivat hirveän kärkkäästi kipuamassa kansakunnan kaapin päälle, ei edes Roth. Luin pariin otteeseen tuon Penjamin linkittämän McCrummin haastattelun, ja siinä oli tavoitettu erakko joka julistaa kirjoittavansa enää yhden kirjan (viime vuonna kirjoitetun jälkeen, oletan).

Se nuori kirjallisuustieteilija jolppi jonka piti kirjoittaa historia Rothin henkilöstä nimeltä Lonoff on myös mielenkiintoinen henkilö. Ja Zuckermann inhoaa sitä ihmistä oikeasti. Zuckermann, ja varmaan Roth myös, pitää aggressiivisia elämänkertureita ruumiinsyöjinä lähinnä. Niinpä pidin paljon siitä Rothin henkilöstä, joka oli viimeksi elänyt Lonoffin kanssa. Siinä oli hyvä nainen.

Arvaa mitä? Minulle tuli mieleen Lonoffin henkilöstä Bernard Malamud. Hän on niitä varhaisia itärannikon juutalaiskirjailijoita eikä häntä todellakaan moni enää muista.

Minä törmäsin Malamudiin silloin kun Vaasan kaupunginkirjasto oli evakossa ja myös varasto oli siroteltuna sinne tänne ja uutta kirjastoa rakennettiin. Lisätiloja vain, mutta sopivat hyvin yhteen vanhan kirjaston kanssa.

Olin kuullu Malamudista viimeksi joskus 60-luvun alussa. Hieno kirjailija.

Mutta tottahan Roth voi äristä jo alkuunsa myös hänen kuolemansa jälkeisille suunnitelmille kirjoittaa elämänkerta. Roth on niin toivottomasti kansakunnan kaapin päällä, seniori eikä yhtään dementoitunut, niin että tulee mieleen että entäs jos kirjailijat sopisivat hyvissä ajoin ennen kuolemaansa elämänkertakirjurin valinnan.

En minä nyt muuta syytä kirjailijaelämänkertoihin keksi kuin sen, että yliopistojen kirjallisuudenopiskelijat semiotiikan virtauksista välittämättä pitävät elämänkerroista!

Minä muistan Rothin alkuvaiheen, kun hän kävi aika kamalaa taistelua feministitietokirjailija Kate Millettin kanssa. Se oli aika ruma episodi kummankin suhteen. Rothin vimmaa tuntui lietsoneen se, että Millett oli tunnustautunut marxilaiseksi. Mitä se nyt ikinänsä tarkoittaakaan.