20.1.11

Samaan suuntaan


Aloin miettiä yhtä kuvaa. Se on äitini albumissa. Sen lähetti hänen setänsä Amerikasta joskus 1930-luvulla. Kuvassa oli pieni maatila New Yorkin Long Islandilla. Hänen pieni serkkunsa istui suunnattoman kurpitsan päällä ja heilutteli jalkojaan.

En tiedä miten maatilalle kävi, paitsi että olen käsittänyt että kaupunki on nielaissut sen ajat sitten. Tai metropoli, ehkä se ei kuulu New Yorkiin, mutta ainakin sennimiseen osavaltioon. Ei siinä maassa mielestäni ollut maakuntia tai provinsseja.

Tämä johti ajatukseni yhteen nimeen. Se oli Montauk. Nimi on jotain intiaanikieltä, jota en nyt muista. Muistan kyllä tavanneeni New Yorkin Manhattanilla cherokee-intiaanin, joka näytti hyvin puhdasveriseltä. Korpinmusta pitkä tukka, pronssinkarvainen iho. Soitti huilua. En minä oikeastaan häntä tavannut, ihailin kaukaa, koska en itse osaa soittaa huilua.

Montauk on myös Max Frischin kirjoittaman kirjan nimi. Sen alaotsikko on: Elämäntapani ja mieltenlaatuni piirteitä. Sen suomensi Oili Suominen. Frisch kirjoitti kirjan vuonna 1975, jolloin Vietnamin sota oli jo ohi. Hän näki matkalla Montaukiin haipuviam repaleisia julisteita sodanvastaisista mielenosoituksista.

Olen lukenut kirjan kauan sitten ja nyt tahdoin katsoa oliko se menettänyt jotain. Minusta ei yhtään mitään. Aivan ilmeisesti se oli vastalukiessani tehnyt minuun vaikutuksen, mutta en muista että kirjasta olisi suuremmin metelöity Suomessa. Voi olla että kirja oli tavallaan ohitettu tapaus, tai sitten kirjailija. Frisch on sveitsiläinen ja laskeskelin, että hänen on täytynyt olla jo lähemmäs 60-vuotias ellei ylikin kirjan kirjoittaessaan.

Pidin kirjasta koska siinä rikottiin romaanikonventioita. Luultavasti Frisch kiinnitti ensimmäiseksi huomioni, kun näin hänen näytelmänsä Vanhan naisen vierailu. Se oli suomalainen esitys, en muista yhtään enää missä teatterissa se oli, mutta se kuului n.k. absurdin draaman piiriin. Harmittaa että näytelmää ei saa mistään lukeakseen, koska siitä näkisi nyt, siis nykyisyyttä vasten, onko se absurdi vai kenties peräti naturalistinen näytelmä. Miksi ylipäänsä tässä maassa ei saa näytelmäkirjallisuutta lukeakseen?

Muistan olleeni myös huvittunut siitä, että kirjassa Frisch viittaa edelliseen kirjaansa nimeltä Minä en ole Stiller (suom.Markku Mannila 1980, alkup. 1954). Sen olen lukenut vain osittain nyt uudelleen, mutta vakuutuin, että se on eräänlainen unimaailman kuvaus, jossa todellisuus kieltäytyy tulemasta esiin vaikka sitä kuinka kutsuisi. Kun ei pysty heräämään: silmät kieltäytyvät avautumasta.

Unimaailman ei tarvitse välttämättä olla painajaista, kun muistaa sen, että unia pystyy tietyssä määrin ohjaamaan. Luulisin että se on omien mielikuvien simuloimista. Se edellyttää kyllä sitä, että mahdolliseen päivätajuntaan ei pidä kiinnittyä liiaksi, koska se yleensä sotkee mielikuvia, sekoittaa ja häiritsee.



Sitten olivat pitkät pyhät olleet juuri ja joku oli maininnut Markku Pääskysen hienona kirjailijana. Muistin lukeneeni joku vuosi taaksepäin hänen romaaninsa Vastaavuuksia. Kirjassa oli tavoiteltu tavallaan samantyyppistä mielenmaisemaa kuin Frischin romaanissa Minä en ole Stiller. Pinnalta kirja on aika lailla tavallinen kolmiodraama, mutta kaikkien kolmen henkilön pään sisäisyys on kaikkea muuta kuin tavallista.

Olisi tavatonta, jos ihmiset eivät olisi myöskin onnettomia. Frischin kirjoista tavaton murhemieli ja onnettomuus puuttuvat. Niissä on lähinnä iloa ja raivoa. Tulin noita kahta kirjailijaa ajatellessani miettineeksi, että ehkä keskieurooppalainen tunneilmasto on todellakin erilainen kuin suomalainen.

