22.3.11

Tuttuja tapaamassa


Olen käynyt Tapiolassa viimeksi 1970-luvulla. Tuttava asui siellä ja lainasi vauvan hoitopöydän ja kehdon, joka ripustettiin roikkumaan nukkumalaverilta. Pritsi oli rakennettu sen verran hyvin, että tiesi että kehto vauvoineen päivineen ei tule alas eikä kukaan loukkaannu, ei ainakaan vauva.

Tapiolan keskustassa oli yllättäen yksi kustannustalo, Weilin & Göös. Vanha ja kunnianarvoisa todennäköisesti, koska talo on iso. Sitä en tiedä, oliko talossa myös paino.

Sitten kustannustalo lopetti. En muista milloin se lopetti, perheemme muutti pois Helsingistä maalle, jossa oli ystävällisempi ilmasto eli vähemmän saasteita. Lapsen sairastelu loppui kuin seinään. Helsinkiä tuli seuratuksi, mutta vähemmän intensiivisesti.

Se tuntuma on että W&G lopetti ennen näitä isompia lamoja. Silloin kustannustalot sulautuivat toisiinsa ja esimerkiksi Bonniers osti Tammen. Vasta aivan viime vuosina on ruvettu puhumaan kustannustalojen finanssikriisistä. En tiedä onko se todellinen vai ei. Yhtä hyvin voi olla kyse laajalle levinneestä välinpitämättömyydestä kulttuuria kohtaan.

Tapiolan muistan mukavana paikkana. Se oli rakennettu harvaksi ja se vaikutti aivan oikealta puistokaupunginosalta. Espoosta en tiennyt mitään, mutta Tapiolassa tuli käydyksi silloin tällöin kun asuttiin Lauttasaaressa. Siitä meni moottoritie Tapiolaan.

En tunnista enää koko paikkaa. En ole juuri kiinnittänyt huomiota Espooseen, koska sinne ei pääse junalla eikä metrolla, siis nopeasti. Auton käyttäminen tiiviisti asutulla seudulla jos silloin muinoin tuntui pröystäilyltä.

Nyt minulle selitettiin, että kaupunkirakentamisen on oltava tiivistä eikä sille siis voi mitään että Tapiola piti tiivistää. En edelleenkään vain käsitä sitä, miksi autoilla pitää tulla ihan joka paikkaan. Parkkiluolat saavat minut voimaan pahoin.

Nyt kumminkin menin Weilin & Göösin taloon. Sen nimi on Emma ja siellä sijaitsee mm. taidemuseo, mutta myös kellomuseo ja lelumuseo. Kun kuljeskelee eestaas, törmää mitä kummallisimpiin asioihin.

Lähellä pääsisäänkäyntiä oli esimerkiksi jonkun naisen tekemiä veistoksia puusäleistä. En muista kuka taiteilija oli, vai oliko hän ehkä puuseppä, mutta työ oli taidokasta. Ihmettelin siinä aikani, pienessä huoneessa ja pidin puun tuoksusta. Sen verran tiedän puusta, että jos siitä tekee jotain, niin puu täytyy kaataa näin maalis-huhtikuulla, ehkä jo helmikuulla, jolloin pihka ja terva alkavat nousta juurista kohti puun latvaa. Edit. 26.3.11 Teosten tekijä on kuvanveistäjä Hanna Vahvaselkä ja huomenna 27.3. hän esittelee WeeGee talon Galleria Aarnissa töitään klo 15-17.

Parin kuukauden päästä koivuissa on jo mahla.

Kuuntelin radiosta Emman johtajan Markku Valkosen juttelua uusista näyttelyistä. Olin päättänyt mennä ystäväni kanssa käymään siellä, koska kumpikin pidämme Joan Mirón töistä.

Tässä näyttelyssä oli pääosassa kuvanveisto. Olin tähän asti kiinnittänyt oikeastaan huomioni vain maalauksiin ja grafiikkaan. Nyt oli näyttelyyn hommattu mukaan myös suomalaisia kuvantekijöitä, jotka ovat saaneet inspiraationsa tältä espanjalaiselta taiteilijalta.

Minusta moni töistä vaikutti vähän liikaa plagiaatilta. Olen valmis uskomaan että suomalaistaiteilijat eivät ole sitä tarkoittaneet, siis plagioida, vaan he ovat innostuneet Mirón kuvamaailmasta. Minä olen todennäköisesti törmännyt siihen maailmaan joskus 1950-luvulla. En voi olla siitä varma, mutta voisin kuvitella että tämäntapaisia töitä on ollut jossakin Ateneumin kiertonäyttelyssä, siis varhaista modernia taidetta.

Kiersin yksinäni näyttelyä ja Emman kokoelmia ynnä Saastamoisen kokoelmaa pari tuntia. Sitten tuli ystäväni kameran kanssa ja saimme otetuksi kuvia. Sen jälkeen aloin miettiä, millä tavoin tulin nyt sukeltaneeksi modernismin maailmaan. En ollut aivan varma edes siitä keitä kaikkia olin tervehtinyt gallerioiden ja museoiden seiniltä, mutta paljon ja kaikenlaisia.

Tällainen kummallisuus oli yhdessä Emman nurkassa. Jonkun koneen kautta kävelijä tulee monistetuksi hidastetuin liikkein hopeanvärisessä monitorissa. Onkohan tämä nyt postmodernismia? Tuon pitäisi olla minun pääni ja käteni, mutta eivät ne kumminkaan ole. Mitä se sellainen on?
Kuva: Anita Konkka

Sunnuntaina kuuntelin Kai Niemisen kirjoittaman Radioateljee-ohjelman Japanista. Olisi ollut kummallista ellei sellaista olisi tehty ja lähetetty maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen. Ystäväni Seppo J. Tanninen (tuon sivupalkin blogista Seppo-Zen-Selällään) lähetti uuden runokirjansa. Lainaan siitä tähän yhden runon.

Tie
Yllättäen kesken hiljaisuuden
        kilahtaa tuulikellon vieno ääni.
Sydän vie harhaan, kuin epäkelpo paikannin;
        se johtaa jyrkänteen laelle,
        yllyttää myrkkyyn, ehdottaa pistoolia.
Nukahdan vaikeaan asentoon,
        pää seinää vasten työntyneenä.
Kysymykseen väärin vastannut munkki
        joutui syntymään 500 kertaa ketuksi.
Tuo munkin ketale, sanoo mestari Tong,
       500 makoisaa elämää kettuna.
Yön kaaos nostattaa rajuilman,
       salamat valaisevat puutarhaa.
Kaikki voisi olla toisinkin,
       mutta mikään ei koskaan ole.
(Seppo j Tanninen: Paluu. N.A.B. 2010)

Sama tarina ketuksi syntyneestä munkista oli myös Kai Niemisen tekstissä. Muistaakseni mestari käski sitten munkkeja mennä hautaamaan kuolleet munkit puutarhasta. Se saattaa olla tuo sama jossa salamoi.

Kirjaa saa ostaa vähän joka puolelta, mutta mikään kirjakauppa ei enää nykyään ole hyvin varustettu, joten kehotan tilaamaan sen.

Mutta taidematkasta lisää täällä.

9 kommenttia:

SusuPetal kirjoitti...

Minäkin kävin WeeGeessä viime lauantaina ja ystäväni kanssa mietimme myös tuota plagioimista, sillä sellaiselta se jotenkin tuntui joidenkin töiden osalta.
Toisaalta, tiedän, että voi myös inspiroitua ja vaikuttua ilman halua plagioida.
Kuitenkin.
Jokin ei tuntunut ihan oikealta.

marja-leena kirjoitti...

Jos vain pääsemme taas Suomeen käymään (onhan siitä viimeisestä jo 10 vuotta!), Emma museo on listan päällä, ja on ollut siitä kun kuulin sen avautumisesta.

Ripsa kirjoitti...

Susu,

JOS ajattelee plagioimista niin niissä töissä oli yksi aika paha vika. Ja se oli värimaailma joka ei toiminut. En tarkoita että kaikkien taiteilijoiden värimaailma olisi Miron värien kaltainen, vaan tarkoitan että taiteilijat innostuivat käyttämään värejä jotka eivät toimineet toistensa kanssa. Siis yhdessä ja samassa taulussa.

Ei kaikilla, mielestäni. Mutta minulla on pitkän taiteen katsomisen ja oikeastaan elämänikäisen oppimisen seurauksena hypersensitiivisyys värejä kohtaan.

Voi tietysti sanoa että olen diletantti taiteen suhteen, koska en ole sitä opiskellut yliopistossa. Tässä tapauksessa lähisuku on vain sattunut olemaan siellä taiteen keskellä, että värit ovat astuneet elämääni oikeastaan ennen viivaa. No anteeksipyyntö se on tämäkin.

Minua jäi lähinnä harmittamaan se, että Miron suomalaisten seuraajien nimet löivät tyhjää, en muistanut heistä ketään, jonkun hämärästi.

Tästä voisi puhua loputtomiin, koska modernismin tuloon liittyy niin paljon kulttuurihistoriallisia faktoja ihan oikeastaan 1900-luvun alusta lähtien, että tässä ei voisi kuin raapaista pintaa.

Marja-Leena,
kerrot sitten matkasuunnitelmasi ja toivon todella että tavataan. Vaikka sitten Emmassa. Juuri tämänhetkinen näyttely pysyy johonkin kesäkuun puoliväliin, olikohan se 11.6. tai jotain semmoista.

Kymmenen vuotta on pitkä aika. Toivon että pääset. Ja arvaan että iloitsisit matkasta paljon. Kyllä täältä kulttuuriakin löytyy, jopa kulttuurin kehdosta, Turusta, josta edellinen kommentoija, SusuPetal tietää vähän enemmän kuin minä.

Minä kun asun täällä kauempana länsirannikolla. Turku on Tallinnan kanssa Euroopan kulttuuripääkaupunki tänä vuonna.

Sokea kana kirjoitti...

Kuuntelin eilen radiosta ohjelmaa Kaarina Valoaallosta. Siinä luettiin yksi hänen runonsa, jossa oli mielestäni selkeä viittaus Quasimodon tunnettuimpaan runoon, siihen jossa ollaan yksinään maan kämmenellä.
Ja jäin miettimään, miksi kirjallisuudessa helpommin on kysymys "intertekstuaalisesta viittauksesta", mutta maalauksessa tulee ensimmäisenä mieleen sana plagiaatti. Vaikka maalauksessakin voi tietysti olla "viittaus", mutta silloin on kai kysymys jostain vähemmän kokonaisvaltaisesta.

Olen vasta menossa katsomaan Miroa ensi viikolla, joten mielenkiintoista lukea tämä etukäteen.

W&G on muuten hetken vielä olemassa WSOY:n omistamana tietokirja-brändinä, vaikka se itsenäisenä yhtiönä loppui jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Ja brändinäkin kuulemma hiipuu tämän vuoden aikana.

Ripsa kirjoitti...

Viittauksen ja plagiaatin ero voi olla ihan hiuksenhieno.

Jos ajattelee vanhempaa taidetta, niin yhtenä päivänä HBO:n American Angels-sarjan jälkeen tulin miettineeksi että missähän Firenzen kirkossa tai museossa oli sellainen Marian ilmestys-maalaus, jossa enkelin siivet olivat niin isot, että kyllä niillä olisi voinut lentää. Tultiin siihen tulokseen selattuamme taidekirjoja, että kyseessä täytyy olla joku Leonardon oppilas, joka tapauksessa siis quattrocenton koulukuntaa. Nimetön mestariteos!

Silloin opiskeltiin jäljentämällä. En ole aivan varma missä vaiheessa Suomessa jäljentäminen loppui. Vai onko se loppunut? Usein nuoria kuvantekijöitä nimitellään opettajiensa mukaan. Esimerkiksi Kaskipurolla oli iso merkitys uusien graafikoiden kuvamaailman alulle päästäjänä, ainakin innoittajana.

Pitäisiköhän niitä suomalaisia kutsua Miron koulukuntaan kuuluviksi taiteilijoiksi?

Obeesia kirjoitti...

Tukka näyttää tutulta ;)

Ripsa kirjoitti...

Obeesia,

joo ja onhan meitä kiharatukkaisia ja kapeanaamaisia Nurmo täynnä.

Joku vanha sukulainen, oiskoos ollut Huumon Matti, sanoi että semmoinen huhu on, että joku flaamilainen olis asettunut jossain vaiheessa latvavesille sinne Ripsaluomalle.

Tuo pehko näyttää isolta, mutta hius on aika ohutta plaatua.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, teos jota ihmettelit EMMAn nurkassa on Maaria Wirkkalan. Se ironisoi nykyihmisten hinkua julkisuuteen. Ennen merkittävistä henkilöistä hakattiin veistos kiveen, tämän päivän julkisuus on 5minuuttia tosi-tv:ssä. Ko. teoksessa katsojan videokuva omasta itsestään heijastuu graniittiin.

Ripsa kirjoitti...

Anonyymi!

Kiitos oikein hirveästi! Mieluiten aina panen nimen mukaan. Ongelma on se, niin kuin tuossa ikkunan vastaisessa kuvakäytävässä, että kun on osa veistoksia ja osa jotain muuta, niin ei mitenkään keksi mikä on mitä - ynnä teksti voi jäädä piiloon.

Olen aina tykännyt Maaria Wirkkalan töistä, silloin harvoin kun niitä tulee nähdyksi. Korjaan tekijän nimen juttuun myös.

Joo, Andy Warholin mainostama viisi-minuuttinen julkisuudessa!!!