12.9.11

Sadepäivänä


Eilen käytiin nopeasti kylässä, puhuttiin maailma valmiiksi, kaikki tuli selväksi. Joskus asiat on selvitettävä. Maailmassa on eläminen.

Aurinko paistoi mutta säätiedotuksessa oli luvattu koko viikolle sadetta. Sateet tulevat nyt Brittein saarilta suoraan tähän Merenkurkkuun. Se saariryhmä on sen verran iso siellä keskellä Atlanttia, että se aiheuttaa lujan kierteen joka pyörii Alankomaiden, Tanskan ja Etelä-Ruotsin läpi suoraan tähän Pohjanlahteen.


Kun olin lähdössä Ruotsiin, mietin miten ennen mentiin ja miten oltiin pari yötä Uumajassa jäljellä olevan perheen kanssa. Sievää ja siistiä matkustajakotia suorastaan pelästyin. Sitä ennen oltiin oltu isän serkun luona Vaasassa. Laivat kulkivat.

Sievä ja siisti kyllä sopi oikein hyvin siihen, että perheestä oli jäljellä tynkä ja kaikki olivat jo ajat sitten hajonneet kaikkiin ilmansuuntiin, joita tässäkin maassa riittää. Minä olin pian lähdössä Ruotsiin töihin. Isä kovasti yritti koota meitä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Sellaista tapahtuu paremmissakin perheissä.


Nyt eivät enää kulje laivat kuin joskus, koska seilaamisesta tuli viinanostomatkoja. Täältä ei lähde kovin hirveästi enää tavaraa kaikkiin ilmansuuntiin. Enää pari isoa tehdasta, ennen on ollut paljon pieniä. On täällä vielä paikallisia, jotka muistavat tällä paikalla sijainneen moottoritehtaan. Veneisiin tarvittiin moottoreita. Sitten paikalliset kertovat että kalastajia oli ihan tarpeeksi vielä, saarissa lampaita ja vuohia ja joku lehmäkin ehkä.

Mutta vielä kauemmin sitten tässä on ollut merenlahti. Korttelin rakentajat ovat kairanneet ahkerasti maata, sadevesiviemäreitä on kaikkialla ja ainoat reiät niiden lisäksi ovat tilkut multaa ja ruohoa, puut jotka nousevat siitä. Muu on asfalttia.

Paikalliset sanovat että kun he kaverinsa kanssa tulivat tähän tehtaaseen töihin, niin eivät löytäneet mitenkään konttoria, vaan kävi niin, että kun avasivat yhden oven, sieltä syöksyi ulos neljä lihavaa rottaa. Puhuja sanoi kauhistuneensa työelämää niin paljon että juoksi seuraavaan tehtaaseen asti. Se oli mäellä ja poika näki sanan Kontor, avasi oven ja sai työpaikan.

Poika oli ollut 14-vuotias, vähän vanha aloittamaan töissä, mutta kun vanhemmat olivat yrittäneet kouluttaa. Siitä ei ollut paljon hyötyä kuin vasta myöhemmin, kun hän älysi suorittaa keskikoulun iltalinjalla ja sitten suoritti teknikon ja insinöörin paperit itselleen.


Luin juuri Helin kehuman kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa ja samaistuin Katriina Järviseen. Hän oli myös käynyt Tukholmassa tekemässä töitä niin kuin minäkin.

Mutta kun tänään sataa, on pelkästään omaa unteluuttaan sukellettava vanhojen kirjojen maailmaan. Useimmiten vanhat kirjat minulle tarkoittavat runoja, koska ne säilyttävät paljon itsestään vaikka olisivat kuinka vanhoja.

Tämä kirja hämmästytti, koska muistan lukeneeni runot todella kauan sitten, niihin aikoihin, kun minulla oli vielä jonkinlainen oikea stereokuulo. Tämä on Uuno Kailaan Punajuova (WSOY 1933, Kuoleman jälkeen julkaistu runokokoelma). Kailaan kohdalla punajuova ehkä tarkoitti punaista juovaa nenäliinassa, koska hän kuoli tuberkuloosiin aika nuorena.

Olin unohtanut että moni runoilija vielä silloin saattoi lisätä kokoelmaansa suomennoksia. Kirjan kansilehdellä lukee: Jouluna Hellälle 1940 Aunelta. En yhtään tiedä keitä nämä ihmiset ovat, mutta äidin runokirjojen joukossa ne olivat.

Kailas oli suomentanut Spoon River-antologiaa muutaman runon verran. Kirjahan on klassikko ja melkein kaikki ikäiseni ovat lukeneet myöhemmän version, Arvo Turtiaisen suomennoksen.

Sam Hookey

Minä livistin kotoa sirkuksen mukana,
kun olin rakastunut Mademoiselle Estraladaan,
leijonankesyttäjään.
Kerran, kun olin antanut leijonain paastota enemmän kuin yhden päivän,
minä menin häkkiin ja aloin kurittaa Brutusta
ja Leoa ja Gypsya.
Kunnes Brutus hyökkäsi kimppuuni ja tappoi minut.
Kun tulin näille seuduille,
kohtasin varjon, joka kirosi minut ja sanoi,
että se oli parahiksi minulle…
Se oli Robespierre!

(Uuno Kailas, 1927)

Olen lukenut nyt miltei koko kokoelman. Nyt on mentävä kauppaan hakemaan hillosokeria ja keitettävä hilloa. On etsittävä lasipurkki, kuumaa touhua, käsiä ei pidä polttaa muuten purkki putoaa kädestä ja särkyy.

Hillo kiehuu hitaasti. Kuvia voi klikata isommiksi!


4 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Mitäs kuvilla on hillon kanssa tekemistä?

Ripsa kirjoitti...

Hillon on kiehuttava hitaasti. Sitten välillä voi käydä ulkona katsomassa miten sade edistyy.

Esimerkiksi viimeisessä kuvassa syyspuska ei suinkaan ole epäterävä vaan joutunut Brittein saarilta peräisin olevan matalapainetuulen riepoteltavaksi, ja sitä jatkuu edelleen.

Tänään maistoin hilloa, josta oli tullut hyytelöä. Se oli ulkona parvekkeella koko sadetuuliyön.

Ajattelin myös, että jos joku olisi keitellyt Uuno Kailaalle hilloa, hän ehkä ei olisi kuollut. Hillohyytelö-marjat ovat peräisin naiselta, jonka kanssa panimme maailman järjestykseen.

Kaikki on yhteydessä kaiken kanssa.

Heli kirjoitti...

Sataa se täälläkin, niin että hyvin ovat tulleet länsimaailman terveiset perille.

Minäkin olen viime aikoina sortunut jossain määrin runojen pariin, enkä pelkästään huonoin kokemuksin. Niiden asema mieltymyksissäni oli jo korkeasuhdanteessa, mutta sitten tuli vastaan Hellaakosken Jääpeili. Tajusin, että juuri sen kaltainen runous, tuollainen väkinäisen teennäinen vääntö on ollut suurimpia syitä kaihtaa niitä.
Onneksi tuli Edith ja pelasti runouden maineen - eikä muuten ensimmäistä kertaa.

Tuon Spoon River antologian olen minäkin lukenut, kai jo 10 vuotta sitten. Onhan se hieno, mutta jossain kohtaa loppupuolella tiettyä raskasmielistä tunnelmaa oli hankala väistää. En ole varma, oliko niissä nyt enemmän pettymyksiä kuin onnistumisia, mutta ainakin jatkuvaa imperfektiä ja kuoleman läsnäoloa. Niinpä se sinullakin näkyy saaneen nostalgiapuhurin yhtä vahvaksi kuin nämä länsituulet.

Vaan onneksi sinulla on hillottavaa jotta voit Carpe Diem.

Ripsa kirjoitti...

Heli,
naisilla yleensä on jotain käsissään, kouriintuntuvaa, sellaista tekemistä, johon voi upota liiemmin ajattelematta. Ainakin siihen kovasti koulutettiin minun ikäpolveni tyttöjä, vaikka vastaan oli pantava tietysti aina kun ehti ja kykeni.

Hilloissa on se hieno puoli, että ne ovat autuaallinen juttu keskellä kylmintä talvea, ja sen tietää. Minä teen vohveleita ja panen hillohyytelöä niiden päälle!

Toinen juttu ovat nämä myrskyt. Kastuin likomäräksi eilen, tänään on kurkku vähän kipeä. Sadeviitta on kun lähden liikkeelle fillarilla, mutta tuuli puhaltaa sen pois suojaamasta polvia.

Merin viestistä arvasi, että kohta myrsky on täällä ja siksi piti mennä iltapäiväksi kylään. Se on hyvä kyläpaikka, kun aina käsitellään kaikki maailman asiat. Talon isäntä onnistui myymään minulle teatterilipunkin vielä.

Ovat alkaneet illat pimentyä, pitää sukeltaa kirjoihin lisää.