Mutta Pääskysen kirjassa matkustellaan Kreikassa ja Turkissa. Matkustaminen tuntuu olevan kirjan henkilöille luontevaa. Se tarkoittaa sitä että ihmiset pääsevät irti suomalaisista jokapäiväisyyksistä ja katsovat mielestään uusin ja ehkä kirkkaammin silmin ihmisiä ja maisemia. Jostain syystä he eivät ole kiinnostuneet esimerkiksi päivittelemään noiden vieraiden maiden ihmisten köyhyyttä. Se on itsestään selvä asia.

Siinä köyhien keskellä turisti voi elää aivan niin kuin kuka tahansa, koska ei kuulu siihen joukkoon ja voi koska tahansa lähteä pois.

Suomesta ja Suomen Helsingistä tuleva kuva taas on oikea vieraantuneisuuden ydin. Jäin miettimään onko se totta. Ja jos se on totta, niin miksi se pitää tuoda varta vasten myös romaaniin?


Sitten kävin taas kirjastossa. Piti saada käsiini Markku Pääskysen suomennos Odysseus Elytiksen runoista. Kirjan nimi on Ylistetty olkoon ja se ilmestyi viime vuonna. Siis 2010.

Olin ollut selvillä Elytiksen olemassaolosta, koska Elytis tunsi kaksi englanninkielistä kirjailijaa heidän Kreikan ajoiltaan, Lawrence Durrellin ja Henry Millerin. Näiden kirjailijoiden ja samoin Egyptissä asuneen Giorgios Seferiksen ystävyydestä olin taas tietoinen, koska suomeksi julkaistiin Durrellin Aleksandria-kvartetin julkaisun aikaan myös Durrellin ja Millerin pitkäaikainen kirjeenvaihto.

Tajusin siis että suomalainen kirjailija Markku Pääskynen ei ollut Kreikassa sattumalta, tuskin ainakaan parantamassa päätään minkään kolmiodraaman aiheuttamista traumoista. Kyllä hän oli pääsemässä Elytiksen kielen ja ajatusten jäljille.

Tekemässä siis työtä, johon sanataiteilija on koulutettu. Tässä tapauksessa suomentamaan runoutta. Se työ on niitä mahdottomimpia mitä maailmassa on, oli sitten kieli mikä tahansa.

Minä en uskaltanut heti tarttua suomennokseen, koska minusta tuntui että tunsin jollain tavalla Elytiksen kirjeenvaihto-kirjasta. Ajattelin pääseväni vähemmällä jos ensin luen vaikka Marjo Heiskasen Äänes ja Kari Aronpuron Kihisevä tyhjä.

Turha toivo. Suomalaiset runokirjat jäivät riippumaan ilman lankoja johonkin muuhun. Kestää, ennen kuin keksin mitä ne langat ovat. Ne voivat olla missä tahansa. Tämä ei tarkoita sitä, että jättäisin Heiskasen ja Aronpuron killumaan ilmaan. Mutta tiedän sitten, milloin tajuan mistä he puhuvat. En osaa yhtään nyt arvailla, mistä oivallus mahdollisesti tulee. Heiskanen ja Aronpuro eivät ole sukua keskenään, mutta he ovat suomalaisia nykyrunoilijoita.

Nyt minä yksinkertaisesti luen Odysseus Elytistä. Sieltä taustalta kuulen selvää messuamista, ikään kuin kirjailija tahtoisi minun kuulevan, miten runot ääntyvät. Kieli on kuitenkin suomea.

C.G. Jungilla on käsite synkronisiteetti. En ole keksinyt sille muuta mahdollista suomennosta kuin vastaavuus. Se tarkoittaa sitä, että juuri kun ajattelet jotakin, sitä läheltä kulkeva toinen ajatus materialisoituu suoraan edessä, esimerkiksi elokuvassa tai muussa kuvassa, tai jonkun ihmisen katseessa – ihan missä vain.

Kyllä sen tunnistaa.

Koko tämän ajan olen yhdellä aivolohkollani käsitellyt runoilija Vladimir Majakovskia, elämää ja töitä. En ollut tiennyt että Majakovskikin on käynyt New Yorkissa.

Kuvat saa klikkaamalla isommiksi!

8 kommenttia:

  1. Kiehtova postaus - niin kuin postauksesi useimmiten!
    Sykronisiteetti on asia, jota vanhemmiten tulee miettineeksi. Olen selittänyt sitä itselleni niin, että kun ihmisen muistin hyllyille on kertynyt valtava määrä tavaraa, melkein jokainen uusi asia näyttää rakentavan mutkikkaitakin linkkikokonaisuuksia vanhaan aineistoon ja järjestelevän sitä uusiksi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, ihan samaa mieltä olen sinun postauksistasi!

