30.10.11

Suuri ja mahtava



Olen aina pitänyt venäläisestä kirjallisuudesta. En kumminkaan osaa edes kielen aakkosia. Joitakin tunnistan, mutta suurin osa menee iloisesti sekaisin. Joskus neuvostoystävyyden aikaan, 1970-luvulla, meillä oli vessan ovessa venäjän aakkoset, joita taisin tuijotella vuoden verran, kunnes muutimme pois, enkä sinä aikana saanut aakkosia päähäni.

Ei venäläisiin aakkosiin täällä törmää. Jokin aika sitten kirjoitin Johanna Hulkon Pietariin sijoittuvasta kirjasta, mutta se oli aivan suomea. Tällä hetkellä työpöydällä on Ville Ropposen toimittama Volga-antologia (monia suomentajia, Savukeidas 2010), Emma Goldmanin Anarkismi ja muita esseitä (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas 2011) ja Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä (suom. Ville Keynäs, WSOY 2010). Nämä kaikki liittyvät Venäjään tai Neuvostoliittoon.

Emma Goldmanista ja Makinesta olin totta kai kuullut ennenkin, lukenutkin. Yleensä Emma Goldmania pidetään amerikkalaisena feministinä ja anarkistina, mutta unohdetaan, että hän on syntynyt Kaunasissa (jonka yliopistossa myöhemmin toimi semiotiikan opettajana muuan V. Seseman, joka sattumoisin otti suojiinsa levottoman Henry Parlandin, siskonpoikansa Helsingistä, ja opetti tälle kaikenlaista, muutenhan poika jo tiesi rupeavansa kirjailijaksi, mutta kuoli sitten Kaunasissa keuhkokuumeeseen), opiskellut Königsbergissä ja sittemmin Pietarissa. Emma Goldman emigroitui jo 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin – hän oli syntynyt 1869, joten siitä se on laskettavissa.

Joka tapauksessa kun Yhdysvaltain presidentti McKinley salamurhattiin vuonna 1901, Goldman haluttiin ehdottomasti liittää jonkinmoiseen salaliittoon, jonka piti oleman murhan takana. Niitähän oletettiin myös Kennedyjen murhien takana. Muuten Goldman puolusti erityisesti naisten oikeuksia ja joutui istumaan vankilassa muun muassa kapinaan yllytyksestä, koska hän tahtoi maahan ehkäisyvälineitä. Tätä yksityiskohtaa en ollut tiennyt ennen, mutta se kertoo paljon USA:n silloisesta ilmapiiristä. Monilapsisten perheiden köyhyys ja kurjuus tunnettiin.

Samaan aikaan juuri syntynyt Neuvostoliitto lähetti kapinallista älymystöään ”filosofilaivoissa” pois – Amerikkaan. Tilanne oli siis täysin mahdoton. Emma Goldman toimitti myös lehteä jota minäkin olen lukenut, nimittäin Mother Earth (en tiedä ilmestyykö se enää nykyään). Sitten hän kokosi luentonsa ja puheensa kirjaksi, joka meillä nyt on käsissämme. Viimeisenä suurena ponnistuksena hän osallistui vielä Espanjan sisällissotaan anarkistien ja anarkosyndikalistien puolella puhuen ja kirjoittaen. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös George Orwell kirjan nimeltä Katalonia, Katalonia!, loppuun kuuluu siis huutomerkki. Kirjaa saattaa saada vielä hyvinvarustetuista kirjastoista. Hyvinvarustettuja kirjakauppoja meillä ei enää ole, ellei ehkä Helsingin Akateemista lasketa.

Tässä oli pitkä tarina Emma Goldmanista, mutta hänen esseensä ovat tottavie mielenkiintoisia. Niitä lukiessa voi lukea myös Ropposen toimittamaa Volga-antologiaa ja Makinen kirjoittamia romaaneja. Kaikissa kolmessa on sama maa taustalla – Venäjä.


Volga-antologia on totisesti hatunnoston arvoinen asia. Venäjän suuren joen mutkasta tuli suomalais-ugrilaisten kansojen fiktio-antologia, jollaista ei ole näkynyt vuosikymmeniin suomeksi. Lehdistä on tullut tietoja silloin tällöin, että milloin mikäkin kansansirpale uhkaa kadota maan päältä. Syy on aivan sama kuin aina ennenkin: isovenäläisyys, jossa koetaan toisenkielisyys toisenmielisyytenä, joten varmuuden vuoksi kansalaisuuspolitiikkaa ei nyky-Venäjällä pidä olla. Päinvastoin, omankielistä koulutusta, kirjallisuutta ja muuta kielletään milloin milläkin tekosyyllä. Aivan samaa kuuluu Karjalasta. Siellä tosin on ruvettu yrittämään kieltä takaisin kielipesä-toiminnalla.

Suurimmat suomalaisugrilaiset ryhmät siinä aivan Venäjän keskellä ovat mordvalaiset, 844 000 asukasta, udmurtit, 637 000, ja marit 605 000. Kaikilla kansoilla on oma kirjakielensä, joten käytännössä sallivan kansallisuuspolitiikan ottaminen poliittiseksi ohjenuoraksi ei olisi mitenkään vaikeaa. Venäläiset tuskin voivat ajatella, että nämä kansansirpaleet olisivat heille mitenkään suuri uhka myöskään.

Siksi oletan että ketään ei painosteta kovin aktiivisesti, vaikka sitäkin ehkä tapahtuu jos joku pitää isompaa meteliä kielestään ja kulttuuristaan. Pääväestö vain yksinkertaisesti on välinpitämätöntä. Antologiaan ei mahtunut kovin paljon tekstejä, mutta kyllä niistäkin näkee, että kansat ovat elossa ja kirjailijoitakin olisi, jos kirjoja vain saisi julkaistuksi. Mahtaako olla lukijoita?


