29.3.11

Kuolemanlinjalla


En ollut tietoinen mistään kiireellisestä kirjoitushommasta. Olisi se pitänyt kuitenkin arvata, että sitten joku ilmoittaa kahden päivän varoitusajalla, että deadline eli kuolemanlinja lähestyy. Ei minun olisi pakko silti tehdä mitään. Voi olla että silti teen. Tehtävä voi olla elintärkeä.

Tämä on onneksi suhteellisen normaalia elämää. Muu ei ole kirjoittajan elämässä mahdollistakaan.

Olin tosin ennättänyt tuudittautua siihen, että sukellan nyt sukututkimukseen, ennen kuin siitä tulee täysin laitonta. Minua oikeastaan hykerryttää ajatus, että sukututkijana olen ilmeisesti nyt jo lainsuojaton. Vaikka paperit ovat kulkeneet mukanani vuosikymmeniä. Samoin valokuvat, ihmisten kasvot, puhetapa, sanonnat – oikeastaan koko suvun intonaatio.

Viimeistään kun lasta tapaa tulee miettineeksi, että onko kyseessä ehkä geeneissä asustavasta jutusta. Lapsen tapaaminen sai etsimään kuvia ikuisesta kesästä, auringosta, valosta ja kasvusta. Niitä on pari tässä ohessa.


Oma harrastajageenitutkijan otokseni koskee miltei pelkästään perheen miespuolisia jäseniä. Ne ovat hervottomia tarinaniskijöitä. Kuoliaaksinaurattajia. Muistan pitkiä kesäisiä iltapäiviä, jolloin saatettiin pelata korttia (panoksina tulitikut) ja kertoa tarinoita toisillemme. Ennen kaikkea muistan naurukohtaukset, joista ei ollut tulla loppua.

Suvun miehille on yhteistä se, että heidän huumorinsa on absurdia, jopa surrealistista, vaikka nuo kaksi adjektiivia ensin kuulostavatkin aivan vastakkaisilta. Eivät ne ole.

Yhteistä on se, että naurunaiheet eivät ole kirjoitettavissa paperille. Edes tietokone ei osaa tehdä temppuja, joka saisi ilmeet, eleet, eräänlaisen laajan elämänkaaren, joka ilmenee jokaisessa jutussa, näkymään. Voisi sitä tietysti yrittää.


Mutta nähtyäni traagisen ja oudon elokuvan viime viikolla, Jukka-Pekka Valkeapään Muukalaisen, tulin ajatelleeksi että suvusta pitäisi tehdä elokuva. Kellään, edes miespuolisella jäsenellä, ei tosin ole tietääkseni koskaan ollut tavallista kinofilmikameraa kummallisempaa dokumenttivälinettä. Minulla oli aina sukutalossa ollessani mukana vihko, johon kirjoittaa asioita.

Jopa tädin ja isoäidin puheet pakenevat sanoiksi muuttumistaan. Isoäiti, Mammaksi kutsuttu, sanoi kyllä useimmiten pääruokalajin jälkeen että jälkiruuaksi on sitten natinkia.

Me lapset jäimme vesi kielellä odottamaan sitä, mutta ei sitä tullut koskaan. Muuten touhukkaan ja topakan Mamman ilmaisu jäi mysteeriksi joka selvisi vasta Ameriikanmatkani myötä. Olin yötä toisen isoisän kyläpaikassa jossa puhuttiin fingelskaa.

Käsittääkseni ne kaksi sukua eivät tunteneet toisiaan kovin hyvin, siis vaikka kaikki olivat olleet Ameriikassa. Se on tässä se syvin kulkusuunta, Ameriikka. Kun olen nukahtamaisillani, muistan taas jonkun uuden jutun 1960-luvun Ameriikasta. Ajattelen vieläkin että se aika oli niitä autenttisimpia ja tiiviimpiä elämässäni, eikä sille voi mitään. Kyllä se on sitä ollut myös muille sukupolville ja niiden jäsenille, jotka siellä asuivat.

Sekö että kaikki oli uutta? Uusi manner oli ollut jo kauan olemassa. Se että minä en ollut siellä, ei merkinnyt taatusti kaduilla käveleville, istuville, nukkuville mitään. Laskeuduin nimittäin New Yorkiin. Isoisä ei ollutkaan vastaanottamassa, niin kuin olin luullut. Hän oli ollut retkeilemässä ameriikansuomalaisten tuttaviensa luona.

Lentokoneessa olin tutustunut pariin suomalaiseen mormonityttöön. En muista yhtään, minne ne tytöt olivat menossa, varmasti Utah’n osavaltioon, mutta jossain tapasin heidät jonkun ajan kuluttua.

En unohda sitäkään paikkaa koskaan. Kaksi nuorta ja hyvin pidättyväistä ja kilttiä suomalaistyttöä täydellisen amerikkalaisen sisustuksen keskellä. Olin kuullut siitä, mutta sitä oli vaikea uskoa todeksi. KAIKKI OLI PASTELLISÄVYISTÄ JA MUOVISTA.

Olin jo aiemmin saanut ameriikanpaketissa minulle ja muille lapsille tarkoitetut villatakit, JOTKA EIVÄT OLLEET VILLAA. Se oli täysin käsittämätön asia ja siitä alkoi aikakausi, jolloin minun oli opittava että edes esineet eivät ole sitä mitä ne esittävät.

Eivät ihmiset, talot, kissat, koirat, pensaat, puut, kukat, hymyt, puheet. Jos joku sanoi että olisi kiva tavata ja antoi osoitteensa, niin se ei tarkoittanut, että minä etsin bussiyhteyden osoitteeseen ja menin koputtamaan ovelle.

Minua tervehti pariskunta, joka katsoi minua päästä jalkoihin aivan kuin olisin ollut ufo. Oli pakko katsoa taakseni, että ehkä siellä oli joku muu. En ole vieläkään aivan varma siitä oliko siellä joku muu vai olinko minä joku muu. Tilanne on vaihtelevassa määrin jatkunut samanlaisena koko senjälkeisen elämäni ajan. Muiden elämästä minulla on kyllä aavistus, mutta ei niistäkään mitään varmaa.


Ehkä jotkut ylioppilasjuhlat keväällä?

6 kommenttia:

  1. Ripsa, yritän ajatella omia sukujuuriani. Niin isän kuin äidinkin puolelta. Kovin kauaksi en pääse. Pari-kolme sukupolvea isän puolelta, mutta äidin osalta vain hänen isää sen verran, että suku on lähtöisin Laatokan rannalta. Jotain tiedän äidinäidistä, mutta vain paikkakunnan josta on syntyisin ja että kuoli kun äiti oli vuoden vanha.

    Olisi se kyllä mahtavaa tietää enemmän vaikka sitten kun seuraa noiden sukututkijoiden uurasttusta (vaimoni esim.) niin näyttää siltä, että kiinnostus lopahtaa sihhen, kun tietty määrä on kirjojen kansien sisään saatu luetteloitua.

    Minua kiinnostaisi tarinat joita suvun jäsenten elämästä saattaisi tallella olla. Onko esimerkiksi totta, että Juhani Aho olisi kaukaista sukua isän äidin puolelta? Ja mitä sen tarinan sisälle liittyy? Miksi sellainen huhu on laitettu liikkeelle? Onko joku suvun jäsenistä ollut lehtolapsi Ahon suvun jäsenelle?

    Sukututkimus on niin armottoman raskasta tiedostojen plaraamista etten minä ainakaan siihen ryhdy jos en heti selvää johtolankaa löydä. Ja tosiaan jos se menee vielä luvanvaraiseksi touhuksi, niin ei siinä paljoa mieltä ole. Rahaakin siihen kuluu.

    Elokuvakäsikirjoituksen voisi tietenkin tehdä. Fiktiivisen sellaisen kuultujen tarimoiden pohjalta. Mutta kyllä sekin vaatisi arkistokäyntejä milloin mihinkin suuntaan.

    Asiasta toiseen. Meillä on nyt muutamana päivänä saatu juoda "oikeaa lehmänmaitoa". Tuttavat ovat tuoneet tinkimaitoa, niistä Seppälän kyytöistä lypsettyä. Niistä Sukevan lehmistä, joiden kuvia sullekin lähetin. On se muuten aivan toisenlaista, aitoa maitoa ja kahvikin maistuu aivan erilaiselle sen kanssa.

    VastaaPoista
  2. Ihan ekaksi: olen varma siitä että muistan ne Sukevan kyytöt paljolti juuri sen maidon vuoksi. Ei se maistunut samanlaiselta kuin Pohjanmaan maito.

    Sanotaan että maut ja hajut säilyvät pisimpään, eli jos joisin sitä maitoa nyt, tietäisin ehkä mitä se on. Toisaalta: kun kuulo alkaa olla pois, niin miten käy muidenkin aistien?

    Jokainen suku, kun sitä menee vähän pitempään, alkaa muistuttaa elokuvaa. Ei se oikein mikään romaani ole, koska siinä on niin paljon kaikkea sellaista jonka muistaa ihollaan, kuulee, haistaa, maistaa. Elokuva on lähempänä jotain "todellista".

    No, tottakai, pitäisi olla tarpeeksi että tietää että kaikki ne ihmiset ovat eläneet, että elämä on jossain muodossaan jatkunut.