    Jung oli ehkä vähän taipuvainen kaikenmaailman salatieteiden puolelle. En ole tutkinut häntä aivan yhtä paljon kuin Freudia, mutta kyllä hän tulee vastaan siellä sun täällä.

    Synkronisiteetin hän mainitsee esipuheessa I Chingin englanninnokseen, Helmut Wilhelmin (vai oliko se Wilhelm Helmut?) kääntämään. Mutta muuten se esipuhe on kyllä ihan asiallinen.

    I Ching on vaikuttava opus, siitä ei ole vieläkään kunnollista suomennosta. Ellet tiedä siitä, niin kuvaus sen pelaamisesta on Herman Hessen kirjassa Lasihelmipeli (Glasperlenspiel).

    Mutta juuri kuvauksesi mukaan tuo ilmiö toimii arkielämässä!

    VastaaPoista
  3. Tuhopolttajat: Opettavainen kappale ilman opetusta sekä jälkinäytös. (Biedermann und die Brandstifter, 1953.) Suomentanut Pentti Saarikoski. Aikaisemmin julkaisematon suomennos vuodelta 1961. Helsinki: Nostromo, 1991. ISBN 951-620-004-4.

    Luultavammin tuo kuin Vanhan naisen vierailu (Friedrich Dürrenmatt (1921–1990))

    Swissi mikä swissi...

    VastaaPoista
  4. Aha. Kirjassa sanottiin että Vanhan naisen vierailu. Ilmeisesti Frischin ja Durrenmattin välillä on ollut vitsi tai sitten kissanhännänvetoa.

    Minä olisin tietysti voinut tarkistaa asian. Mutta kiitos sinulle!

    VastaaPoista
  5. Ripsa, tuo Majakovskin Amerikan kuvaus on kyllä mainio.

    Kuinka elävästi hän mm. tuo New Yorkin jo silloisen suurkaupungin kaaoksen lukijan mielikuvitukseen ihmisineen päivineen.

    Se alun Meksiko-kuvauksessa kerrottu coltien ihannointi ja ammuskelut ja murhat ovat melko pitkälle edelleen arkipäivää siellä. Ne ovat vain muuttuneet viinahöyryisestä, katusällien välisistä kahakoinneista huumemafioiden välisiksi, verisiksi sodiksi joista saavat siviilitkin kärsiä. Armeijakaan ei niitä saa taltutetuksi mikäli olen uutisoinnista ymmärtänyt.

    Oli myös hienoinen yllätys, kun Majakovski kirjoitti tapaamisestaan Diego Riveran kanssa. Ensin ajattelin, että kaunotar, josta kirjassa mainitaan Riveran naisena, olisi ollut Frida Kahlo, mutta ei se ole voinut olla koska Kahlo vammautui onnettomuudessa juuri tuona vuonna 1925 ja vasta sen jälkeen Rivera alkoi kiinnostua hänestä kun näki niitä maalauksia, joissa Frida purki vammautumisen aiheuttamaa tuskaansa.

    VastaaPoista
  6. Majakovski oli hemmetin hieno kirjailija. Pahuksen hyvä runoilija. Ylipäänsä on kamala ajatus että häntä ei oikeastaan lue yhtään kukaan nykyään.

    Olet lukenut Frida Kahlosta kertovan kirjan vai nähnyt sen mukaan tehdyn elokuvan? Elokuva oli mielestäni aika uskollinen Herreran kirjalle, joten kerrankin elokuva ei jäänyt toiseksi. Tottakai kirjassa on enemmän tietoa.

    Omituisinta mitä Frida Kahlolle tapahtui oli se, että hän meni ja rakastui tulisesti vanhaan ukkoon, Trotskiin, joka päätyi Meksikoon pakoon Stalinia ja tappajia.

    Että on sillä naisella ollut kestämistä. Mutta ilmeisesti myös rakkautta sekä työhön että Riveraan.

    Rivera sai tehtäväkseen muutaman ison seinämaalauksen tekemisen Yhdysvalloissa, mutta siellä kansa ei kestänyt niitä vallankumouksellisia isoja kuvia, vaan ne maalattiin umpeen. Ainakin New Yorkissa oli yksi iso seinämaalaus, en enää muista missä päin, mutta Manhattanilla taisi olla kumminkin.

    En oikeasti tiedä pitääkö siitä olla surullinen vai iloinen ettei Yhdysvallat päätynyt minkäänmoisen kumouksen tielle. Kumouksen kanssa maasta ei ehkä olisi tullut niin kamala asemahti kuin tuli. Mutta onpa Venäjäkin perinyt Neuvostoliiton asearsenaalin.

