18.12.11

Hieno paikka



Alle kouluikäisenä asuin Seinäjoella Seurahuoneen viereisessä talossa. Seurahuoneella asui pieni tyttö, joka ei osannut yhtään suomea ja sillä oli korkkiruuvikiharat ja nukke, joka sanoi Mama, kun sitä käänsi selälleen tai mahalleen, en muista miten päin se meni. Se korkkiruuvipää ei antanut pidellä nukkea, joten kohautin olkapäitäni ja menin omalle pihalle.

Pihan aidan läpi näki kyllä milloin hieno tyttö tulisi ja voisin suunnitella kenties jotain ihan siitä syystä että likka kuvitteli että käteni olivat likaiset. Ne todennäköisesti olivat, koska meillä oli siinä pihan perillä hiekkalaatikko ja sitä paitsi vihannesmaa, jota pitäisi kohta kastella. Eivät lapset kulkeneet pitäen nukkeja käsivarsillaan vaan tekivät töitä, koska äitien piti hoitaa pienempiä lapsia.

Kun muutettiin etelään Vaasantalosta, en nähnyt Seurahuonetta ennen kuin jotain 35-vuotiaana, kun muutin takaisin maalle. Siis Pohjanmaalle. Se oli vähän nuhjuinen ja kulunut, mutta ehkä 30 vuotta on pitkä aika ja sinä aikana tulee nuhjuisuutta. Kyselin ympäriinsä kuka se pieni suomea osaamaton tyttö olisi ollut, mutta ketään ei ollut enää paikalla niiltä ajoilta. Nyt ajattelen että tyttö on varmaan ollut sotalapsena Ruotsissa.

Ja ennen lopullista Vaasaan muuttoa olin käynyt Vaasassa kulttuurilehti Lakeuden Kutsun kokouksissa, joita pidettiin aina hotelli Astorissa. Se sijaitsee melkein vastapäätä asemaa, joten se oli meitä maakunnassa asuvia ajatellen hyvällä paikalla. Toimituskuntaa Vaasasta oli 3-4 henkeä, maakunnasta tietysti enemmän, mutta läheskään kaikki eivät tulleet Vaasaan.

Aina on ollut olemassa Vaasa ja maakunta, eivätkä ne juuri sekoitu.

Hotelli Astor oli hieno. Se oli oikeasti hieno. Siinä ei ollut tupakanpolttamaa Seurahuonetta muistuttavaa nuhruisuutta lainkaan. En juuri ollut yötä Vaasassa, koska junalla pääsi silloin vielä myöhäänkin kotiin, Seinäjoen kautta.

En tuntenut kaupungista muuta kuin Astorin. Se oli 1980-luvun puolivälissä taiteilijakapakka. Meillä oli kokous jossain kabinetissa ja sen jälkeen tutustuttiin moniin paikallisiin ihmisiin. Tunsin ehdottoman maalaisena joutuneeni väärään paikkaan: toisen kerroksen ravintolassa oli ikkunoissa paksut samettiverhot, hyviä tauluja seinillä, hienot huonekalut, kaikki. Silti hämmentävästi tapaamamme vaasalaiset taiteilijat, näyttelijät ja muusikot vaikuttivat aivan samanlaiselta porukalta kuin missä tahansa kaupungissa taiteilijaväki tuntuu.

Ei ollut puheessa yhtään eroa verrattuna Helsingin Kosmoksen puheisiin. Ideoita tuli tulvimalla ja minä kirjasin niitä ylös senkun kerkisin. Tajusin heti että Astorin porukka oli sellaista, joka todella tekisi juttuja lehteen ja joka oli sitä paitsi oikeasti kiinnostunut siitä, mitä olimme saaneet aikaan. Se oli vielä hämmentävämpää, koska maakunnassa kulttuuriväki oli hajallaan ja yhteyttä pidettiin postitse ja puhelimitse. En usko että maakunnassa lehteä oikeastaan edes lehdeksi noteerattiin n.k. paremmissa piireissä. Ei kyllä varmaan Vaasassakaan. Täältä ei mistään saa ostaakseen kulttuurilehtiä ja kirjakauppakin on täynnä krääsää.

Astor oli aikamoinen mysteeri paikaksi verrattuna Seurahuoneeseen. Junassa päädyttiin siihen, että eivät ruotsalaiset noin hienoja voi olla, joten interiöörin täytyy olla peräisin tsaarin ajalta. Minua jäi mietityttämään ruotsalaisten osuus. Siis suomenruotsalaisten, tässä tapauksessa Vaasan ruotsalaisten. On heissä täytynyt olla rikkaita, jotka ovat voineet rakentaa noin kauniin talon.

Sitten tapahtui keikaus. Astor myytiin. Koko se kaunis sisustus pilattiin, mitään ei jäänyt jäljelle. Ulkokuori on jonkun ulkomaan renessanssiajan talon kopio tai jäljitelmä, mutta ehdin nähdä että Vaasassa oli muitakin hienoja taloja. Sen sijaan Astorin sisäpuoli muuttui niin tyystin, että emme enää voineet kokoontua siellä. Lehtikin loppui ilmestymästä, joten se siitä.

Sitten tuli Vaasaan muutto, oikeastaan ensimmäinen tutustuminen kaupunkiin vähän tarkemmin. Kulttuuriväki oli hajallaan Astorin muutoksen jälkeen. Me emme kyenneet menemään muuttuneeseen ravintolaan, se olisi tuntunut jotenkin pyhäinhäväistykseltä.

Tinka tutki ruokalistaa päätään pudistellen. Hän inhosi porsaankyljyksiä yhtä paljon kuin palttua ja verilettuja. Czarda kohotti katseensa Iltaan. ”Me taidamme elää herroiksi ja ottaa oskarinleikkeen kumpikin”, hän vilkaisi Tinkaa, ”tiedän että bearnaisekastikkeesta sinä ainakin pidät...”

Tässä on sitaatti Pirkko Lindbergin kirjasta Hotelli Kaipaus (suom. Saara Villa, Schildts 2010). Tuollaisia ruokia pieni tyttö sai kirjan hotellissa, joka muistuttaa mitä suurimmassa määrin Astoria ja sijaitsee asemaa vastapäätä Vaasan kaupungissa. Samoihin aikoihin minä kulkea lampsin Seinäjoen kansakoulusta kotia kohti maitopullossa klimppistä kauravelliä, joka oli ollut päivän ateria ja jota en kyennyt syömään. Tyhjensin pullon vaivihkaa jalkakäytävän viereiseen ojaan.

Koska kotonakin oli lähinnä klimppistä mannavelliä, niin olin niihin aikoihin lopettanut syömisen oikeastaan kokonaan. Kirjan tapahtumat olivat joskus 50-luvun alkua ja silloin minä aloitin kouluni. Kirjan Tinka eli Katinka oli vanhempi kuin minä. Hän muisti Vaasan pommitukset.

Tässä kaupungissa on vuosittain kaksikielinen kirjallisuustapahtuma nimeltä LittFest. Siellä käyminen ei onnistu minulta enää, koska kirjastossa ei ole induktiosilmukkaa. Vaasa on monella tapaa suomenruotsalaisten pääkaupunki. Vasabladetia luetaan myös hotellissa kirjan mittaan. Tinkan äiti Czarda on saanut orvon lapsen hoitaakseen ja koska hän on hotelleissa ja ravintoloissa töissä, niin hän on ollut töissä monessa paikassa.

Suurin osa kirjan tapahtumista on Vaasassa. Kirjan kirjoittaja Pirkko Lindberg oli mukana eräässä ensimmäisistä kirjallisuustapahtumasta, ehkä viisi kuusi vuotta sitten, pitemmän aikaa sitten. Puhuin hänen kanssaan ja hän kertoi että aikoo kyllä vielä kirjoittaa Astorista. Kysymysmerkki: ”No, kun asuin siellä lapsena.”.

Katsoin pitkää ja vaaleaa kirjailijaa, muistin nähneeni hänet televisiossa, olin lukenut joitain hänen kirjojaan. ”Siis äitini oli töissä Astorissa”, kirjailija selvitti. Ahaa.

Kirjailija jotenkin kuvittautui lapsena näkemääni Seurahuoneen pieneen suomea osaamattomaan tyttöön, jonka nukke sanoi Mama. Tässä kirjassa Tinka kutsuu huoltajaansa nimellä Mami. En muista mitä puhuimme, mutta sen tiedän että yritin kysyä häneltä millainen Astor oli silloin. Sen on täytynyt olla erilainen kuin 80-luvulla.

Nyt kun asun Vaasassa ja tiedän että Vaasoja on ainakin kaksi, suomenkielinen ja ruotsinkielinen, luen kirjaa luultavasti aika eri tavalla kuin muualla Suomessa asuva lukija, aivan kielestä riippumatta. Olen iloinen siitä, että Lindberg sai kirjan kirjoitetuksi. Se on tytön kehityskertomus sodanaikaisen ja sen jälkeisen ajan Vaasasta, jossa elämä elää suhisee.

Tuntu on pikkukaupungin. Jälkikirjoituksen monet nimet ovat tuttuja. Mutta ne tuskin olisivat tuttuja, jos olisin jäänyt asumaan maakuntaan tai suunnannut takaisin etelään. Olen sitä paitsi tässä välissä asunut kahdessa muussa maassa, ynnä monilla paikkakunnilla myös Suomessa, niin että kyllä tämä kaupunki tuntuu oudolta.

Tämä on kaksikielinen kaupunki, mutta en osaa puhua ruotsia. Niin kuin koulussa opetettiin tai Ruotsissa opin itse. Olen unohtanut, tai sitten tämä on todella outo paikka. Lindbergin kirja on Vaasan historiaa ja selittää paljon. Mutta enimmäkseen se on kuitenkin tytön kehitystarina, joka kietoutuu ottoäidin maailmaan myös niin, että kummallakin on saksalainen poikaystävä.

Olisi pitänyt kysyä Lindbergiltä oliko hänellä puhuva nukke. Hän kertoo vain mustasta nukesta, joka jollain lailla kietoutuu yhteen Vaasasta muuttamisen kanssa. Takaisin Helsinkiin. Nuken kasvot olivat hiertyneet. Ehkä se ei puhunut.

***
Tällä välin talvi epäröiden yrittää tuloaan tänne. Pohjoisesta ei puhalla. Ei puhalla mistään, mutta jostain syystä lämpötila sahaa nollan kummankin puolen sinnikkäästi viikkoja.

Koskaan ei tiedä milloin kaatuu matkalla uimahalliin.


        Joutomaan päällä ihan vähän lunta. Toisella puolen nostokurkia. Kuka tänne muuttaa?





Joka tapauksessa jalat ovat läpimärät kotiin tullessa. Onneksi ystävä lähetti villasukat.



4 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Mielenkiintoista aina lukea Vaasasta kun olen käynnyt siellä pari kertaa, ja mukana tarina kirjailijastakin.

Ihmeen leuto talven alku siellä! Tuleekohan valkoinen Joulu ollenkaan?

Aiheesta toiseen - Mieheni lukee mielenkiintoista kirjaa Finnish Lessons, suomen ihmeellisestä koulutuksesta, vastauksena Amerikkalaisten kysymyksiin: http://finnishlessons.com/

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,
tämmöisiä talvia on aina silloin tällöin. Eilen oli lunta, nyt näyttävät räystäät tippuvan vettä, lämpöä on +4 C. Onko teillä Fahrenheitit käytössä niin kuin Jenkeissä?

Minusta oli hienoa että kirjailija sai paksun ja hyvin kirjoitetun kirjan valmiiksi, niin kuin hän monta vuotta sitten sanoi päättäneensä tehdä. Luulen että hänen käyntinsä täällä vahvisti päätöstä.

Tämähän on aika ihmeellinen kaupunki. Täällä erottaa selvästi että paikka on ollut kuvernementin pääkaupunki, siis tsaarin suuriruhtinaskunnan.

Tänä aikana kun minä, mies ja kissa/kissat ollaan täällä asuttu ei ole ollut vielä yhtään mustaa joulua. Saas nähdä miten käy.

Tuosta Finnish Lessons-kirjasta olen kuullut. Se on koottu varmasti ihan sen takia, että Suomi menestyi parhaiten maailmassa PISA-kokeissa. Siinä mitattiin perustaitoja: lukemista, kirjoittamista, matematiikkaa ja sellaista.

Korkeamman oppimisen tutkiminen voisi antaa erilaisen tuloksen, ei tuota tiedä.

marja-leena kirjoitti...

Kanadassa käytetään Celsiusta ja metri systeemi, vaikka vähänkin molempaa sekalaista kun monet ei halua muuttaa vanhasta systeemistä.

Niin, olemme kovasti seuranneet PISA kokeita ja monta lehti juttua asiasta, Kanadassakin aletaan katsoa Suomen koulutusta.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,
muistaakseni USAssakin on kumpaakin, ainakin sotilassysteemit ovat vissiin metrisiä. Luulin että teillä mennään emämaa Englannin mukaan. Minä en ikinä oppinut Fahrenheiteja ja muita omituisia mittoja.

Englannin pubeissa ostetaan olutta pinteissä. Mutta yleensä se kyllä on metrinen, niiden systeemi.

Meillä Suomessa ollaan ymmärrettävästi hämillään PISA-jutun suhteen, kun kumminkin joka puolella on leikkauksia, kun budjetit paisuvat ja lainaa otetaan. Myös siis tottakai opetuksessa on leikkauksia.