    Mutta sitten siellä on todella tragikoomisia hahmoja niin kuin se yksi kolmasosa serkku, joka ensin tappeli kuin hullu joen yli naapurikylän poikien kanssa, kunnes isänsä sanoi jotta taloja et saa jonsei resuaminen lopu! Sitten se eli pitkän ja rauhallisen elämän ja siitä tuli niin hemmetin jumalinen että oksettaa.

    Mutta tuommoisia tarinoita sieltä tulee vastaan. Kuultuja, kirjattuja, kuiskailtuja juttuja. Mutta vähemmänhän todellisuudesta kirjoitetaan.

    Ihmiset todennäköisesti haluavat noin ylipäänsä itselleen selvän ja hyvän taustan, jossa ei mikään häiritse. Häiritsemätön tapetti.

    En minä oikein usko että semmoista edes onkaan.

    VastaaPoista
  3. Sukuselvitykset jäävät minulta lyhyeksi. Isän vanhemmat muistan ja äidinisänkin tapasin.Kaikki viettivät loppupäivänsä Porin kunnalliskodissa.Muistan heidät kaikki kunnalliskodin ruudullisissa ja harmaissa vaatteissa. Muistan kaikkien hautajaiset 50-luvulla.
    Mutta Maria Peltoniemi on kaikkein kiinnostavin: äidinäiti josta ei edes ole yhtään valokuvaa.Hän kuoli sota-aikaan, annettiin jopa diagnoosi:sydänläppävika.
    Maria aloitti työelämän tikkutehtaan tyttönä. Kulki sinne jalkapatikalla Ulvilasta. Työpäivät kai silloin olivat ainakin kymmenen tunnin pituisia, mutta sunnuntaisin oltiin vapaana.Tikkutehdas tarjosi yösijaa tytöille viikolla, ettei tarvinnut joka päivä kävellä takaisin Ulvilaan.Myöhemmin Maria sitten edistyi torikauppiaaksi. Myi kai vanhoja vaatteita ja muuta käytettyä Porin torilla. Sieltä minulle varmaan on siirtynyt kirpputorimania.
    Maria sai kahdeksan lasta mutta ei koskaan mennyt naimisiin.Kaikkien lasten isä on kuulemma kuitenkin sama Jalmari. Tyttöjä oli kuusi ja poikia kaksi. Toinen niistä kuoli sodassa ja toisesta tuli siellä käsipuoli ja juoppo.
    Joskus aina ajattelen että on tapahtunut reinkarnaatio, että minä olen uudestisyntynyt Maria.

    VastaaPoista
  4. Tepa,

    olipa elävä tarina Porin 50-luvulta. Kun me ollaan samanikäisiä, niin oli kyllä hienoa että ehdit isoisäsi tavata.

    Tosin 50-luvulla oltiin sen verran pieniä, että ei varmaan saatu kirjoitetuksi muistiin mitään. Kirjoittivatko sinun vanhempasi heistä?

    Tuo Maria on ollut urhea ja työteliäs nainen. On sen miehen täytynyt olla kotona tai ainakin jossain Ulvilassa lähettyvillä, että on tullut vähän lisää ruokaa noin isoon perheeseen.

    Pieni torppa, ehkä? Tiedätkö sinä siitä Jalmarista mitään? Sinulla saattaa olla Ulvilassa pikkuserkkuja.

    Tiedä siitä sielunvaelluksesta, mutta jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että temperamentti periytyy. Yksi osa sinua on joka tapauksessa Peltoniemen Mariaa.

    VastaaPoista
  5. Se Jallu oli juoppo mies, jossain konepajalla kai töissä,missä pomo tarjosi palkan lisäksi viinaa viikonloppuina.Jallun ja Marian vanhhin lapsi, Eino, kasvatettiin Jallun vanempien kotona.Jallu ja Maria tekivät niitä lapsia, mutta tuskin pitempiä aikoja asuivat yhdessä.Maria asui hellahuoneessa Kuoppakaupungissa lapsilaumansa kanssa. Talvikenkiä ei ollut montaa paria, joten saivat mennä vuorotellen ulos leikkimään.
    Vaikea tajuta vuonna 2011 näillä maailman kulmilla.

    VastaaPoista
  6. Tepa,

    tismalleen! Siis Satakunta, jossa ollaan oltu vauraita jo vaikka kuinka monta sataa vuotta, hyvät maat, ruokaa pitäisi olla kaikille ja niin poispäin.

    Tuommoinen kertomus on yleensä tullut Kainuusta tai Pohjois-Karjalasta...

    Mitenkähän ne sinun pikkuserkut ovat selvinneet elämässä? Kyllä sun pitää ottaa selvää!

    Minulle onneksi on varmaan ollut Pohjanmaa, jossa kukaan ei ole uskaltanut juoda JA hankkia lapsia kun on ollut niin paljon ankara ympäristö... Eikun ihan totta, voiko olla mahdollista että ympäristöllä on todella niin iso ero?

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista