30.11.11

Mieli kiinnittyy



Tein gradua Tampereen yliopiston kulttuurintutkimusasemalla 1990-luvun alkupuolella. Kuljin Virroilta Tampereen yliopistolle seminaareihin ja kirjastoihin. Yliopisto oli alkavan murroksen kourissa. Keskustelin tutun tiedekuntasihteerin kanssa, joka sanoi että tämä on vasta alkua rahahanojen sulkeutumisessa.

Ihmettelin hänen käsitystään, koska en voinut lakata rakastamasta kaikkea sitä suurenmoisuutta, joka kirjastoissa vallitsi verrattuna 1970-lukuun, jolloin olin yliopistossa sitä ennen. Siellä oli kirjastoissa jo muutama tietokone opiskelijoiden käytössä. Minulla ei ollut linja-autovuorojen välissä aikaa tutustua niihin. Mutta ei minun tarvinnutkaan, koska kulttuurintutkimusasemalla oli myös muutama tietokone jo.

Ja kaiken huipuksi asemalla oli linkkiyhteydet Cernin WWW-järjestelmään joka oli uskomaton. Kaikki oli tietenkin merkkipohjaista, mutta ne oppi äkkiä. Cernin tiedekeskuksen syy ruveta tarjoamaan tiedelinkkejä kaikkien käytettäväksi – ensimmäinen yhteys oli nimeltään Lynx – oli yksinkertaisesti tahto jakaa tietoa kaikille, ei omia sitä.

Minulla oli kohta kotona itselläni kone, koska aseman konetta tarvitsivat muutkin, käytetty sellainen, ja hyvin pian myös linkkiyhteys – sähköposti ja muu tulivat Freeport-asemalta Vaasan yliopistosta puhelinlinjaa pitkin.


Yksi ensimmäisistä löydöistäni sattui olemaan Aristoteleen kirja De Caelo. Se oli ladattavissa kotikoneelle ilmaiseksi, en enää muista mitä kautta sen sain, mutta kun rupesin innostuneena lukemaan sitä, huomasin että kirjan englanti oli vanhaa ja lukeminen vaivalloista. En lukenut sitä kokonaan.

Ulkona sataa ja tuulee, olisi pitänyt tehdä asiaa kauemmaksi kauppaan, mutta rupesin lukemaan Tieteessä tapahtuu-lehteä 7/2011, jossa ensimmäisenä tieteenhistoriaa ja metafysiikkaa käsittelevä artikkeli. Jouni Huhtanen, Pierre Duhemista väitöskirjaa Oulussa tekevä ihminen, on pusertanut vaikuttavan pieneen tilaan valtavan määrän tieteen alkutaipaleen asioita.

Lainaan tähän aivan ensimmäisen kappaleen:
M.J.S. Hodgen ja G.N. Cantorin (1996, 838-839) mukaan 1900-luvun alun tieteenhistoriassa vaikutti ennen varsinaisen loogisen positivismin alkua Auguste Comten (1798-1857), Gottlob Fregen (1848-1925) ja Moritz Schickin (1882-1936) esiin nostama positivistinen tiedonintressi ja siihen kytkeytynyt tapa nähdä tiede historiallisesti kumulatiivisena, kohti lopullista muotoaan kehittyvänä erilaisten faktojen, metodien ja teorioiden kokoelmana. Tämän asenteen haastajaksi nousi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Pierre Duhemin (1861-1916), Ernst Cassierin (1874-1945) ja Bertrand Russellin (1872-1970) edustama tieteentutkimuksellinen suuntaus, joka ei hyväksynyt positivismiin sisältynyttä oletusta tieteen aukottomasta kehityksestä tai pyrkimyksestä nähdä luonnon matematisoinnin ja yhteiskunnan teknologisoitumisen vapauttaneen ihmisen skolastiikan ja taikauskon kahleista.

EN ole itse opiskellut tieteenhistoriaa enkä minkäänlaista filosofiaa. Käsitykseni asioista ovat ylen hataria ja filosofiasta olen oppinut jotain vain estetiikan kautta, koska pääopiskelusuuntani oli kirjallisuus. MUTTA en ole voinut välttyä tuolta kysymyksenasettelulta. Siinähän kysytään oikeastaan, onko tiede onnistunut vapauttamaan ihmisen tietämään.

Jokapäiväisessä elämässä on helppo huomata, että edes hyväätarkoittava populääri puhe tunneälystä ei ole estänyt kaikenkaltaisten uskomusten ylivaltaa ihan joka paikassa. Nyt tuota artikkelia lukiessani ja etsiskellessäni Aristoteleen De Caelo-tekstiä, joka on jossain koneen tai varakoneen uumenissa, tiedän ja tajuan, että jos ihmisen vapautuminen ajattelemaan on onnistunut noinkin kehnosti, minun pitäisi vähintään ruoskia itseni, kun en ole kyennyt ottamaan enempää irti opiskeluvuosistani.

Olen aina rakastanut oppimista. Olen ollut erityisen innostunut siitä, että asiat eivät ole niin kuin koulussa on väitetty – olen ylipäänsä iloinen siitä, että minulla on oikeus ja oikeastaan velvollisuus epäillä jok’ikistä väitettä. Kunnes se siis todistetaan oikeaksi. Ja kunnes taas se todistetaan vääräksi, kun on syntynyt uusi varteenotettava teoria. Yksinkertaisesti on hyvä että kaikki on muutoksen tilassa. Myös ihminen.


Aristoteleen pääväittämä tässä artikkelissa on ”Jokainen kappale pyrkii ikään kuin oman sisäisen luontonsa mukaisesti kohti sille ominaista olomuotoa ja asemaa (Duhem 1985, 431-432).”, eli tulee kulumaan kauan ennen kuin Albert Einstein pääsee sanomaan jotain massan ja painovoiman suhteesta. Ja nyt puolestaan on mahdollista, että uudet löydöt saattavat asettaa Einsteinin pääolettamukset epäilyksenalaisiksi. Tämä ei ole väitöskirjan lyhennelmä eikä tällainen diletantti sitä voisi kirjoittaakaan, mutta joka tahtoo tietää asiasta enemmän pystyy sen helposti tekemään.

Lähin kirjasto on se ensimmäinen tiedon paikka.

Historia on hurjan pitkä. Ihminen on onnistunut tähän saakka lähinnä tuhlaamaan aikaansa ajattelun, tietämisen ja toiminnan sijaan. Ei nyt sentään kokonaan. Ihminen on aika hyvin selviytynyt ottaen huomioon, että sen geeneissä asustavat räjähdysherkät ominaisuudet ovat vähän väliä asettaneet koko lajin olemassaolon vaakalaudalle. Eikä tietenkään vähiten nyt.

Kyse ei ole edes pelkästään geeneistä, vaan ihmisen laumaeläimellisyyden olemuksesta, joka tähtää esimerkiksi johtajuuksiin. Johtajista saattaa olla enemmän sille laumalle harmia kuin hyötyä.

Russellin, yhden noista tieteenhistorioitsijoista, päätyöksi n.k. suuren yleisön silmissä taisi jäädä Vietnam-tribunaalin perustaminen. Se liittyy läheisesti niihin asioihin, joita Suomenkin Sadankomitea ajaa: rauha on ihmiselle paras olotila ja sille pitäisi antaa viimeinkin mahdollisuus, että saataisiin jotain tolkkua näiden 7 miljardin otuksen elämään.

Törmäsin hienoon kirjaan tässä parin viikon aikana, onneksi niitä syntyy jatkuvasti. Kirjoitin siitä täällä. Siinä sanoman ydin on maailman yksinkertaisin ja vaikein asia, rakkaus.



Ei kommentteja: