5.3.11

Miinusta vai plussaa, mutta 5C?

Nyt on sentään tuoretta valoa.

Nyt on niin vähän matkaa ollut vasta maaliskuuta, ja kurkku on vasta pikkuisen karhea siitä, että eilen oli +5C ja tänään -5C ja tuulee koko ajan. Jäänmurtaja Sisu puskee läpi ahtojäiden tuolla aika lähellä. Tai vaihtoehtoisesti jäänmurtaja Tarmo.

Tuulta vasten nojatessa saa käyttää painovoimaa. Mutta kun se tulee pyörteissä, niin päädyn niiaamaan sille, kun se yht'äkkiä vaihtaakin suuntaa ja huomaan astuvani suoraan kuralätäkköön mokkasaappailla.  En mennyt nenälleni. Kumppareita ei voi vielä ottaa, koska nuoskan alla on pelkkää jäätä, saati sitten lätäköiden.

Seinälle on syntynyt uusi lamppu, joka käy auringonvalolla ja muuttaa paikkaa. Minä seuraan sitä. Luen viimeisiä sivuja Patti Smithin kirjasta Just kids. Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa ja mietin miten tavattoman nopea oli siirtyminen pois suvun ulottuvilta nuorena. Ei siksi että suku olisi mitenkään erityisemmin uhannut minua.

Nuoruus on huimaa. Patti Smithin kirjasta on täällä ja täällä eivätkä tarinat toivoakseni ole yhteismitallisia. Onneksi jokainen lukee omalla tavallaan. Mutta ilman tuota ensimmäistä juttua en olisi kirjaa varmaan lukenut.

Mutta ei perheeni myöskään ollut niin rahakas, että olisi voinut pitää minua helmoissaan lopun elämääni. Varsinkin kun olin esiintynyt ylioppilasteatterin kabareessa, eikä eversti evp ja proffa suostunut päästämään meistä ketään kirjallisuustieteen cumun yleisestä osasta läpi.

Tuli ajolähtö, mutta en välittänyt jäädä selvittelemään sen syitä perheelle. Tukholma-New York sujui aivan hyvin, samoin asettuminen Lower East Sidelle Tukholmassa tavatun Dannyn luo. Vuosi oli 1969, jolloin tapahtui ihan kaikkea ja tietysti minulle erityisesti. Onneksi en ollut mitenkään erityinen ja aivan päinvastoin opin, että Ameriikassa ei suinkaan kiehuttu sulatusuunissa vaan ihmiset olivat joutuneet jonkinmoisen tornadon viskeltäväksi ikäänkuin kaikki olisivat preerialla.

Pienet talot, suvut, eläimet, maissipellot, kaikki menivät villiä ympyrää ja minä viskauduin Kalliovuorten yli Tyynen meren rannalle ja otin vähän aikaa ihan rauhallisesti.

Patti Smith jäi New Yorkiin. En minä tiennyt hänen olemassaolostaan mitään vielä silloin. Nytkin oli yllätys ylipäänsä löytää hänet, koska en ollut kumminkaan seurannut Suomessa entisen asuinmaani musiikkia niin tarkkaan.

Päädyin nimittäin takaisin Suomeen. Suomalaiset ovat surkeita emigrantteja. Ne itkevät vanhan maan perään, vaikka kohtalo olisi ollut mitä hirvein sielläkin. Kohtalo on kumminkin sellainen, että se seuraa mukana vaikka olisi mikä. Kohtalo liimautuu selkään jossain vaiheessa elämää. Ei sitä ihan sellaista kohtaloa odottaisi. Oikeastaan se on vähän epäreilua.

Olen viime viikkoina ollut mietteliäs katsottuani ruotsinsuomalaisista kertovaa Kansankodin kuokkavieraita. En tuntenut itseäni kovin toivotuksi ihmiseksi Kansankodissa, mutta taaksepäinkään ei voinut enää mennä. Oli siis päästävä eteenpäin.

Dokumenttileffan haastateltava, Susanna Alakoski, kirjailija (Svinalängorna), sanoi sitä samaa: oli päästävä eteenpäin, pois Ruotsista, niin nopeasti kuin mahdollista. Minä pääsin. Mutta ihan vain sattumalta.

Olisi ylipäänsä hirvein ajateltavissa oleva kohtalo jäädä jonnekin loukkuun. Nyt voin aivan rauhassa istua aurinkolukulamppuni valossa ja mennä sitten ulos katsomaan kuinka lumi sulaa silmissä. Voin liikkua pääni sisällä aivan yhtä lujaa kuin lentokoneella, eikä ole sitä vaivaa, että sielu jäisi odottelemaan jonnekin kauas.


On mahdollista kulkea missä tahansa. Niin kauan kuin se ylipäänsä on mahdollista.

8 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Minulle on omakohtaisesti hämmentävä ajatus, että ihmiset muuttavat maasta toiseen. Ymmärrän sen silloin, jos siihen on ns. pakottava syy, niin minäkin siinä tapauksessa tekisin.

Elin yli 30 vuotta Oulussa. Tunsin aluksi vain ne ihmiset, joiden kanssa olin samassa koulussa, plus muutamat sukulaiset. Sitten tutustuin hieman uusiin ympyröihin ja luulin, että maailma on avoin. Mutta sitä seuranneina vuosina ne ympyrät sulkeutuivat, osin minulta, vielä enemmän ulkopuolisemmilta ihmisiltä.

Muutin Tampereelle löytääkseni jotain uutta.

Sitä etsin vieläkin ja ihmettelen, missä se jokin uusi on.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

kyllä 1960-70-luvuilla aika isolla osalla suomalaisia oli ajolähtö. Ruotsiin lähti yksistään jo ainakin 300 000 ihmistä, joilla ei ollut Suomessa töitä.

Samaan aikaan ihmisiä muutti Australiaan ja Kanadaan, vähemmän kyllä kuin mitä muutti 1950-luvulla. Yhdysvallat oli pannut Suomen siirtolaiskieltolistalle vuonna 1924 yhdessä muiden Itä-Euroopan maiden kanssa.

En suosittele lomamatkoja, ei niissä opi toisesta maasta mitään. Maassa on oltava vähintään vuosi että edes tietää missä on.

Suomi on kulttuurisesti aika yhtenäinen alue. En usko että Oulun ja Tampereen välillä on isoa eroa. Isommat erot ovat tämä kieliraja täällä Pohjanmaan rannikolla ja tietysti Länsi-Itä-Suomen erilainen mentaliteetti.

Maasta muuttamiseen on täällä Pohjanmaalla ollut yleensä aina sama syy: liikaväestö. Mutta rahaa on kuitenkin yleensä löytynyt matkalipun verran. Minun suvustani on lähdetty Amerikkaan sekä isän että äidin puolelta joka sukupolvessa.

Mitäs, voi siinä seikkailunhaluakin olla.

Mitähän Tampereella olisi? Minä menin sinne opiskelemaan ja luulen että saatiin aikaan yhtä ja toista. Mutta meitä oli paljon, suuria ikäluokkia.

SusuPetal kirjoitti...

Sukulaisiani muutti 60-luvulla Australiaan ja Ruotsiin. Ruotsissa olevat ovat jääneet sinne, Australian väki on palannut Suomeen viime vuosina.
Ikävä kotimaahan on kasvanut iän lisääntyessä.

Patti Smith on ollut minulle aina rakas. Tutustuin hänen levyihinsä vuonna -76 ollessani Tukholmassa. Siitä lähtien olen ollut häneen koukussa.
Tuo kirja on lukemattomana hyllyssäni, toivottavasti joskus saan luettua sen. Masennus ei anna keskittyä lukemiseen, valitettavasti.

2008 näin Pattin livenä Tukholmassa. Oli kuin olisi tullut kotiin kuunnellesani häntä.

Ripsa kirjoitti...

Susu,
taisit Penjamin blogissa kertoakin että olit ollut Patti Smithiä kuuntelemassa. Hän ei esiintynyt, ainakaan USA:n länsirannikolla silloin kun itse olin Amerikassa.

Sittemmin tulivat ne vuodet jolloin lapsi oli pieni, piti opiskella ja käydä töissä ja lukeminen tai musiikinkuuntelu jäi aika vähäiseksi lukuunottamatta lapsen levyjä niin kuin Isomies ja Keijukainen.

Minun sukulaisistani osa tuli takaisin Ameriikasta, osa jäi. Vanhin kun olen, niin olen yrittänyt kerätä noita esi-isiä jonkinmoiseen riviin. Kymmenestä lapsesta, siis isoisän isän, kuusi taisi lähteä Amerikkaan, yksi kuoli Tampereen valtauksessa ja takaisin taisi tulla pysyvästi vain isoisäni.

Masennus iskee hirveän usein juuri valon lisääntyessä. Toivon että pääset sen maton sisältä ulos!

Keiju kirjoitti...

Minulla on Ruotsissa kaksi tätiä. Ensimmäinen heistä muutti sinne jo tuolloin 1970-luvun alussa, rakastui mieheen ja perusti perheen. Toinen on seikkaillut elämässään hieman enemmän ja päätynyt 1980-luvulla Etelä-Ruotsiin asumaan yhdessä saksalaisen puolison kanssa. Perhetuttujen piirissä oli myös yksi Sveitsiin muuttanut nainen. Isäni paras koulukaveri muutti 1970-luvulla perheineen Kanadaan, mutta kun heitä ei näkynyt, he eivät olleet arkiajattelussa läsnä.

Näistä huolimatta en itse osaa kohdata ajatusta asettumisesta johonkin toiseen maahan. En vieroksu ihmisiä, jotka ovat tehneet niin, mutta omakohtaisesti ajatus on outo. Mietin, johtuuko se 1980-luvulla varttumisesta. Aika moni asia päässäni palautuu johonkin kohtaan viime vuosisadan viimeistä neljännestä.

Tampere on tosiaan vähän kuin Oulu, sillä erotuksella että täällä on kaikkea kaksi, kun Oulussa oli aina vain yksi. Kun miettii ihmisiin tutustumista ja yhdessä aikaansaamista, tulee mieleen katkelma, jonka lausuin juhlallisesti eräässä runo- ja musiikkitapahtumassa Pispalassa viime kesänä:

"On tässä kaupungissa vaikeaa."

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

hymyilytti tuo, että oikein pateettisesti lausut On tässä kaupungissa vaikeaa. Minä muistan hoilanneeni sitä laulua kun tiskasin tätini luona lukioikäisenä. Jotain semmoista, ellen nyt ollut ekoja vuosia opiskelemassa.

Minä olin enempi tai vähempi tyrkkimässä sua, että en muista että Tampereella oli paljon mitään, mutta me pantiin tapahtumaan!

Arvasin että löytyy sunkin suvustas ihmisiä jotka ovat lähteneet siirtolaisiksi.

Minä sitten tiedä että onko nuoruutesi osuminen 1980-luvulle syy siihen että et ole ajatellut ulkomaille muuttoa. Silloin oli kyllä aika hyvä työllisyystilanne. Minun poikani on suunnilleen ikäisesi ja lähti myös Amerikkaan. Ja tuli takaisin.

Mutta se on meillä sukuvitsaus.

Ilmeisesti joudun lähtemään lapsia hoitamaan huomenissa, joten nyt voi vähän vähentyä nämä vastaukset, huomenista lähtien. Toinen likoista katkaisi eilen kätensä ja toinen on happiviiksissa sairaalassa.

Toipilaita tulee riittämään. Eivät ne kovin kränäisiä minun läsnäollessani ole yleensä olleet.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, jonkinlainen kansankoti kai tämä Suomikin olisi kohta ollut jos kehitys olisi kehittynyt eikä jäätäisi aina suuren maailman sanelemien talousehtojen puristuksiin -jalkoihin-.

Omallakin politiikalla, joka sekin kompastelee ihmisen normaaleissa virhemarginaaleissa vuosikymmenestä toiseen kun uudet tekijät astuvat ruoreihin, on osuutensa toistuvissa virheissä. Ja se, ettei pyritä noudattamaan kohtuutta vaan aina pitää muka laittaa paremmaksi kuin edelliset.

Siksi en luota edustajistomme uudistumiseenkaan tulevissa vaaleissa koska virheidentekijät Arkadianmäellä vain vaihtuvat.

Katsoin tässä Ajankohtaisen kakkosen raporttia Tampereen Rauhanniemstä, maan suurimmasta vanhustenhoitoyksiköstä.

Yksi yhteiskunnan asenteiden kovenemissuunta näkyy vanhustenhoidon sektorilla eikä se ole henkilökunnan syytä. Politiikalla ohjataan varoja kohteisiin, joiden oletetaan tuottavan jotain, ei kohteisiin, jossa tarve on jatkuva ja akuutti eikä pelkkä spkulaatiota kuten talousmarkkinoilla. Kuten ko. hoitolaitoksessa jossa henkilökunnan lisäämisellä ainoastaan voidaan päästä parempiin hoitotuloksiin.

Muuten, onko ohjelmassa vilahtava Ripsaluoma sukulaisesi?

http://areena.yle.fi/video/1299614703821

Ripsa kirjoitti...

Valto!

Käsitykseni mukaan Suomi on aina ollut hyvinvointivaltion, siis Pohjoismaisen, karvalakkimalli. En ole ikinä oikein käsittänyt miksi. Täällä on suunnilleen yhtä paljon väkeä kuin muissakin Pohjoismaissa.

No, Ruotsilla on Kiirunan rautamalmi ja Norjalla öljy, mutta silti. Jotakin on kyllä asenteissakin vikaa. Siis Suomessa.

Oletan että siihen vaikuttaa myös tämän maan nuoruus itsenäisenä maana. Vai onkohan tämä senkään jälkeen ollut itsenäinen, siis sisällissodan jälkeen? Ehkä ei. Pienet maat joutuvat aina ottamaan isot huomioon, kuten sanoit.

Se ohjelmassa vilahtava Ripsa on tottakai sukulaiseni. Ei meitä taida olla kuin 8-9 kappaletta, en ole ihan varma noista nuorimmista lapsista, että kumman nimi on annettu, isän vai äitin.

Ripsaluoman Jussi on veljeni ja kai sen voi näin ääneensä sanoa. Ison vanhainkodin ylilääkäri. Sinne lipsahti kun rupesi lukemaan geriatriaa, mikä ikinänsä se nyt on suomeksi, vanhustenhoito-oppi? Meidän sukunimi on suojattu kyllä.

Mutta nyt pitää antaa pienimmäiselle höyryhengitysantibiootti, että hengitys taas kulkee välillä vähän paremmin! Isoäiti täällä on lastenhoitopuuhissa taas. Isompi pääsin kyllä tänään eskariin, vaikka sillä onkin toinen käsivarsi murtunut, onneksi vasen, kun sattuu olemaan oikeakätinen. Kipsissä on, vaan ei koko likka onneksi!