16.2.11

Matkalla jossain Etelä-Suomessa

Oli pakko yrittää selvittää päätään. Se on pitkään tuntunut siltä, että se on kampaamisen ja järjestelemisen tarpeessa (no, oikeastaan aina). En tarkoita hiuksiani, joista saa juuri ja juuri harjan läpi, ei enempää. Tarhapöllön vaikutelmaa voi vähän vähentää sitomalla hiukset, mutta hiukset ovat vahvemmat kuin poninhäntälenksu eli ne omia aikojaan irrottautuvat siitä. Oli kyse paljon perustavammasta asiasta, eli kallon alaisesta maailmasta.

Isäntäväki oli talvilomalla. Paikka oli Tampereella. Tampere on entinen opiskelukaupunkini.


Jonain vuonna 1960-luvulla oli yhtä kylmä kuin nyt. Piti panna huivi kasvojen eteen kun kulki Tammerkosken siltaa pitkin. Niin nytkin. Koski on valjastettu, joten yhdeltä pakkashöyryä tulee jatkuvasti. Lisäksi tuulen isäntä, joka näinä aikoina sijaitsee jossain Siperiassa, päätti antaa viiman tunkeutua luihin ja ytimiin.


Riemuloma alkoi Tampereen kirjastolaitoksen 150-vuotisjuhlien yhteyteen järjestetystä kulttuuritorista. Se oli Metsossa, ei siinä vanhassa pääkirjastossa, jonka edessä on Aleksis Kiven Runoilija ja muusa –patsas. Tampereen Aleksis Kivi ei ole samannäköinen kuin Helsingin Rautatientorin synkkä ja jossain määrin eteerinen Aleksis Kivi. Tämä on kyllä ihan ihmisen oloinen.

Olen usein ajatellut että muusa on ehkä nuoruudenkuva Charlotta Lönnqvististä (vrt. Veijo Meren kirja Kivestä). Ihmiset eivät usko että muusan olemuskin voisi olla lihaa ja verta. Jostain syystä vedotaan siihen, että Lönnqvist oli kovasti paljon runoilijaa vanhempi. Ehkä siinä on mukana syytöstä: vanhoilla naisilla ei ole ruumista. Tai ei ainakaan siinä mitassa kuin nuorilla. Vanhoilla on kyllä luuvaloa ja kihtiä ja nivelet rutisevat ja päästä katoavat loputkin nimet ja vuosiluvut. Miehillä myös.

Olen puhunut viimeisen puolen vuoden aikana muusista enemmän kuin on ehkä säädyllistä. Kaikin puolin olisin mennyt mieluusti Tampereen vanhaan kirjastoon. Ei Metsossakaan mitään vikaa ole. Mutta muistan viimeksi kuunnelleeni vanhassa kirjastossa uusimpia jazz-levyjä. Niitä ei ollut varaa ostaa ja ne soivat hyvin kauniisti.

Joka tapauksessa kulttuuritorilla kävi esiintymässä Finlandia-ehdokas Alexandra Salmela. Hän näkyy kirjoittavan nykyään Helsingin Sanomiin kolumneja. Salmela on esikoiskirjailija. Hän sanoi nöyrästi ettei voi kutsua itseään vielä kirjailijaksi. Slovakiksi nuorella naisella on ällistyttävän hyvä suomen taito. Mutta nuorena kielet tarttuvat helposti.

Sitten kaupunki otti minusta niskalenkin ja kaatoi johonkin kammottavaan vatsaflunssaan. Pää oli kuin lasia. Pelkäsin että kuolen siihen ja sitten kuumeen vähentyessä pelkäsin että en kuole siihen.


Horjuskelin Johanna Sinisalon kuuluisaksi tekemän Kaupin metsän laidoilla. Siellä asuvat ne peikot, joista yhtä erityisesti kuvattiin romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi. Metsä on aina antanut minulle voimaa. Vaikka tämä olikin kaupunkilaismetsää, niin kyllä siitä erottuu myös puiden humina. Humina ei ollut ainoastaan päässäni tai hurjasti lisääntyneessä liikenteessä.

Halusin toipua siksi kunnes seuraavana viikonloppuna olisi Elävän kirjallisuuden festivaali. Siellä oli kyllä mukava tunnelma ja kirjailijoita oli aivan tarpeeksi. Olisin tahtonut ostaa Kari Hukkilan Kerettiläiskirjeet ja Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan.

Kyllä minä ne vielä käsiini saan. Niissä käsitellään toiseutta, johon vetoavat jo miltei kaikki. Ehkä ensimmäisenä sanaa käytti Simone de Beauvoir kirjassaan Toinen sukupuoli. Mutta en olisi ihmetellyt vaikka joku juutalaiskirjailija tai –filosofi olisi jo 1800-luvun vainojen (Venäjällä pogromi) aikana käyttänyt sanaa, koska niin selvästi Eurooppa oli asettanut kansansirpaleen alistettuun asemaan.

Jouduin sanomaan näkemiin kaupungille. En varmaan enää koskaan opiskele sen yliopistossa, josta pidin vielä aika lailla 1990-luvun alussa. Ei minua sinne tietenkään päästettäisikään, koska nyt opiskelijat eivät saa olla kuin jonkun vuoden tekemättä perustutkintoa. Minä aloitin 1965 ja valmistuin 1990-luvun puolivälin maissa.

Se oli mukava järjestelmä. Enkä käsittääkseni ollut taakkana yliopistolle poissaolevana, koska en myöskään kuluttanut minkäänlaisia resursseja.

En ymmärrä miksi opiskelijoille on tarpeen asettaa niin tiukat suitset kuin nyt on tehty. Perus- ja jatkotutkinnot ovat varmasti vähentymässä. Ehkäpä meillä tarvitaan nyttemmin vain tyhmää kansaa. Ainakaan lukeneistoa sen ei pidä olla. Saati sivistyneistöä.

(kuvat voi klikata isommiksi!)
                                  Mutta kotona oli puhjennut nuppuihin kohtalonköynnökseni.

4 kommenttia:

meri kirjoitti...

kuvittelin simone de bauvoir'ia pitkään miespuoliseksi kirjailijaksi. olin joskus kuullut nimen lausuttuna ja siitä lähtien pidin omaa tulkintaani oikeana.

luin ihastuneena lempeää kuoleman kohtaa, missä kertojaminä jää äidin sairaalahuoneeseen yöksi - ja lainaa ylleen sisarensa yöpaidan.

se on ykis kauneimpia sisarusrakkauden kuvauksia mitä kirjallisuudesta saattaa löytää.

jälkeenpäin, kun kirjan tekijän sukupuoli kävi minulle ilmi, romahti koko teoksen kaunis kulissi arkiseen ikävyyteen.

se herätti kysymyksen, luemmeko me kirjoja, vai annammeko me niiden lukea meitä?

oscar wildelle oli itsestäänselvyys, että nerokkaan lukijan oikeuksiin kuuluu kohtuullinen teosten väärinymmärtäminen, liian nopea lukeminen ja siitä syntyvät hedelmälliset väärintulkinnat.

Ripsa kirjoitti...

Aha, Ajattelit että nimi on Simon, ei Simone. Mielenkiintoista.

Miksi oikeastaan sinusta oli kaunista se, että Simone lainasi VELJENSÄ paidan? Veli ja sisko ehkä rakastavat toisiaan enemmän kuin noin yleensä pitäisi? Siinä voisi olla yksi selitys.

Toinen selitys olisi sellainen malli joka sisarilla usein on: toinen on Martta ja toinen on Maria. Sehän on aivan kamalan arkipäiväistä. Simone on saattanut olla osan aikaa jopa ylevöityneessä mielentilassa äitinsä kuolinvuoteen ääressä ja toinen sisko on sitten katsonut että siskolla on yöpaita.

Sitä muistelen että Simone meni makaamaan äitinsä viereen. Ihokontakti ja lämpö.

En muista enää miten se tarina meni, mutta se on todella kaunis kuolemantarina, siis kun ajattelee äitiä. Ei pahoja tuskia.

On myös mahdollista tietenkin ettei sisarten välillä olekaan niin paljon rakkautta kuin sisaren ja veljen ihan vain sen takia, että sisaret saattavat kilpailla äidin tai isän suosiosta aika verisestikin. Olen kuullut. Sisarkateus, ei sisaruuskateus.

Wilde oli kyllä tuossa tokaisussaan hyvin oikeassa!

Keiju kirjoitti...

Itselläni jäi tuo Elävän kirjallisuuden festivaali taas väliin, niin kuin on aina ennenkin jäänyt. Kiinnostanut on kyllä aina. Hassua, miten asiat ovat mennäkseen.

Kaupin metsissä on tullut liikuskelluksi monenlaisissa mielentiloissa. Samoin tulee jatkuvasti muissakin tämän kaupunkiseudun metsissä, ja kaikissa on oma tunnelmansa – mieli tekisi sanoa "henkensä". Kai sitä on vielä suomalaiskansallisesti niin metsäläinen, että ilman pääsyä metsään tai yleensäkin luontoelementtien ääreen olisi ihan hukassa.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

olit yksi pitkässä listassa Ihmisiä Jotka Pitäisi Ehtiä Tavata! Tottakai. Tarkoitan että olit listalla, mutta en uskaltanut kertoa sulle tulostani etukäteen, koska lista oli aika pitkä ja minulla on sukulaisiakin siellä lähettyvillä.

Tauti sitten pani plörinäksi kaikki vähäisimmätkin suunnitelmani. Senkin olisi voinut arvata: keskitalvella noita pöpöjä on liikkeellä ja varsinkin isommissa kaupungeissa.

Kaupin metsissä olen liikkunut kaikkina vuodenaikoina. Moni opiskelukaveri asusteli Kalevassa tai Tammelassa. Ja tietysti vanhassa Amurissa ja Pispalassa. Aika vähän, Kalevaa lukuunottamatta, mikään on säilynyt. Tyypillinen opiskelijakämppä oli hellahuone.

Asiat ovat muuttuneet totaalisesti.

EKF oli myönteinen yllätys. Hieman niissä puheenvuorossa oli liikaa myötäilyä, oikein kunnon keskustelua ei ehtinyt syntyä. Mutta päivän festarilla se olisi kyllä vaikeatakin.

Tampereen kirjamessuilla olen ollut vain kerran. Silloin oli rähäkkä Sinervon Eeva-Liisa Manner -elämänkertaromaanista. Se oli vähän absurdi tappelu.

Nyt toivun ja alan päästä lukemis- ja kirjoitusrytmiin.