Kirjallisuuden merkitys vähenee kaiken aikaa. Sama suuntaus on näkyvillä kaikkialla. Mutta ei ehkä maissa, joissa kirjakieliä ei ole vielä luotu, maissa, joissa lukutaitoa ei juuri ole.

Tästä aiheesta puhuu osin myös Andreï Makine. Hän kirjoitti hyvin surkuhupaisan, peräti Gogolin henkilöitä muistuttavan kirjailijan, jonka elämä on todella surkeaa oli hän sitten missä vain. Siinä kirjailija palaa takaisin Venäjälle Pariisissa viettämiensä parinkymmenen vuoden jälkeen ja joutuu huomaamaan että entisestä Neuvostoliitosta ei ole enää mitään jäljellä.

Henkilö, Šutov, ei mahda uusrikkaille idiooteille mitään. Hän tajuaa että kaikista kamalista vastoinkäymisistä huolimatta Pariisi on sittenkin mahdollisin paikka kirjailijalle.

Kirjassa on toinenkin puolensa. Yllättäen kirjailija tapaa Leningradin piirityksessä mukana olleen vanhan miehen. Kirjassa on pitkä tarina kuolemaa tekevästä kaupungista. Sanotaan että Mannerheim pysäytti armeijan, eikä hyökännyt piiritettyä kaupunkia vastaan. Ainoaksi elämänlangaksi jäi tie Laatokan yli.

Kaupungin suojelijoita ei välttämättä kiitetty. Jos joku puhui kuolleista, kommunistinen puolue saattoi nähdä siinä kapinallisen hengen, puolueenvastaisuuden, ja niin nälkää kärsinyt ihminen joutui leirille. Tarina tuntuu täysin mahdolliselta.

Makinen tarina liittää Stalinin vainot itsestään selvästi Venäjän nykypolitiikkaan, joka on antanut elintasokuilun levitä siihen määrään, että kokonaisia kansoja, esimerkiksi suomensukuisia hanteja ja manseja uhkaa katoaminen öljyn pumppaamisen tieltä. Ekokatastrofejahan maassa on muutenkin aivan tarpeeksi.


Venäjä on Suomen naapurimaa. Usein tulen ajatelleeksi, että pitkä yhteinen historia on jättänyt jälkiä lopulta aika vähän. Useimmiten kun puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta tarkoitetaan 1800-luvun suuria realisteja. Mitähän Suomen kouluissa tällä hetkellä opitaan venäläisestä kirjallisuudesta? Kyllä minä Makinen venäläiseksi lasken, vaikka hän emigrantti onkin. Aivan samoin kuin Goldman.

Mutta mahtaako klassikoitakaan enää lukea kukaan? Olen viime viikkoina katsonut YLEn Teemalta tulevaa historiallista sarjaa, Dostojevskin elämänkertaa. Dostojevski eli suurimman osan elämäänsä naapurin miljoonakaupungissa Pietarissa, josta Makinenkin päähenkilö oli kotoisin.

Eli, kirjoitti ja kärsi. Joskus mietin onko kirjailijoiden osaksi muu mahdollinenkaan. Tai minkään taiteen harjoittajan. Missään maassa. Ollut ikinä?

25 kommenttia:

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, otin päähänpistosta luettavakseni Joel Lehtosen Sorron lapset ja FE Sillanpään novelleja. Jotenkin tuntui, että jospa ne menisivät paremmin alas tässä keskittymiseen miltei mahdottomassa elämäntilanteessa. Tarkoitan ihan tätä tavallista lapsiperheen arkea jossa on otettava huomioon kovin monia asioita jatkuvalla syötöllä. Ja aina kun asetun sohvalle tai sängylle lukemaan, nukahdan. Siksi Sirpa Kähkönenkin on vielä hieman kesken...

Luin sunnuntain Hesarista arvostelun Veikko Erkkilän uusimmasta kirjasta joka käsittelee venäläisten partisaanien tekemiä hirveyksiä viime sotien aikana.

Ja kun ajattelee tuon pitkän rajan erottamia kansallisuuuksia ja heimoja aikaan isonvihan, ja mitä satoja kahnauksia niitä nyt onkaan, niin ei ihme, jos epäluulo ja luottamuspula on kohta kohdin syvää.

Kirjailijat kautta aikain ovat yrittäneet omin keinoin selittää näitäkin konflikteja, mutta kovin se toisinaan tuntuu tuloksettomalta.

Kun vähän pintaa raaputtaa, niin ryssäviha nostaa kyllä päätään. Varmaan samoin lienee asianlaita toisella puolen rajaa, vaikka tuskin siellä hirveästi tällaista kainaloista kuin Suomi oikeasti ajatellaan. Luultavasti tiiraillaan Suomen yli eikä missään nimessä ainakaan Natoa kauttamme naapuriksi haluta.

Pitävät varmasti länttä silmällä ja alusmaa sodille ynnä muille kähinöille ollaan sitten me. Tässä minunkin epäluuloni tulee esille, mutta en toki epäile tavallisia venäläisiä sen kummemmiksi ihmisiksi kuin ketään maapallolla, mutta ne uljaat valtaapitävät kaikkialla...

Muuten: Vaimolla ja minulla oli ihan mukavaa eilenillalla kun päästiin yhdessä humpalle (lapset olivat yötä mummolassa). Että kerrankin jotain myönteistä siltäkin rintamalta vaikka tingalle avioliiton kanssa välillä menee; ehkä tämä tästä taas...

Ripsa kirjoitti...

Valto,
Lehtonen on kyllä hyvä, sillä oli laaja skaala kirjoittamisessa. Ja samaten Sillanpäällä. Joku jossain väitti että 1930-luvun kielestä ei enää saa nykykielinen selvää, mutta kyllä minä olen saanut. Tosin todennäköisesti minut on sillä kielellä kasvatettu, semmoista oikeata 1940-luvun kieltä ei sen kirotun sodan vuoksi saatu.

Minä luin sen saman Erkkilän kirjan selostuksen. Olen kyllä jossain aiemminkin lukenut että partisaanit olivat omiensa joukossa ehdottoman yliarvostettuja. Arvelen että Stalinilla on ollut kiire todistaa karjalaisten neuvostomyönteisyydestä edes jotain, kun suurin osa taisi olla leireillä.

Kun Venäjä ei tee tiliä Neuvostoliiton kanssa, niin ei siitä ehkä tämän valmiimpaa tule. Olen samaa mieltä, tavalliset ihmiset ovat ihan tavallisia ihmisiä ja tekevät sen minkä voivat tai mihin saavat luvan.

Suomi on ollut Ruotsin ja Venäjän välisille sodille se näyttämö. Voi olla että Keski-Euroopassa on ollut vielä isompi meteli kansoilla keskenään.

Mutta kirjallisuudesta olen lukevinani jotain samankaltaisuutta meidän ja venäläisten väliltä, vielä nykyäänkin. Ongelma on sielläkin sama kuin täällä, tavara on niin isosti asettunut ajattelemisen esteeksi. Mutta ehkä nuoriso löytää kirjallisuuden sitten taas?

Oletko lukenut ikinä Olga Togarczukia? Siinä on nainen joka kirjoittaa kanssa historiaa uusiksi, mutta pitkälti fantasian kautta. Kirjailija on psykologi tai psykoanalyytikko, en nyt muista kumpi, siis ensimmäiseltä ammatiltaan.

Kyllä vanhemmat tarvitsevat välillä vapaata. Kivaa että se mummola on siinä lähellä!

Valto Ensio kirjoitti...

Minulle myös on Joel Lehtosen ja Sillanpään kieli tuttua. Ei ollenkaan oudoksuta lukea ja kun on kuullut viime vuosisadan alkupuolta koskettavia tarinoita muutenkin, niin miljöötkin asettuvat lukiessa oikeisiin suhteisiinsa. Ja eiköhän vakavampi kirjallisuus ollut Sillanpään ja Lehtosen kaltaista tekstiä Punavöiden, Tex Willereiden ja Tarzanien ohella jota lapsuudessa tuli luettua. Sitten tulivat Väinö Linna ja K.Päätalo omine kuvioineen, mutta eivät hekään kovin kauaksi kirjallisuuden jatkumossa edeltäjistään tuosta vain loikanneet.

Mainitsemassani Lehtosen kirjassa romaanihenkilöiden nimet tosin häkellyttävät aluksi, mutta nihinkin kyllä tottuu ja sitä paitsi edellisen lukemiskerran tunnelman näköjään saan vielä kiinni. En osaa edes arvioida, milloin olen Lehtosta edellisen kerran lukenut. Ehkä kuitenkin Haanpään yhteydessä koska hän mainitsee edesmenneen kirjailijakollegansa joitakin kertoja kirjeissään ja päiväkirjoissaan.


Puolalaisesta Olga Togarczukista löytyi tietoa. En ole kyllä lukenut häntä, mutta mielenkiintoiselta tuntuisi. On jo "nuorempaa" sukupolvea, joten nykyajan ongelmien käsittelyyn löytyy varmaan toinen perspektiivi kuin aikaisempien vastaavanlaisten yhteiskunnallisten krjoittajien.

http://www.saunalahti.fi/tapank/tokarczuk.html

Ripsa kirjoitti...

Valto,

olen vähän väliä ihastellut sitä, miten meillä sentään on pitkä kirjallinen traditio, vaikka kieli on tavattoman nuori.

Englannissa on jo Chaucer semmoinen, jota opetetaan englannin kirjallisuutta lukeville kouluissa, en minä sitä osaa lukea, vaikka mielestäni englantia sujuvasti luenkin.

Vähän olen hämmästynyt siitä, että noin paljon nuorempana olet oppinut saman kielen kuin minäkin, siis koulussa. Luulin että 1960-luku oli viimeinen näitä 1930-luvun kirjailijoita.

Vieläkin muuten mietin niitä 100 hehtaarin omistajia. Kyllä ne ovat olleet todella kaukana minun kokemusmaailmastani lapsena. Kartanoita tosin oli Kangasalla, jossa kävin keskikoulun, mutta sieltähän niitä torpparikapinallisia löytyikin.

Täällä isoja tiloja ei oikeasti ole paljon. Nyttemmin on tullut enemmän, kun moni 40 ha:n viljelyalan maanviljelijä on luopunut viljelystä. Että ei kannata!

Se Lehtosen ja Sillanpään maisema on ollut niin perinjuurin agraaria. Sitä minä itsekin kaipaan, mutta en totisesti mitään ökytiloja.

a-kh kirjoitti...

Neuvostoliitto... Siellä äiti hymyhuulin ahon laitaa reunustaa.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi,
joo, mahtoi niitä hymyhuuliakin olla. Ja sitä paitsi Venäjäkin on mahtava.

Olen ihmetellyt sitä, että miksi niiden pitää ruveta taas varustautumaan sotilaallisesti. Tai niin ainakin lehdissä on lukenut.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, yritin etsiskellä tilastoja tilojen hehtaareista, mutta selkeää vastausta millekään aikajaksolle en löytänyt.

Saattaisi olla melkoista tutkimista jos alkaisi eikä minusta ole siihen.

Mutta se on faktaa, että 1960-luvulta 1980-luvulle tapahtunut raju tilojen lukumäärien väheneminen (joka jatkuu yhä) on kasvattanut jäljelle jääneiden tilojen kokoja. Tästä minulle tulee se mielleyhtymä ja muistikuvat, että isännillä, jotka hyvin voivat, oli metsää ja peltoa hartioidensa tukena 1970-luvulta alkaen, eli silloin, kun itse olin rakentamassa maatilarakennuksia. Ja puhun vauraammasta kokemuspiirini Nilsiä-Siilinjärvi-Kuopio seudusta.

Maatilojen rakennusbuumi oli tuona vuosikymmenenä melkoinen kun alle kymmenen kantturan taloudet kasvattivat karjan lukumääriä keskimäärin 20 lypsävään ja mullikat päälle.

Nythän karjan koolla ei kattoa ole, eivätkä silti tahdo pärjätä valtavasta työmäärästä huolimatta.

40-hehtaarin (oikeastaan alle 100 ha:n) tiloilla ei ole vuosikymmeniin enää tultu toimeen ja ne ovatkin järkejään lopettaneet kannattamattomina.

Tuosta kirjallisuuden kielestä, että Haanpäähän oli enemmän vuosisadan alun kirjailija kuin myöhemmän ja hänen kirjansa tietenkin löysivät minutkin. Eikä kirjallisuutta suinkaan koulussa opetettu kuin vähän 7-veljestä ja Pikku Pietarin pihaa. Sen pariin ohjeistaminen oli olematonta, suorastaan välinpitämätöpntä; ei kielletty, ei käsketty.

En muista yhtään opettajaa, joka olisi ilmaissut kiinnostuksensa lukemiseen tai kirjallisuuteen ylipäätään. Tekivät vain, mikä oli pakko ja sillä sipuli. Intohimoja opetuksen antamiseen en muista muidenkaan aineiden osalta, niin mitenkäs sitten kirjallisuuden, joka olisi edellyttänyt oppilaiden erityistaitojen ja taipumusten havainnointikykyä.

Jos esimerkiksi olisivat huomioineet minun viehtymykseni teatteri-ilmaisuun, niin olisivat kai ne kannustaneet, mutta ei, ei mitään. Aivan on kylmät tuntemukset kaikista opettajistani minulla. En hyvällä muista kuin ensimmäistäni, Ulla-Maijaa.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, suomalaisen sotilasasiantuntijan (en muista nimeä) skenaarion mukaan Neuvos... eiku Venäjän sotilaallinen päämäärä on, että se vuonna 2040 on maailman mahtavin asemahti.

Siksi se varustautuu. Kilpailuvietti on kova, ja tieto siitä, että energiasta taistelut ovat vasta edessä päin.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

tuossa oli paljon asiaa. Kyllähän minä tuota tilojen vähenemistä katselin. Mutta isoäidin mailla se näyttäytyi ensin niin, että mettät hakattiin nurin. Sitten muuttivat ihmiset pois.

Minulle on vieläkin jäänyt se käsitys, että olisi sillä maalla selvinnyt jos olisi ruokansa viljellyt ja vähillä ylijäämillä sitten ostanut vaatteet. Mutta ihmiselle se ei sitten enää riittänyt.

Minusta 1950-luvun elintaso olisi riittänyt aivan hyvin. Siinä oli vielä jopa tinkimisen varaa. Ihmiset eivät tietenkään olisi enää eläneet 80-vuotiaiksi niin kuin nykyään, ja ylikin sen. Mutta seuraava polvi olisi ehtinyt tulla aikuisiksi.

En ole tainnut kovin hyvin Savon talousmaantiedettäkään opiskella ikinä, kun en ole tajunnut että ei kaikki ole ollut niin köyhää kuin oli isänäidin perheellä Iisalmen pitäjässä. Tulivat sitten Gutzeitin miehet ja ostivat valtavat määrät metsää sillä hinnalla, että saa maapalan Oulunjärven rannalta. Ei riittänyt elanto ja lasten oli kiireimmiten lähdettävä jonnekin mihin pääsivät. Isänäiti ja sen sisko Ameriikkaan.

Minulla tuli lukeminen jo kotoa, sitten oli Kangasalan kirjakauppa, jossa saatoin istua jakkaralla ja lukea kirjoja. Kaikki rahat mitä sain säästin kirjoihin. Halvempia ne olivat silloin kuin ovat nyt.

Keskikoulussa oli sitä samaa ja tavallista: Seitsemän veljestä, Kalevala, vasta lukiossa tuli jotain muuta. Kummatkin koulussa luetut luin kunnolla vasta aikuisena. Mutta lukiossa pääsin sitten tädin kotiin, jossa oli vielä isompi kirjasto kuin oli ollut kotona. Ja kunnollinen iso kaupunginkirjasto.

Vaikka silloin jäi piirtäminen ja musisoiminen pois, niin sentään lukeminen ja kirjoittaminen jatkuivat. Ilmeisesti kouluhallituksessa vai mikä se silloin oli, oltiin jo 60-luvun alussa sitä mieltä että kaikki taideaineet ovat kertakaikkiaan turhia, lukioon riitti kuvis, jota opetti sivutoimisesti käsityönopettaja ja tietysti suomen kieli, eli kielioppi, kirjallisuus, suullinen esitys ja ainekirjoitus. Mutta suomi noteerattiin sentään yo-kirjoituksissakin.

Niin että jos ihmiset ottavat sitten sen pään, että energiasta on taisteltava, niin se taitaa olla kaiken loppu. En minä käsitä miten siinä aseiden kalistelussa voisi voittaa yhtään kukaan.

Katsoin juuri jälleen uudelleen Kubrikin Avaruusseikkailu 2001, ja huomaan että muutun joka kerta ja näen eri asioita. Se on parempi leffa nyt, kuin mitä se oli joskus kun näin sen ekan kerran.

Tosin Tarkovskin Solaris oli tässä välillä ja se lähestyy avaruusihmisaikaa aika lailla eri suunnasta, vaikka pääjuttu on sama: ihmisen tietoisuus.

Koululaisten tukeminen oli kotien vastuulla, niin se voi olla kyllä tänäänkin.

Keiju kirjoitti...

Hieman protestoin tätä vastaan: "Kirjallisuuden merkitys vähenee kaiken aikaa."

Tämän voisi nyt lohkoa kahteen osaan. Yhtäältä väitetään, että ihmisten kiinnostus kirjallisuutta kohtaan sinänsä on vähenemässä. Että kirjallisuuden paikan vievät tosi-tv ja julkkikset ja sosiaalinen media ja niin edelleen. Tämä on minusta näkökulmavirhe. Ei se kansanosa, joka kirjojen lukemisen sijaan suuntautuu noihin yllä mainittuihin "korvikkeisiin", ole ennenkään isommin lukenut kirjoja. Itse kävin juuri Helsingin Kirjamessuilla. Rääppiäishetkellä, sunnuntaina alkuillasta, paikka oli edelleen aika tupaten täynnä.

Toisaalta väitetään, että kirjallisuuden sosiokulttuuriset vaikutusmahdollisuudet ovat nykyään entistä vähäisemmät. Kaikki viihteellistyy, eikä kirjoilla enää muuteta maailmaa? Itse olen saanut tällä vuosituhannella todistaa, miten nimenomaan kirjat onnistuvat edesauttamaan omani vastaisten ideologioiden levittäytymistä ehkä voimallisemmin ja peruuttamattomammin kuin valtamedia. Kirjat sementoivat, media vain viskelee.

Itse luen vähän kirjallisuutta ylipäänsä. Siis luen, mutta vähän. Minuun kirjojen vaikutus on niin voimakas, että joudun tosissani punnitsemaan, mitä uskallan ottaa vastaan. Alkusyksystä tapahtui sellainenkin hämmennys, että Miika Nousiaisen humoristiseksi tarkoitettu romaani Vadelmavenepakolainen laukaisi minussa melkeinpä masennusreaktion. Toisaalta, kun tiedostan niin pitkälle sen kuinka syvästi kirjat itseeni vaikuttavat, niinpä sellaiset kirjat, jotka eivät vaikuta, jäävät yleensä kesken.

Ripsa kirjoitti...

Keiju,

kirjojen merkityksen vähenemisestä puhuttiin juuri oliko se viime vai toissaviikolla. Kaksi tilastovirastoa sai kumminkin erilaisen tuloksen asiasta. Oletan että oli katsottu sekä ostettuja että kirjastoista lainattujen kirjojen määrää ja jaettu se lukutaitoisten ihmisten määrällä tai jotain sellaista.

Toisessa sanottiin että lukeminen vähenee, toisessa että enenee. Ja en nyt todella tiedä olivatko nuo heittelevät lehdet mukana. Olen ihan samaa mieltä kanssasi lehdistön, telkkarin ja elokuvan vaikutuksesta vs. kirjallisuus.

Mutta. Kirjakustantajat vaikeroivat että ihmisiä ei saa ostamaan n.k. hyvää kirjallisuutta. Edes klassikoita. En tiedä kuka tässä nyt puhuu totta.

Täytyisi mennä takaisin ja katsoa löytyykö noita tutkimuksen tekijöitä. Minusta voisi olla asiaa katsoa minkä verran koululaiset ja opiskelijat lukevat, siis omia aikojaan, eivät läksyjä tai tenttejä varten.

Valtoa ei oltu kannustettu juuri lukemaan tai kirjoittamaan. Minua oli. Kodeilla on merkitys.

Lähinnä kyllä tarkoitin aivan eri aspektia: kulttuuri jossa me kaikki eletään, on kaupallistunut rutkasti, eikä missään sitä kovin kovasti enää toitoteta.

Mutta tunnistan tuon kertomasi: kirjat vaikuttavat voimakkaasti. Ehkä kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin herkkyys?

Valto Ensio kirjoitti...

Kirjallisuuden merkitys, itse kirjallisuus, sen tuhannet tarkoitusperät -mietin minäkin, että voiko se kuinka paljon taantua alkuperäisestä ideastaan viestiä ihmisen ajatuksia toisille ihmisille.

Luin tuossa pätkän Platonia jolta ainoana "alkupään" filosofina ovat tekstit tallessa edelleen ja tulkittuina nykykäsityskykyjemme mukaisiksi.

Minusta ihmeellistä, että miltei 2500 vuotta vanhaa ajattelua on ylipäätään viitsitty aina siirtää talteen seuraavia sukupolvia, lukijoita varten. Ja kun monta sataa vuotta nuokin tekstit ovat saaneet pölyttyä jossain kammioissa aivan rauhassa ihmisten hypistelyiltä.

Ja mitä tähän väliin kaikkea mahtuukaan tietynlaisten vallanpitäjien toimesta, joille kirja on ollut perkeleestä ja se olisi heidän mukaansa pitänyt hävittää maan päältä.

Tämäkin aikakausi, joka itsessään on kirjoittamista ja tekstiä enemmän täynnä kuin milloinkaan ennen, menee menojaan, mutta kirjoittaminen, kirja ja lukemisen tarve jäävät.