    Siitähän sinun blogissasi juuri puhuttiin. Maailmaa ei voi hallita kukaan ja näinä aikoina se vaikutta hallitsemattomalta. Minä taidan eniten ajatella kyllä ilmaston muuttumista.

    VastaaPoista
  7. Ripsa, olen sekä lukenut Fridan elämänkerran että katsonut myös elokuvan. Kävin kerran tutustumassa hänen taiteeseensakin Helsingissä kun valikoima parhaimmistoa oli maailmankiertueella.

    Monesti olen ajatellut naisen mieltä kun hän saattaa ihastua huomattavastikin vanhempaan mieheen. Ns. julkimopiireistähän nämä tulevat myös yleiseen tietoisuuteen, mutta samoin näyttää olevan kyllä aivan tavallistenkin pulliaisten joukoissa. Geenien jakamisestahan vain on kysymys edelleen vaikka vaistot alkavat peittyäkin jo parfymointien alle.

    Nyt tosin on ollut telineissä lööppejä Katri-Helenan päinvastaisesta "flaksista" miesmarkkinoilla. Sittenpähän aikanaan lukevat ne, jotka ovat lukemassa, hänen elämänkerrastaan, mitkä seikat siihen suhteeseen ovat vaikuttaneet.

    Harvemmin kuitenkin näin päin.

    ### ###

    Olivathan ne Etelä ja Länsi vastakkain amerikoissakin aikoinaan. Jonkinlaisesta kumouksesta kai silloinkin oli kyse, tai sitten vain silkasta elintilan määräysvallasta.

    En ole lukenut tarpeeksi Amerikan historiaa, että voisin paljoa asiaan sanoa. Pääpiirteet vain osaan hahmottaa ja niihinhän on aina kuulunut sota ja valloitusretket milloin vahvempia- milloin puolustuskyvyttömiä vastaan.

    Kuka lie sitten koko "amerikanismin" ensimmäisenä aloittanut? Kuka on tuntenut itsensä niin suureksi, että on lähtenyt levittämään sitä aatetta? Vai pikkuhiljaa hivuttamallako moinen maailmanherruuden ihanne lie sen perän kansoihin ja äänestäjiin ajautunut kun on huomattu, kuinka helppoa valloitussotia on ollut käydä?

    VastaaPoista
  8. Valto, tuosta Amerikan muuttoliikkeestä on paljon tietoa sekä maan historiassa että muuallakin.

    Suurin osa tulijoista oli kyllä eurooppalaisia. Olen ajatellut aina niin, että maan piirteet johtuvat siitä mihin päin minkin Euroopan osan ihmiset asettuivat.

    Ensiksihän esimerkiksi New Yorkia hallitsivat hollantilaiset. Vasta sitten englantilaiset. Mutta hyvin iso siirtolaisjoukko ovat saksalaiset.

    Nyttemmin siellä on paljon kaakkoisaasialaisia, siis vietnamilaisia, korealaisia jne., samoin meksikolaisia on yhä enemmän. Mutta heistä on ollut kyse esimerkiksi Arizonan viime aikaisessa politiikassa.

    Esimerkiksi Ranska ihaili USA:n hyvin demokraattista ja liberaalia valtiosääntöä aivan varauksetta. Ja käsittääkseni moni muukin Euroopan valtio. Luulen että sitä todella ajateltiin edistyksellisimpänä ja vapaimpana maailman liittovaltiona - ja liittovaltius oli aivan uusi ajatus.

    Olen kaikenmaailman historiankirjoja luettuani myös kyllä ajatellut että alkuperäinen ajatus siitä maasta alkaa olla unohtunut. En ihan oikeasti käsitä noita valloitussotia. Jollain lailla kyllä käsitän sen että USA on ollut mukana Euroopasta alkaneissa maailmansodissa, mutta en tajua esimerkiksi NATOn olemassaoloa näinä aikoina.

    Jaa. Ihmettelet nuorten naisten ihastumista vanhempiin miehiin, mutta sehän on ikivanha ilmiö. Se johtuu usein rahasta (vanhempi mies on jo tehnyt rahaa), mutta varmaan aivan yhtä usein on kyse isä-hahmosta.

    Kyllähän Kahlon ja Riveran suhteessa tulee esiin myös työtoveruus. Ilman sitä ei noin lujaa suhdetta syntyisikään.

    Sen puoleen sitten myös vanhempien naisten ja nuorten miesten suhde on vissiin yleistynyt. Luulen että siinä on kyse tasa-arvoistumisesta. Ehkä vanhemmilla naisillakin voi olla kasoittain rahaa!!! No, tuo oli vähän vitsi.

    Mutta miksi ei vanhemmuus/nuoremmuus, isä/äiti-suhde toimisi myös päinvastoin?

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista