25.7.11

Initiaatio

Voisin olla ehkä omassa kesäkodossa jos.

Josseja kertyy vuosi vuodelta yhtä enemmän. Vastarannalta on ruvettu hakkaamaan metsää pois. Se tarkoittaa jonkun pikkutilan sukupolvenvaihdosta. Vanhaisäntä tai emäntä ovat olleet sitä mieltä, että niin kallioista ja soista paikkaa ei kannata ruveta perkaamaan.

Nuoremmat ajattelevat, että rahat pois, koska maailmanloppu on tulossa joka tapauksessa.

Käsitykseni ihmisten kouluttautumisesta, koulutuksesta, siihen kykenevyydestä, opettajuudesta on pessimistinen. Olen sitä mieltä että maailma säästyäkseen tarvitsee koulutusta. Tarvitaan filosofiaa ja biologiaa, tarvitaan taideaineita ja käsitöitä. Saha ja kirves, kankaankudonta, kutominen, kaikenlainen tarpeellinen työ pitää oppia. Ennen kaikkea on osattava ajatella, ja ihan itse.

Mutta se vastarannan puuhastelu on ainutta, mitä ainoastaan voi odottaa. Sehän on jonkun muun omistama alue. Jos jonkun muun omistaman hiilinielun eli metsän suhteen tapahtuu jotain, niin sille ei kukaan voi mitään, vaikka kohta kuollaan kaikki. Ei ole virastoa joka vastustaisi omistamisen väärinkäyttöä. Olen tyytyväinen, jos olen väärässä.

On vaikea nähdä vastarannan kasvatuspyrkimyksiä tai niiden hedelmiä. Minusta pitäisi olla silleen jättämistä ja paljon enemmän.

Minä elän siis itselleni tarpeellista elämää, eikä muu ole mahdollista. Se tarkoittaa tänä kesänä erityisesti runoja. On ällistyttävää kuinka moni lähipiirissä, siis siinä jonka olen kokenut itselleni läheisiksi vuosikymmenien myötä, kirjoittaa runoja.

Vaikka:

Istun kivelle.
Aika menee läpi.
Tuuli vie meren.
(Keijo Nevaranta: Rajakivet. Non Art Books 2008)

Tapasin Keijon junassa matkalla mökille. Hän oli menossa tapaamaan jotakuta yhteisöä vähän kauemmaksi. On mahdollista että hän muuttaa pois Pohjanmaalta. Hän tahtoi kuvan meidän mietiskelypaikastamme, jota ei ole enää. Siinä kasvaa nyt heinää, sammalta ja mansikoita, niin kuin pitkin niityn pohjaa. Söin ne mansikat.



En ole pätevä arvioimaan runoja. Mutta niiden arvioimispätevyyttä ei kukaan enää pyydäkään. Runous on henkilökohtaista ihan samoin kuin oma elämäni on. Jossain vaiheessa sitä elämää en ajatellut sitä erityisen henkilökohtaisena, enkä tarkemmin miettiessäni voi sanoa niin nytkään. Vieläkään. Koskaan. Loppujen lopuksi täysin henkilökohtaisia ovat vain syntyminen, rakkaus ja kuolema. En tiedä ovatko nekään henkilökohtaisia, koska ne koskettavat jokaista ihmistä.

Parasta on ollut kuulua moniin ryhmiin. On ollut suku, perhe, toinenkin perhe, ystävät, kommuunit, yritys elää yhdessä vaikka kuinka kauan. Tuntui oudolta että kaikkien kanssa eläminen ei olekaan mahdollista. Ihmiset muuttuvat. Suku otti torjuvan kannan.

Ihmiset pysyvät samoina kuin lapsinakin. Eivät he perustaltaan muutu. Noitalinna Huraa lauloi: ”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan aikuistu, ei tämä talo enempää aikuisia tarvitse.”, se tarkoitti kaiken yli käyvää järkevyyttä, sitä että hetkeäkään ei voinut tuhlata turhaan, ei mihinkään typerehtimiseen. Aikuiset hallitsevat, tai aikuisuus, joka on joskus jonkun kiveen hakkaama määritelmä.



Kysykää vaikka keltä kunnialliselta aikuiselta niin he kyllä tietävät. Eivät ehkä välttämättä osaa tietämistään sanoa, mutta ilmoittavat kyllä heti tarpeen tullen missä ja minkä vuoksi kaikki muut ovat aina olleet väärässä. Myös se jonka kanssa ovat puheissa kulloinkin.

Että ei saa olla lapsi, ei saa koskaan jäädä lapseksi. Mitä se on? Rippikoulussa vaadittiin vastaamaan Vähäkatekismuksen määräyksiin. Oli osattava ne ulkoa. Sitten sen oppimisen jälkeen oli lupa mennä tansseihin. Minä en mennyt. Tai menin joskus, monta vuotta myöhemmin, mutta se ei kuulu tähän katekismus-asiaan.
Myrsky puhkesi vasta monen hellepäivän jälkeen. Sitä ennen kukat saattoivat elellä rauhassa ihmisistäkin piittaamatta aivan niin kuin tahtoivat. Mutta vastarannalta näkyvät aukot, ne ovat totta. Samoin oma niittymme, joka kukoistaa ja jossa perhoset ja kaikenmaailman ötökät viihtyvät. Kaikki vain on.


10 kommenttia:

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, heinäkuun lopun kirjoitus, ja elokuun alun. Hyvä.

Mietteesi käy yksiin omieni kanssa.

Hakkuutin Metsäliiton motolla mökkini pihapiirin risukon, joitakin suurempiakin puita siinä oli, aukeaksi, sellaiseksi hehtaarin pläntiksi, jollaisena se näkyy Maanmittaushallituksen karttakuvassa (ilmasta) vuodelta 1957, marraskuun kymmenes klo 10(kuvittelen lisäksi äitini siihen kuvan kuuraiselle navettapolulle joka ehkä myös hatarasti häämöttää).

Tuskin siihen kukaan peltoa kuitenkaan tulee koskaan raivaamaan, mutta ajattelin pitää lopun elämääni sen pihapiirin asutun näköisenä, istuttaa lisää omenapuita ja ehkä laajentaa pottupeltoa ja mansikkamaata hieman. Kiviä vain on niin helekutisti ja rahaa tarvitsisi niiden koneellinen poisto.

Ajattele, hehtaarin pelloksi raivaukseen palaisi jonkun arvion mukaan noin 2500€! Paljain käsin en enää kykenisi siihen urakkaan kuin pakon edestä.

Mutta sitten joskus tulee aika, kun joku muu myllää ja muokkaa, muokkaa ja myllää, jos myllää...

Minäkin tunnen Nevarannan Keijon, tai tunsin, nythän tapaamisesta on kulunut jo useampi vuosikymmen (1986), niin ei voi sanoa, että tuntisin sitä miestä, joka hän nyt lie. Mutta kuten sanot, eihän ihminen perustaltaan muutu. On Keijo tuolla facebookissa, toisella tililläni, mutta kun en osaa ottaa tuota(kaan) foorumia oikein omakseni, niin jää keskustelut siellä vähäiseksi.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

muistan kototalosi, Unimäen ilmakuvan blogistasi. Ajattelin että harvaa metsää ja että leipä on ollut lujassa.

Ellet olisi menettänyt käsiäsi rakennushommissa, olisit sisuuntunut, lainannut joltakulta hevosta ja ruvennut vääntämään kiviä ja kantoja muokattavasta pellosta ylös. Minä muistan pikkulikkana kuunnelleeni naapurinisännän ärräpäitä juuri niissä hommissa.

No kun ei ollut edes traktoria koko kylässä!

Kuulostaa jo etukäteen kamalalta tuo lupaamasi möyrinä siellä hehtaarillasi. Hyh! Mutta tajuan erittäin hyvin että tahdot sen ilmakuvan säilyvän myös. Kyllä poikasi saavat siihen ainakin marjat ja perunat säilymään, kyllä ne tulevat opetuksesi muistamaan.

Keijo sanoi muistavasi sinut ennen kuin ehdin edes sanoa että olen bloginpitäjä. Oli tätä ja vissiin sinunkin blogiasi lueksinut.

Oli hänen tapaamisensa kyllä ihan kuin eilen olisi ollut. Meillä oli täällä Vaasan lääni-vainaassa kulttuurilehti nimeltä Lakeuden kutsu, jossa Keijo oli mukana myös. Se oli tärkeä meille kaikille. Kirjoittajia löytyi jatkuvasti lisää, samoin hienoja valokuvaajia, tehtiin kuvataidenumeroita ja vaikka mitä. Läänin taidetoimikunta antoi painokustannukset, muuten tehtiin lehteä ilmaiseksi omien töiden ohella.

Sitten lehti kohtasi luonnollisen kuoleman kun vaasalaiset halusivat lehden itselleen ja onnistuivat tappamaan sen.

Tämä oli vähän samanlainen lääni kuin se teidän on, kaksi isompaa keskuspaikkaa, kaupunkia, jotka olivat tottuneet olemaan toistensa tukassa kiinni. Tai en tiedä ollaanko teillä oltu kovasti toistensa tukassa kiinni, mutta sen normaalikoulunhan te menetitte?

Eikös ole muuten kummallista että joku vähäkatkimus tulee etsimättä mieleen, vaikka ei ole ollut edes kirkossa vuoskymmeniin? Täytyy olla niin että pienenä ne määräykset ja käskyt ovat tulleet jotenkin koulun uskonnonopetuksesta ja sitten niistä on tullut aikuisuuden portteja.

Vieläkin osaan narista aikuisten vallasta! Siitä olen sentään tyytyväinen.

Heli kirjoitti...

Mutta lapsesta tulee aikuinen, jos hän ei saa olla lapsi, ja aika kamala aikuinen tuleekin. Mieti vaikka Kärpästen herraa.

Sitten varmaan on vieläkin jokunen heimoyhteiskunta, jossa kylänvanhin saattaa olla johtoasemassa, sitä tuskin kukaan osoittaa, ovatko ne parempia yhteisöjä kuin muut.

Mutta taidat tarkoittaa aikuisuudella jotakin muuta kuin silkkoja ikävuosia. Ehkä jonkinlaista totisuutta. Se on ikävää, totta.

Tuo Moto-touhuilu menee suurinpiirtein niin, että sellaista vanhempaa ns. hankinta-hakkuuta, jossa mies hoitaa homman valikoiden ja tutkaillen, ei oikein enää mieluusti hyväksytä. Isommat puuyhtiöt eivät pikkupinoja edes osta. Joten, ei ole vastustusvirastoa, paremminkin puoltovirasto, metsänhoitopiirit.

Enkä taida uskoa, että koulutus poistaa rahantarvetta, sekään.

Ripsa kirjoitti...

Heli,

Kärpästen herraa olen useasti miettinyt sen jälkeen kun me luettiin se muistaakseni lukiossa. Tai ainakin olen lukionaikaisten kavereiden kanssa kirjasta keskustellut. Eikös Goulding saanut siitä Nobelin?

Siinähän on nimenomaisesti kasvatusoptimistinen teos. Muistaakseni Rousseaun idea, siis suunnilleen Ranskan porvarisvallankumouksen aikaan ja sen jälkeen, oli romanttinen ja perustui siihen että villi lapsi on jalo lapsi. Vai oliko se hän peräti joka käytti ensimmäiseksi sanontaa "jalo villi".

Kärpästen herran kauheuksia ei olisi siis kirjailijan mielestä tapahtunut jos paikalla olisi ollut aikuisia. Joku olisi ehkä ajatellut aikuista sadistia, joka katselee kun lapset tappavat toisiaan.

Meille tuli juuri joka kotiin opas lasten hoidosta: älkää antako lastenne riehua liikaa. Siihen on pakko vastata, koska minä saan olla koko ajan sanomassa lapsille, että älkää heittäkö sandaaleja pois, täällä on lasinsiruja. Ja ne ovat aikuisten heittämistä pulloista. En ole vielä ehtinyt ottaa neuvontasihteeriin yhteyttä.

Minusta on hyvä että lapset saavat tutustua toisiinsa päinsä, rotuja ja kielellisiä taustoja on hurjasti ja näen kyllä jos jotain pahaa on tapahtumassa ja puutun. Mutta ei juuri ole sen jälkeen kun suurin osa suomalaisista lapsiperheistä muutti pois. Ne suomalaislapset olivat rasisteja.

No, tuollaista ei tietenkään saa sanoa. Ainakaan ääneensä. Mutta ehkä sen kompensoi se, että täällä oli kerran joukkotappelu afrikkalaisten ja irakilais-iranilais-kurdilaisten kanssa. Ne olivat sellaisia parikymppisiä, joten siihen ei voinut mennä väliin. Oli soitettava poliisi.

Joka tapauksessa: suomalaisnuoret ovat näkyvin osin alkoholisoituneita, m.o.t. ja muut voivat olla kuumapäitä muuten vain. On ollut liian kuuma kesä.

Ai että sinä tiedät nuo metsänhoitoyhdistykset? On se kyllä kumma, että siellä ei vieläkään käsitetä ettei monokulttuuri ole hyväksi edes metsälle!

Ei ottaisi kuin iltapäivän istuminen sukulaistalossa, niin tietäisin kenen metsiä on hakattu ja miksi. Viimeisin joukkotuhonta ennen tätä oli juuri rahan vuoksi. Yksi perijä oli saanut talon ja tavarat ja pani sileäksi metsän, ihan vain saadakseen rahaa. Antoi asua tilalla veljen tai siskon, mutta rupesi ottamaan vuokraa.

Se ei ollut nätisti tehty, mikäli oli totta. Metsästä oli saanut reilun miljoonan ainakin. Voi tietysti olla että sukulaisisäntä kuvitteli että minä hyvinkin menen seuraavaan taloon kertomaan että oottako kuullu, mutta toisaalta luulen että tunnetaan toisemme aika hyvin. Mökillä olen 100% erakko, täällä ehkä vain 99%, eli en ihan onnistu kaupungissa.

Tuo vastaranta ei ole ihan niin tasaista aluetta taloudellisesti kuin meidän puoli. Mutta tottakai lamat ja muut on otettava huomioon, eli varmaan tilanteet muuttuvat koko ajan.

Jos katsot Google Earth- karttaa niin näet selvästi Suomen rajan: vihreys katoaa. Niinpä kai metsäyhtiöt nyt sitten kaatavat Karjalan puita.

Obeesia kirjoitti...

Minulle tulee tuosta Pysy aina pikkuveljenä -laulusta mieleen kehitysvammainen isoveljeni (72 v). Hän on pysynyt pikkuveljenä.

Hän tietää tilanteensa itse ja joskus selittää syytä: kärsi syntyessään hapenpuutteesta, kun napanuora oli kaulan ympärillä (kesällä 1939). Olen kertonut, että minun pojallanikin oli napanuora kaulan ympärillä, mutta kun nykyään synnytään sairaalassa, niin siellä osattiin virvoitella. Veli oli iloinen ja hyvillään, kun poikani oli selviytynyt vakavasta tilanteesta ilman vauriota.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia,

tuntuu hyvältä, että olet puhunut veljesi kanssa hänen tilastaan oikealla nimellä ja rehellisesti. Liian usein vammautuneita kohdellaan kuin pikkulapsia.

Vaikka hän ei siis olekaan pikkuveljesi. Mutta muistat siis että Noitalinna Huraa oli jostain Pohjanmaalta? En muista enää pitäjää, mutta Provinssirockissa se porukka oli ja oli myös Seinäjoella Kemun kemuissa silloin tällöin.

Minä (khöhm!) tietysti lehden päätoimittajan ominaisuudessa. Aina autolla liikkeellä ja join litroittain teetä.

Minun poikani oli vain 8 pisteen lapsi, koska oli sininen. Se johtui siitä että keisarinleikkaukseen menoa pitkitettiin tolkuttomasti. Ennen aikaan oltais kumpikin kuoltu, äiti ja poika.

-rh kirjoitti...

Aika määrähän noita on:
vanhaksi jo noin kolmekymppisenä alkaneita, ja toisaalta kompleksisia ja katkeria eläkkeen odottajia.
Ensiesitän tänään stygen Drömen blir verklighet joka pohjaa siihen, että imaginaatio elämästä tulee tänne muassa ja kuuluu siihen, elämään, mutta voi myös loitota, jos & kun homma keulii.
Jengi koheltaa liikaa, ja nuo aika vääristyneet kansalliskiihkot ja muut kiivailumeemit vyöryvät yli.

Ripsa kirjoitti...

-rh,

oletan suhteellisen vanhaksi eläneenä, että yhteiskuntaa eikä edes yhteisöjä, joissa kaikki olisi 100% täydellistä ei ole.

Vanhaksi rupeamisessa on se huono piirre, että ihmisistä tulee jäykkiä. Ei tarvitse olla jäykkäniskaisiakaan, voi olla hankaluuksia puhua, olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Minä muistan hyvin 1950-luvun opettajat, jotka pitivät suurimmaksi osaksi kunnia-asianaan olla niin suunnattoman kuivia, että tunneille nukahti.

Lapsilla on mielikuvittelun lahja ja vaikuttaa pahasti siltä että edelleen koulu pääasiassa tuhoaa sen lahjan. Mielikuvituksen voimalla pärjää koko elämänsä. Ei tarvitse olla suunnattoman lahjakas edes.

Muuten olen sitä mieltä että kansalliskiihko on aina vääristynyttä.

Keijo Nevaranta kirjoitti...

Kiitos Marjatta, runostani ja muusta. Vasta nyt luin tämänkin. Ja oma kommentti ei edes taida mennä enää kenenkään tietoon. Valtolle myös terviisiä. En minä miksikään ole muuttunut.

Ripsa kirjoitti...

Keijo,

minulla oli olevinaan niin kovasti kiirus siinä sen jälkeen tulin mökiltä, että en tullut ilmoittaneeksi sulle että sammalmietiskelypaikka on ruohottunut. Sammal sen sijaan on kasvanut.

Oli kuiva ja kuuma, joten se ei näyttänyt erityisen vihreältä myöskään.

Oletan että Valto tietää ettet sinä ole miksikään muuttunut. Meillehän tulee kerroksia kerrosten päälle, sisin on sama.