Aikakautemme on hämäävä tiedon suhteen ehkä enemmän kuin koskaan.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

vastauksesi on selvästi myös Keijulle. Hänen kysymyksensä oli kyllä painava. Mietityttää minuakin vielä.

Suurimman osan kirjojen tuomasta materiaalista päätyy käsittelyyn aivoissa ja sitä tietä johonkin mitä teen. Tapa millä silitän miehen tai kissan poskea. Lähdenkö unissani uimahalliin aamulla, vai sillä tavalla että olen jo unet käsitellyt.

Kirjojen oli tarkoitus viestiä jotain. Olen kuvitellut että Platon olisi tahtonut jälkipolvien käyvän läpi kymmeniä vuosia ennen kuolemaansa kirjoittamia ajatuksia ja rakentavan niiden pohjalle uusia ajatuksia. Sellaisena olen käsittänyt kulttuurievoluution. Mutta hyvin paljolti se todella pohjautuu kirjallisuuteen.

Tänään minulle kävi hassusti. Olin aamulla huomannut että Musiikkitalon avajaisten kansanmusiikkiosuus olisi tullut radiosta jotain klo 19. Sitten ajattelin että ei kun tänään on Dostojevskin elämänkerta. Ei ollut. Viimeinen osa sarjaa oli viime viikolla.

Telkkari jäi auki ja minä hajamielisesti tutkin jotain lehteä. Teemalta tuli Pinterin komedia, kuten lehti sitä kutsui. Olen aina ajatellut että komediat ovat jotain hauskaa ja huvittavaa, mutta Harold Pinter oli Pinter kirjoitti hän sitten mitä tahansa, ja siis tappavan pureva tapaus.

Ja hauska, mutta britit ovat omituisia omalla tavallaan.

Television kautta siis tulin kokeneeksi Pinteriä, jota en ollut lukenut. Yliopistossa luin hirmuisen kasan näytelmiä, eli kyllä niistä on lukemiseksikin. Mutta näyteltynä ne muuntuvat joksikin muuksi, eivät ole enää oman pään kuvia.

Platonin ideamaailmat ovat säilyneet jonkinmoisina kivijalkoina. Silti niiden pohjalta meidän olisi mahdotonta rekonstruoida kuvaa Ateenan elämästä. Ihmisistä silloin kauan sitten.

Ahdistaa kun ajattelen ahdinkoa mihin tämän päivän ateenalaiset ovat joutuneet. Tavalliset ihmiset eivät ole niitä päätöksiä tehneet, mutta he kärsivät. Platonin ajan Ateena oli orjavaltio.

Aina pitää vissiin kysyä että mikä on muuttunut. Ja mihin suuntaan? Ja tietysti: mistä sen voi tietää, vai voiko?

-rh kirjoitti...

Tavalliset ihmiset eivät ole niitä päätöksiä tehneet, mutta he kärsivät.
Ei,
He ovat eläneet unessa, ja mm. ääniään vastaan ulosmitanneet etuisuuksia vastuuttomalta, populistiselta polit. koneelta.

Ylipäätään tämä länsimainen premissi, jossa tietämättömyys on jotenkin suuressa arvossa, ikään kuin se suojaisi joltain jonka tietämisen torjuu; se "agnostismi" saattaa huvittaa itämaista ihmistä.

Ripsa kirjoitti...

-rh,
no en minä usko että kiinalaiset ja japanilaiset nauravat, ovat ehkä pikemminkin suruissaan ja huolissaan. Muistaos globalisaatio! Maapallo on yhteinen!

Mutta tietämättömyys on kyllä paisumistaan paisunut, kyllä sen minusta näkee Suomessakin. Käsittämättömintä on juuri tuo etuisuuksien ulosmittaus. Kun sen aina pitää olla rahaa ja tavaraa.

Ilmeisesti on niin, että kuluttaminen lopulta sotkee ihmisten päitä aika pahasti. Minä sain rokotuksen sitä vastaan jo aikaisin, silloin kun tulivat amerikansuomalaiset käymään kotikylässä ja huomasin että ne eivät todellakaan tienneet maailmasta yhtään mitään.

Onneksi on poikkeuksiakin. Kaikkialla. Mutta ihmisiä ei ole tarpeeksi vastaansanojiksi enää. En kyllä tiedä onko ikinä ollut. Ja jos ei ole ikinä ollut, tämä tilanne on masentava.

-rh kirjoitti...

Mille ne hymyile?
Tuo tietämättömyys metafyysisessä muodossaan, kontekstissaan on kaamein,
Dalai Lama tuosta taas puhui (jossain kirjassaan aiemmin), että on esittänyt tiedemaailmalle kutsuja tulla tutkimaan aistitodellisuuden ulottuvuuksia, ja mm. kuoleman rajaan liittyviä lännelle tuntemattomia ilmiöitä: aikas harvalle maistuu. Ollaan mieluummin "agnostikkoja".

Poikkeuksen tosta tekevät hullut usa:n neo-konservatiivit, joille kaikki käy, jos voi riistää omaan itsekkääseen käyttöön.
Subilta tuli pari iltaa sitten leffa, joka on virallisesti science fictiota, mutta oikeasti sellainenkin tutkimusohjelma siellä on ollut päällä; Thoughtcrimesin tapaukset, virhediagnooseineen ja jopa yksityiskohtiin menevine oiremaadoituksineen ovat ko. asian kanssa ikänsä eläneen näkökulmasta kovin uskottavia, ja eri tavoin verifioitavissa.

Paljo olisi siinä evästä ihan järjellisiin ja eettisesti kestäviin tarkoituksiin maailmassa.

Ripsa kirjoitti...

-rh,
no, metafysiikka ei ole erityisen korkeassa kurssissa kyllä missään. En tiedä mitä Dalai Lama on sanonut. Olen lukenut osia Alexandra David-Nealin Tiibetti-kirjoista, kyllä siinä osa selvästi menee mielikuvituksen puolelle.

Mutta joo, harva on varmaan lukenut esimerkiksi Tiibetin Kuolleiden kirjaa. Siinähän on ihan konkreettisia asioita. Filosofisena ihmisenä Dalai Lama on varmaan parhaimmasta päästä, en minä sitä kiellä.

Jenkeillähän olivat ajatusrikokset ajatuksissa McCarthyn vainojen aikaan. Siis epäamerikkalaisuutta kun siivottiin poies. En nähnyt Subin leffaa, harvoin siltä kanavalta tulee mitään käyttökelpoista.

-rh kirjoitti...

no, metafysiikka ei ole erityisen korkeassa kurssissa kyllä missään.

Mun mielestä tämä itse on harha, niin syvälle pesiytynyt, etteivät monet edes sitä tiedosta sellaiseksi.
Otan esimerkin.
Muistaakseni se oli Alan Watts, kun kirjoitti oman epäilyksensä, johonkin kirjaansa, etteivät Zen-luostarien mestarit varmaankaan itsekään usko, että ihminen jälleensyntyisi (karman takia), vaikka sellaista opettavat, kunhan opettavat.

Eli siis kaikki jäävät samallaviisii ulkokohtaisiksi buddhalaisuuden polulla kuin Watts itse, joka tiettävästi ei päässyt edes päihteistä riippumattomaksi? noviisi-jakso tosi asiassa oli niin lyhyt.
Nimenomaan tiedeusko, joka totta on levinnyt nyt myös kaukoitään, käyttää hyväksi korkeiden uskontojen filosofisia elementtejä mutta vaihtaa alustaksi oman agnostisen nihilisminsä.
Voi se noin vähän lievittää olemassaolon angstia (mikä taas mahdollistaa yhä syvemmälle materialismiin vajoamisen).

Kyllähän tästä on vaikutteita myös em. neo-konservatiivisten maailmanrikollisten toiminnassa, sen lisäksi että he riistävät ontologisen substanssin kuin natsit konsanaan.
Tämä, oma näkemykseni, jotenkin jo vähän ikäänkuin enteilee sitä, mitä seitsemäs post-atlanttinen rappion kulttuurikausi Pohjois-Amerikassa tulee vielä joskus edustamaan.
Vielä ehtii paljon tehdä, uskon, on ja se kuudes, joka yhdistää henkisen tietoisuuden ja tieteellisen kulttuurin saavutukset.

Ripsa kirjoitti...

Nyt en kyllä käsitä.

Siis mikä on harhaa, metafysiikka, vai se että sitä ei pidä erityisen korkeassa kurssissa?

Siinä olen samaa mieltä, että taiteiden ja tieteiden välillä ei tarvitse olla tämänhetkistä aitaa. Ja kyllä minusta keskusteluyhteys onkin olemassa.

Alan Wattsia olen lukenut joskus 60-luvulla, käsittääkseni hän kyllä oli perehtynyt Zenin ajatuksiin. En voi ottaa kantaa uudelleensyntymisiin, koska se kuuluu enemmän näihin uskonnollisiin asioihin.

Lopetin varsinaisen uskomisen noin 12-14-vuotiaana, eikä se ole tullut takaisin. On aika vähän asioita maailmassa johon ylipäänsä voisi 100% varmasti uskoa. Tietohan muuttuu myös. Samoin elämykset, jotka muuttavat ihmisten persoonallisuutta.

Suunnilleen näin se käsittääkseni menee. Olet ilmeisesti eri mieltä, tämä tuli esiin kyllä jo aiemmassa keskustelussa, jonka aihetta en nyt muista.

-rh kirjoitti...

Saattaa olla,

myös minun skeptikkokauteni oli 11-13 v. tietämissä, mutta jo 14v. oli meidän teinien nuotiokeskusteluja, huomaan, että väliin aivan Valtaoja-tasoa.
Niin .. Watts nyt sai tuon osan näytellä esimerkkiä siitä, kuinka henkisen koulun atmöstä käytetään implisiittisten, siis yksilön egoististen henkisten tarpeiden tyydytykseen mutta muuten vannotaan yhä kiihkeämmin materialismin nimeen. Ihan okei, mutta tämän agnostisen tiedeusko- sotkun kutsuminen Taoksi tai Zeniksi, joista on napattu sitä ja tätä kivaa päälle, on mielestäni jo moraalisesti epäilyttävää.

Ikään kuin olisi jotain parempaa tietoa henkisestä, sitä kautta, kun spesifi luonnontiede on edennyt omiin kiistattomiin savutuksiinsa. Se on harha, joka näköjään porskuttaa.

Tämän valtavirtaisuuden seurausta on muuten myös tunnistusvaikeus, ja se tulee lisääntymään em. Thoughtcrimessa kuvattu tilanne; ihminen syyllistää itsensä henksistä kokemuksistaan ja aisteistaan, ja hakeutuu lääkitykseen, joilla keinoin yrittää maadoittaa sen, mitä kuulee ja näkee ohi materiaalisen maailman kulissimaisen ilmennyksen.
Ongelmaa ja sen erottelukykyä ei helpota se, että suurin osa näistä poikkeusihmisistä toki on sairaita, ja hoidontarpeessa.

Ripsa kirjoitti...

-rh,

vai että käytit sinä Wattsia hyväksesi. Minusta hän täytti kyllä ison loven, railon suorastaan, joka oli avautunut Japanin ja Jenkkien väliin. Ehkä hyväksyt sitten Suzukin paremmin.

En minä usko että kenenkään nimeen erityisesti kannattaa ruveta enää vannomaan - edes jos tulee noita unimaisia päiväkokemuksia, niin kuin käsittääkseni useimmille ihmisille silloin tällöin tulee.

Kiinnitin huomioni siihen äsken, että kun minä olen bloggauksessa puhunut Venäjästä, niin sinä otit ja hyppäsit sen maan yli. En tiedä miksi. Minusta olisi mukavaa jos naapurimaan ihmisiä ja erityisesti tiedettä ja taidetta ruvettaisiin tuntemaan paremmin.

Agnostismi? Isä joutui olemaan sellainen, kuulumaan kirkkoon ja muuta kaikkea, vaikka hän oli enemmän filosofisesti suuntautunut, koska oli opettaja. Hän oikeastaan oli minunkin opettajani paljon enemmän kuin koulu tai kaverit koskaan.

Tuohan on peräti aristotelinen tuo viimeisin huomiosi materiaalisen maaliman kulissinomaisuudesta.

-rh kirjoitti...

Öh, Venäjä, sanoin:
"Tämä, oma näkemykseni, jotenkin jo vähän ikäänkuin enteilee sitä, mitä seitsemäs post-atlanttinen rappion kulttuurikausi Pohjois-Amerikassa tulee vielä joskus edustamaan.
Vielä ehtii paljon tehdä, uskon, on ja se kuudes, joka yhdistää henkisen tietoisuuden ja tieteellisen kulttuurin saavutukset."

Tämä post-atlanttinen kuudes kukoistuksen aika on slaavilainen kulttuuri - me tukehdumme materialismiin, mutta slaavilainen ihminen ei koe samaa defenssiä henkistä kohtaan. tämä näkyy jo nyt,
ja menee kai se 1000 v., ja tuleva ihminen kykenee yhdistämään sen mikä meille on mahdotonta, torjuttua ja tabua.

Taas ero, olen tästäkin puhunut, kirkkaan selvänäköisen itsetietoisuuden ja "unimaisia päiväkokemuksien" välillä on olennainen. Jälkimmäinen edustaa lähinnä mystismiä, joka taas periytyy meistä edeltävältä 4. kreikkalais-roomalaisen kulttuurin ajalta (huom. katso, missä tilassa se tehtävänsä tehnyt, on nyt).

Jäljitän juuri niitä tekijöitä, jotka estävät ihmisiä mieltämästä ja ymmärtämästä henkisen evoluution rakennetta.

Yksi tutkittava (andragogiassa) ovat, uskikset, jotka elävät ja menneisyyden henkisyydessä. Mutta antaumuksellisuudessaan, altruismissaan ovat usein vertaansa vailla; siis heillä on jotain mitä muilta puuttuu.
Pohdin, että mitä helvetin kaistaleveyttä se syö siitä hengenvoimasta, jos vähän käyttää järkeään, pyhien tekstien tulkinnassa ja jopa politikoinnissa?

Ripsa kirjoitti...

Voi varjele. Minä en kyllä suurin surminkaan odota slaavilaista kukoistusta. Paitsi jos se estäisi niiden kansojen kärsimystä, mutta siitä ei ole merkkiä.

Siis inhimillistymisestä. Siellä on oltu raakoja toisia ynnä eläimiä kohtaan kyllä vissiin aina, se kai ei edes tuota sun andragogiaakaan vastaan puhuis. Luulin että antroposofia, josta olen aikoinaan ehdottomasti saanut tarpeekseni.

Se on varsinaista sillisalaattia ja mössöä. Päiväunet on hyvä juttu, jos ne saa käytetyksi hyväkseen! Nyt täällä on niin tiheä sumu, että se on tunkeutunut minun päähäni joten lopetan puhumisen tähän.

-rh kirjoitti...

Dalai Lama sanoi hyvin, ja tämän myös simultaani arvioni mukaan käänsi oikein: jos Buddhan (tai siis mm. Nagarjunan)opetuksissa on jotain, jota ei voi ymmärtää, niin se onkin tarkoitettu jollekin toiselle ihmiselle.

En tällä puolustele em. antroposofian nykyistä (allenus)tilaa, muuten kuin että liike voi nyt olla pontenssiin se, minkä Rudolf Steiner itse ehti huomata, ja sisäisissä esitelmissään toi myös julki. Sattuvaa. Ehkä Hän, tämä yksilöllisyys, joka on vaeltanut Euroopan läpi, itse on toisille, toisen aikakauden ihmisille vasta täysin aukeneva?
Näin sen tuumin.

Ripsa kirjoitti...

-rh,

luulisin että olen aika hyvin perillä noista ajatuksistasi. Mutta minulle buddhalaisuus ei ole absoluutti, eikä mikään muukaan, koska (kuten Herakleitos sanoi) kaikki virtaa eikä koskaan voi astua samaan virtaan.

Suurin osa tästä varjonäytelmästämme tässäkin keskustelussa on metaforista, niin kuin ihmisen ajattelussa muutenkin.

Minua ei hirveästi kiinnosta se, lähenenkö vai etenenkö itse sanoissani joitakin muita ihmisiä, mutta se on kiinnostavaa, että näitä näytelmiä syntyy. Miltei väistämättä.

Samalla täytyy kyllä muistaa, että länsimaisina ihmisinä me olemme yksilöllisyyden kyllästämiä ja se vääristää näkökulmiamme kaiken aikaa.