8.11.11

Raameissa



Kuuntelen kansanmusiikkiasemaa tietokoneen radiolta, latinalainen Amerikka. Siellä on sanoja, joita en tunne, koska en osaa portugalia enkä espanjaa. Maailma olisi aivan erinäköinen, jos minulla olisi nekin kielet.

Tarkoitan tietysti omaa maailmaa, muiden ihmisten maailmasta minulla ei voi olla kuin pintapuolinen käsitys. Ehkä niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, kuinka paljon näyttävät. Hymy ei aina tule onnellisuudesta. Itku ei tule aina surusta. Tässä musiikissa taju on rytmissä ja melodiassa, ei sanoissa. Jossakin kohtaa on pidätettävä hengitystä ja sitten huokaistava pitkään.

Kaikki voi olla perinpohjin päinvastoin. Kun on aivan hiljaa ja katsoo oksan taipuvan tuulessa tai kun heittelehtii yöllä unettomuuden riivaamana, voi ajatella niitä selviä raameja joissa on nähnyt tapahtumia pitkin päivää. Raamien ulkopuolisuus häiritsisi, siksi on paloiteltava.


Lyhyt poika ja pitkä poika kieriskelivät parkkipaikalla ja painivat. Jäin katsomaan. Lyhyen pojan pää oli pitkän kainalossa. Arvelin että lyhyt poika nousee ylös ilman päätä. Pitkä poika nostaisi pään ylös. Poika olisi lukenut jostain miten pää kutistetaan niin, että sen voi ripustaa vyöhön.

Pyörä vie minut lähelle monen linnun uimareittiä. Nyt lintuja ei ole kuin yksi. Pysäytin nuorenmiehen, lintu sukelsi, hänen oli odotettava. Mies kohautti olkapäitään: sotka.

Sotkat eivät ole muuttaneet etelään. Mutta jos sotkan muna on ollut muinaisen jumalattaren polvella, kun oli vain horisontti: vesi ja taivas. Jumalatar on kellunut. Mikään ei ole – oman arkikokemukseni mukaan – yhtä taivaallista kuin kelluminen. Kellumalla ei tavoita minkäänlaista pohjaa, eikä tule mitään tarvetta kohottaa kättä ylös että tavoittaisi painovoiman. Painovoima voi olla musertavaa.

Sotka kuvitteli ehkä löytäneensä pesäpaikan. Mutta nyt oli vain yksi sotka, joka sukelsi heti jos liikahdin. Panin pyörän nojaamaan puunrunkoa vasten, runko kasvoi sammalta. Sammal on puussa syvemmän vihreää kuin kiven päällä, sillä on enemmän ruokaa.


Tietokoneen radiosta tulee kansanmusiikki-ilta musiikkitalolla, Suomen Helsingissä. Ajattelen kansantanssijoita Kaustisella. He olivat puulavalla, notkossa. Kansallispukuja ei ollut, vain 1800-luvun nuorten vaatteet, värit, liinat, nauhat, pojilla saappaat. Lavan reunalla soittivat viuluilla, harmonilla ja haitarilla. Siinä oli raskas jytke. Saappailla piti lyödä lavan puuta kovaa.

Mutta se ehkä kuuluu sen pitkän Perhonjoen laakson elämään: miten ajatellaan musiikki ja miten ajatellaan liike siihen. Kumpikin tuntuu olevan välttämätön. Pelimanniravintolassa minua odotti säveltäjä P.-H. Nordgren. Halusin kysyä häneltä monta kysymystä musiikin synnystä, mutta unohduin katsomaan hänen otsaansa, johon ihosta oli painunut syvään siihen nuottiviivasto.

Olin kääntynyt jo kauan sitten poispäin painivista pojista. Kummallakin oli punaiset posket ja he nauroivat. En tiedä miksi ajattelin sitä naurua viattomaksi. Ehkä vain sen takia että se oli heleää.


Ongelma on nyt tietenkin se, että kun olen ottanut kuvia, nauru on kuulokuva, niin siihen ei voi ajatella eettisiä kvaliteetteja. Tulin mäkeä ylös ja yhtäkkiä eteen ajoi iso musta auto. Suojatie oli tien mutkassa ja auto peitti sen kokonaan. Tummennettujen lasien takaa ei näkynyt mitään, olin puolivälissä katua, joten koputin ikkunaan.

Siinä oli nuori nainen ja vieressä pieni lapsi. Hän sanoi että hänen on pakko ajaa suojatielle, koska muuten hän ei voisi nähdä isommalle kadulle. Minun oli pakko kysyä häneltä oliko hänelle opetettu niin. Oliko autokoulussa opetettu että vasiten on ajettava suojatielle katsomaan tuleeko poikkitietä joku?

Olin vihainen, olin raivoissani. Minä en ollut osa hänen maisemaansa ollenkaan, minulla ei ollut väliä. Jos olisin ollut suojatiellä kymmenesosan sekuntia aiemmin, hän oli ajanut päälleni. En ajattele omaa kuolemaani, koska se on suhteellisen väistämätön tapahtuma. Olin vihainen siksi, että pieni tyttö oppi että hänen äitinsä auto saa ajaa kenen yli vain.



Onko tässä taas laadullinen asia? Miksi nuoret naiset ovat pahoja ja välinpitämättömiä, jos he ovat niin rikkaita, että omistavat ruumisauton kokoisia mustia autoja? Hänen pieni tyttönsä ei opi koskaan nauramaan heleästi. Eihän hän opi ikinä edes painimaan.

Musiikissa on viimeinen numero yhteislaulua. Äänet ovat heleät, avoimet. Katsomossa taputetaan käsillä tahtia.


6 kommenttia:

  1. Ripsa, koneiden hallitsema ihminen, ei siis ihmisten hallitsemat koneet mietä vievät.

    Näen minäkin sen jokaikinen päivä eikä sukupuolella ole rnää väliä siinä, kuka koneiden hallintalaitteita hyväilee.

    Mutta mitäs teet?

    Kasvatat vain itsellesi ja lapsillesi pitemmät ja pitemmät epäluuloisuuden tuntosarvet että kanssakulkijaa varoa osaisivat.

    Lohdutukseksi Tapio Heinosta: http://www.youtube.com/watch?v=C3WdKWqwdGc&feature=autoplay&list=AV4oVf-d_DwKAkSc7PIzYN0jpijxL2Up-i&lf=list_related&playnext=3

    VastaaPoista
  2. Valto,

    tuossa viimeisessä kohtauksessa, jossa oli selvästi kuoleman uhka, raivostutti eniten se, mitä nuori äiti opettaa lapselleen.

    Koulu ei ota osaansa eettisten asioiden opettamisessa. Lapset eivät viihdy edes koulussa. Niin joo, tähän halutaan ihmisten aina lisäävän, että eipäs yleistetä.

    Sinulla on pienet lapset koulutiellä ja varmaan olet usein sydän syrjällään.

    En tiedä tahdonko sitä pientä ja usein ahdasmielistä kylääkään enää takaisin sosiaalisena oppimispaikkana. Mutta kyllä niissä oli puolensa.

    Olen elänyt yhdessä kylässä, jossa tuollainen nuori rikas nainen ei olisi ollut mahdollinen a) kellään ei ollut niin paljon rahaa (ja olisi ollut naurettavaa tulla ajelemaan moisille vaunuilla kapeille teille), b) kylä kasvatti lapset.

    Mutta kyseisen trubaduurin tai sen sukulaisen asunnossa olen kerran ollut vuokralaisena. Kuoli nuorena.

    VastaaPoista
  3. Ripsa, ja jos on kouluja, joissa menee kaikilla "mittareilla" mitattuna vallan loistavasti, niin ne viedään koulujen teurastamolle kuten käy Kajaanin Normaalikoulun missä lapseni ovat.

    Pikkukylät ovat monasti kauhistus, mutta kuten sanot, on niissä puolensa. Osaisivat vain niiden asukkaat itse avautua maailmalle. Ei niihin voi avaramielisyyttä viemällä viedä vieraista lähteistä ellei itsellä tahtoa ole muualta; kannettu vesi ei kaivossa pysy.

    Tapio Heinonen tosiaan kuoli nuorena, 45 v, aivokalvontulehdukseen, mutta olihan hänellä muitakin sairauksia että kai se sitten heikensi vastuttuskykyä. Hän on ollut yksi suosikkilailajistani niin siksi on helppo valinta joihinkin tilanteisiin.

    VastaaPoista
  4. Olen lapsena tuntenut monia tuollaisia kyliä. Silloin pienviljelijät olivat vielä olemassa. Oli sellaisiakin, kuin isoäitini, joka kuului talonpoikaistoon, siis selvään luokkaan. Kulki ennen talon saamista nuorisoseurantaloilla puhumassa sivistyspropagandaa.

    Hänen kulkemisensa päättyi sisällissotaan. Se tarina on sitten taas toinen juttu.

    Sitten oli toisen isoäidin paikka, jonka nuorisoseura rakensi perheelle eläkepaikaksi. Siellä ei nyt enää ole oikein ketään ja maat jouduttiin sodan jälkeen myymään. Ja mikä kamalinta, nyt niillä isoisän isän suosta raivaamilla kahdeksalla hehtaarilla on golf-kenttä.

    Nimittäin ajattelen edelleen niitä pieniä kyliä ruuan tuottamispaikkoina. Öljyä ei riitä ikuisesti. Tehoeläintuotanto rupeaa tuottamaan sairauksia jotka leviävät ihmisiin (ehkä ovat jo levinneet). Silloin on pakko oppia pienviljelys uudelleen.

    Sivistyspropaganda pitäisi sitten sitä myöten aloittaa uudelleen. Koneita ei tarvitse tuhota, kunhan opitaan käyttämään näitä enemmän yhdessä.

    Olisin aivan hirveän mielelläni mennyt kuvataiteilija Aira Niemi-Pynttärin muistonäyttelyn avajaisiin Alajärven Nelimarkka-museoon sunnuntaina viikko sitten, mutta mikään julkinen kulkuneuvo ei voi kuljettaa minua sinne ja takaisin päivässä. Kahdessa päivässä onnistuisi jotenkin, mutta sitten pitäisi olla jossain puolivälin krouvissa yöpaikka. Mutta kun ei ole.

    Tämä on niin iso, siis laaja maa ja täällä asuu niin vähän ihmisiä, että on tuhlausta pitää paikat saavutettavina vain yksityisautoin.

    Tässä kaupungissa ei kovin paljon ole kulttuuritapahtumia. En minä tänne Helsinkiä ole vailla, se nyt puuttuisi, mutta meiltä loppui jopa lauttayhteys Ruotsiin.

    Jos ihmiset nyt tässä taloudellis-luonnonkatastrofaalisessa tilanteessa ottaisivat ja miettisivät tekemisensä, niin paljon voitaisin tehdä. Mutta kun valta keskittyy niiden käsiin jotka haluavat sen myötä tulevia etuisuuksia ja lupaavat ajattelemattomille ihmisille aina vain sitä tai tätä hyvää, niin kuva omaksi hyväkseen ja ilokseen työtätekevästä kansakunnasta on yhä kauempana.

    En minä tässä kansallismielisyyttä manaa, vaan ajattelen vain tätä aluetta jossa puhutaan tätä omituista kieltä, jota ei ole missään muussa. Me voidaan kohta olla uhanalaisia.

    VastaaPoista
  5. Ripsa, heräsin aikaisin kamalaan suonenvetoon jalassa. Aikani yritin jalkaani käännellä ja väännellä, mutta ei auttanut ja oli noustava tassuttelemaan tuvassa joka (tassuttelu) sitten auttoikin. Laitoin samalla riisipuuron haudutuskattilaan koska kohta taas puolenkymmentä nälkäistä suuta on ammollaan pöydän ääressä.

    Tästä sitten loihen ajattelemaan seuraavan Kaltiojuttuni aihetta "Kainuun kurjuus", että josko sen todella saisin minä tehdä kuten piätoimittajan kanssa viestiteltiin. (dl 30.4.12)

    Aloitin tuossa jo asioiden ja näkökulman hahmottamisen päiväkirjaani. Se tulisi olemaan entisenlainen; pyöräillen ja päiväkirjamaisesti, mutta nyt vain kuukaudet mainiten.

    Ajattelen, että "kurjuus" pitäisi saada ironiselle akselille väännettyä kuin jalkaa vaivaava suonenveto. Siinä voisi näkyä maaseudun toimeentulon nurinkurisuuteen sortumisestakin häivähdys...

    Saappaat nähä, millaisen paistin kypsyttelen...

    VastaaPoista
  6. Valto,

    tiedät että olen juuri tilannut Kaltion ja tykkään siitä kuin hullu puurosta (tykkään ruis- ja kaurapuurosta, mutta riisipuurosta en, syytä en tiedä) ja hihkun täällä ittekseni että sait ittes ottamaan sinne yhteyttä uudestaan.

    Minusta se päätoimittaja tuntuu hyvältä tyypiltä. Ylipäänsä siinä porukassa olisit just tismalleen oikeassa paikassa.

    Kuunteles tarkasti Tuomari Nurmion Kurjuuden kuningas! Luulen että se on YouTubessa, mutta minä en ikinä onnistu löytämään sieltä mitään, kun juutun jo alle puolenvälin johonkin muuhun.

    Ja mitä tulee maaseudun näkemiseen, niin en oikein tiedä missä muualla kuin rakennuksilla sitä on paremmin nähnytkään. Ainakin täällä kulkivat rakentajaporukat vielä 1970-luvullakin paikasta toiseen, tosin niillä oli silloin jo jonkinmoiset toiminimet. Kai laki sen määräsi, en minä tiedä.

    Mutta valitettavasti se rakentamisen arki näkyy parhaiten kirkonkylien tuhoamisena. Kun kunnan isät ja äidit eivät tajunneet millainen on kaunis ympäristö. Rakennusporukoiden syytä se ei tietenkään ole.

    Olen aivan älyttömän iloinen puolestasi! Kyllä sinä sen tekstin teet, ei epäilystäkään.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista