11.1.12

Hämärä tanssii


Pentti Saarikosken viimeisen runokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestä tulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussa sanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.

Hämärä kuitenkin tanssii. Sitten joku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanha kunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, mutta hämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästä sitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.

Se ei oikeastaan haittaa, koska se kirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasat kasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy se Tiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, että jossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.

Keskipäivän uutisten jälkeen jotkut rupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivat rahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:n ohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaan kuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisesti lopetettukin.

Ei ole edes varmaa että voisin kuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikalla oli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellista musiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaan kuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.

Minä en käsitä minkä takia joka vuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioita jotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviä kulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtia kuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitä varten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jo kuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet ja induktiosilmukat toistavat nuotit väärin.

Ilmeisesti Radioateljeen tekijät alkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellä tehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut Hannu Taanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes Jukka Kemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkin kahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. En päässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimellään puhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeä ennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.

Selvä. En voi siis kuunnella enää dokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuin YLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset ja paikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskus istunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseen keskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaan mietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaa että mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi jo formuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää, kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.

Radioateljeessa olen kuunnellut kertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisen naisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen, lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaiken sanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oli ympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmän viiniä, varmaan yksinäisyyteen.

Sellaisesta elämästä lauloi muinoin amerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:
Life that I fashioned,
Not what I wanted,
But things often turn out that way.
Now I’ve forgotten all the dreams
I once lived for
As life becomes day after day.

Siinä laulaa samantyyppinen pettynyt nainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisen runoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanut runot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla, instrumentti on japanilainen koto.

Se on kanteleen tapainen soitin, sitä soitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntä livenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisi esiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täällä asemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikki vesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasan kanssa. Hento nuori nainen.

Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta se on mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen sai matkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehditty kuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.

En ehtinyt mukaan Nurmoon (olin uppeluksissa paksun israelilaisen kirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisia runojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:

Tämä on ankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaa hirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyy kelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruoho uhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuoden kaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaa kyllä kuka on voitolla.
(Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa. Tammi 1987)

Säiden ja ilmojen puolesta emme pääse kyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannut jonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikat johtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni on kaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kun rikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.

Minä muistan kerran kysyneeni miksi naapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynyt puukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkia ajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, että voimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.

Että jos tulee vielä myrsky? Oli kevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuri ollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiin ruokaa spriikeittimellä.


11 kommenttia:

  1. Ripsa, minäkään en ole oikein kärryillä näistä Yle-"uudistuksista". Kyllähän niihin tottuu, mutta vuosikymmenien kokemuksia radionkuuntelussa omaavien on helppo sanoa, etteivät uudistukset kovin nerokkailta ratkaisuilta vaikuta. Varsinkin kun näyttää, että niitä tehdään jonkin sellaisen "vaikutuksen alaisena" jonka esim. nyt ovat nimenneet "nuoriksi aikuisiksi"...

    VastaaPoista
  2. Valto,

    varmaan muistat vielä sen ajan kun oli vain kaksi radiokanavaa, Lahden ja sitten se Ula-radio? Sitten tuli kolme kanavaa.

    Minä olen tainnut pysyä koko ikäni suunnilleen sen saman Ula-radion kuuntelijana. Muistan hyvin elokuun pimeät illat kun pyöräilin tädin luo kuuntelemaan kuunnelmia. Taisivat tulla jo silloin maanantai-iltaisin.

    Meillä oli mökillä sellainen kideradio, antenni katolla, joskus kuului, joskus ei. Pääasia oli että pikkusisko ja veli pitivät möykkää ja välillä isä ja äitikin, ettei minulla ollut rauhaa kuunnella.

    Yleensä kävin tädin kanssa laitumella iltalypsyllä ennen kuin mentiin sisälle kuuntelemaan.

    Onneksi radiota voi kuunnella netissäkin, mutta on ilmeisesti katsottava se ohjelmakartta, ovat muuttaneet todella paljon nyt.

    En minä usko että nuoret aikuiset ehtivät keskittyä istumaan alas ja kuuntelemaan. Eikö heille riittäisi YLE-X vai mikä se Rock-radio on tänään? Äh, onko heissäkin muka näitä kulttuurinpuremia?

    VastaaPoista
  3. Yle1 taisi viimeksi onnistua liian hyvin, joten onhan se sitä myöten profiloitava. Ja profilointiahan se nimellä esiintyminenkin on, hyvässä ja pahassa. Radio on kuitenkin aika vaativa väline, vaativampi tv:tä, jossa kuvalla voi paikata kaikenlaista.

    Karkeastihan radionkanavajako on "aina" mennyt niin, että
    1 - vakava ohjelmisto (aikoinaan korosteisesti)
    2 - "rinnakkaisohjelma", jonka muodoton hirveys sitten murtui

    3:ksi, josta syntyivät Radio Suomi ja YleX.

    Lisäksi ja ohella 1-2 på svenska.

    Sitten tuli vielä Yle Puhe, joka oli onnistumaisillaan, mutta nyt ne heittävät sinne URHEILUN, joten se siitä. Nyt en aio enää avata koko kanavaa.

    Luulen näet, ettei siitä seuraa se, että Radio Suomen urheilulähetykset vähenisivät, vaan se, että nyt urheilua tulee kahdelta kanavalta. Urheiluahan Suomessa ei voida tarpeeksi lähettää, vaikka sitä tulee neljältä tv-kanavalta ja noin 10:ltä urheilukanavalta. Lisäksi lähetystuntien kasvu tuntuu olevan suhteessa Suomen menestyksen laskuun eri lajeissa.

    Etköhän muuten potki nuorta itseäsi jalkaan, tuolla mietiskelylläsi, voiko nuorten aikuisten joukossa esiintyä kulttuuripuremaa?

    VastaaPoista
  4. Heli,

    ajatteles, en ehtinyt kuunnella tuota Puhetta kertaakaan!

    Kyllä minä mieluusti kuuntelen silloin tällöin noita tiedepainotteisiakin ohjelmia, mielestäni niitä on kaiken aikaa tullut YLE Radio 1:stä. Minulla on sellainen tunne että kulttuuriohjelmia oli ennen enemmän. Kuunnelmat olivat pitempiä.

    Urheilun ja kulttuurin vastakkainasettelu on ollut olemassa aina ja tulee ikuisesti olemaan, aamen. Ei minun hinkuni vesijumppaan toisaalta pane minua karsastamaan kirjallisuutta. Päinvastoin.

    Pää alkaa voida paremmin ja kykenee ottamaan vastaan kirjojen sisältöä kun kroppaan on lisätty happea.

    Joo, kyllä minä järsin omaa nilkkaani kun väitin etteivät nuoret kuuntelisi kulttuuria. Heillä kuunteleminen voi olla kumminkin vähemmän keskittynyttä.

    Me asutaan kolmen koulun läheisyydessä, ja pennut ajavat tuhatta ja sataa ohi kuulonapit korvissa. Ei, ei niitä saa kiinni että voisi kysyä mitä he kuuntelevat.

    Meillä on kaksi korvalappuradiota. Niiden ongelma on se, että ne eivät tahdo pysyä halutulla asemalla.

    Mutta. Luulen että ohjelmien piiri pieni pyörii johtuu siitä että YLEn hallinnon ihmisillä ei ole muuta tekemistä. Mikä muu se syy voisi olla?

    VastaaPoista
  5. Ripsa,

    jos ryhtyisin varkaaksi voisin hyvin kuvitella varastavani runokirjoja, aika valikoiden tosin.

    Tuo Saarikosken trilogia lienee hänen ydinmehuaan Mitä tapahtuu todella kanssa, joten etsiä kannattaa ellet jo varsin ulkoa osaa.

    Kyselit Unkurilassa valas-kokoelmasta. En ole ehtinyt tutustumaan, luen usein uudet kokoelmat parin vuoden viiveellä, ellei satu kirjastossa vahingossa vastaan. Mutta kyllä tuo lukusuunnitelmiin kuuluu, kuulen mielelläni jos haluat sitä luonnehtia tai markkinoida jotenkin.

    Pessoa-jutuista tuli mieleeni: tänä iltana on Teemalla tarjolla Pessoan ja Kavafiksen kuvitteellinen kohtaaminen, kaipa se vielä uusintanakin tulee jos et ehdi viestiäni ajoissa lukea.

    Lapsena kuunneltiin paljon radiota, kun töllöä ei (aina) ollut. Radioteatteri on jäänyt mieleeni. Välineenä (teatteri) radio muistuttaa kirjallisuutta, se kehittää mielikuvitusta ja tarkkaavaisuutta.

    Köyhyys/yhteiskunta-asioihin liityen, kadun miltei joka kerta kun suuni näppäimistöllä avaan. Äitini sanoisi että kyllä olis kirveellä töitä.

    VastaaPoista
  6. Hei Kristian,

    en minä tuota valas-kirjaa sen enempää, mutta olipa vain minusta hyvä esikoinen. Pidin siitä, koska Silene Lehto oli pannut mukaan tuhdin paketin biologiaa.

    Olen siis lueksinut juttuja valaista. Eilen sain podgastin toimimaan tämän iBookin kanssa (vihdoinkin!) ja kuuntelin Vienanmeren maitovalaita ja Tyynen valtameren miekkavalaiden puhetta tai laulua. Ilmeisesti heillä on täysin omanlaisensa kieli, suomalainen tutkija yritti puhua siitä, mutta sanoi että sitä on aika vaikea kuvata.

    Minä en ole ikinä tainnut varastaa runokirjaa. Mutta sen sijaan varastin tulevan runoilija Arto Kytöhongan vanhempien kirjakaupasta Sven Lindqvistin kirjan Myytti Wu Tao Tzusta (siis se kiinalainen maalari joka astuu taideteokseensa ja katoaa). Syy ei ollut rohkeuden kokeilu, vaan se että tarvitsin sitä kirjaa eikä minulla sinisenköyhänä opiskelijana ollut varaa ostaa sitä, eikä kirjasto suostunut hankkimaan sitä. Sitä ei muka olisi luettu.

    Arto Kytöhonka sanoi siihen sitten parikymmentä vuotta myöhemmin että ahaa, siksi siis se kirjakauppa meni nurin.

    Luin juuri Hesarista että olet mukana tuolla runokoosteessa. Kai se sinä olet? Osa siitä on Poesian sivuilla vissiin. Onneksi olkoon!

    Kyllä minusta me eletään ihan selvää runousbuumia nyt. Minusta se on yksinomaan kivaa! En kirjoita tällä erää juuri kritiikkejä muusta kuin käännöskirjoista tuonne Maailmankirjoihin, mutta aina silloin tällöin Kotisivut2:ssa käsittelen myös runoja.

    Minulla on hirmuinen kunnioitus runoja kohtaan. Ja joo, meidän isäntä oli pannut Tanssilattia vuorella ja Hämärän tanssit eri paikkaan (se lukee niitä englanninkielisyydestään huolimatta), mutta se kolmas osa on oikeasti ilmeisesti hävinnyt.

    Mitä todella tapahtuu? taitaa olla runokirjahyllyssä. Ja se unkuriston ihminen otti ja lähetti juuri Pessoan minulle ennen kuin painui Englantiin. Eli kiitos tuosta Kavafis/Pessoa -ilmoituksesta, olisi mennyt ohi, enkä siis näe tällä koneella YLEn Areenaa lainkaan.

    Onko Kavafista jo suomennettu?

    VastaaPoista
  7. Ikävä tuottaa pettymys, mutta sotket minut JKL:n kaimaan. Et toki ole ensimmäinen, joten ehkäpä pitää vakavissaan harkita sukunimen käyttöä.

    Valaat ja muut merinisäkkäät ovat mielenkiintoisia. Häipyä nyt takaisin merelle vaikka raajat ja kaikki oli jo sopeutuneet maalle. Ehkäpä arvasivat mitä Afrikasta tuleman pitää. Vaikka ei se ole valasta auttanut, ihminen tulee perästä ja tuhoaa kaiken edestään löytämänsä.

    Jos sitä runobuumia nyt on, niin se lienee lähinnä netin ansiota ja hiipumaan päin. Runon pitää hengissä yhteisöllisyys ja usko kielen voimaan, miksei myös apurahat ja palkinnot. Muutoin tuntuu siltä että runous hädin tuskin tunnustetaan kirjallisuudeksi. Kirjallisuus ei kuulu opintohallituksen prioriteetteihin ja se on näkynyt jo pitkään kirjoitetun kielen rappiona.

    Mannerilla taisi olla K:n käännöksiä useammassakin kokoelmassa, lisäksi antologioista löytyy vino pino: http://runotietokanta.kaupunginkirjasto.lahti.fi/fi-FI/PoemList.aspx?AuthorID=50d3baa3-5f7f-4069-b104-16d6d07d260e

    VastaaPoista
  8. Kristian,

    höps, ei mikään pettymys. Olisin todennäköisesti ruvennut arastelemaan Ihan Oikean Runoilijan kanssa puhumista... Sanoin jo että kunnioitan tavattomasti. Siis runoilijoita. Olisin tottakai voinut tsekata kumpi Kristian sinä olet.

    Ne runoilijat joita olen tuntenut, entisaikaan, ovat tulleet tutuksi siitä ympäristöstä missä olen sattunut olemaan.

    Opetuksesta. Olin joskus kymmenisen vuotta sitten vähän aikaa opettamassa täällä kirjoittamista. Ehkä siitä on pitempäänkin, kaikilla kouluasteilla. Se oli hauskaa, mutta sen ehkä olisi pitänyt olla virallisempaa, koska ei sitä sitten saanut jatkaa.

    Yritin luoda ihmisistä sellaista kirjoittajapiiriä nettiin. Nimittäin kieli voi jo rappeutua. Toisaalta se myös aina muuttuu. Olen itse käynyt sivistysoppikoulun joka on vähän eri asia kuin nykykoulu. Mutta koulussa ei luettu kirjallisuutta kovin laajasti, itse se piti lukea. Kaikki eivät halunneet.

    Voi olla että kaikki eivät ole ikinä halunneet.

    Jep, kun olin lähettänyt edellisen kommentin mieleen iskeytyi Mannerin nimi. Sehän se oli!

    Runouden olomuoto on varmaan aina ollut sellainen, että eivät kaikki sitä käsitä. Harvojen ihmisten herkkua. Kun olin pieni, runoja lausuttiin, ne olivat riimirunoja ja ne sopivat juhlatilaisuuksiin.

    Siinä mielessä runous on kehittynyt valtavasti. Minä olen ollut iloinen siitä että netissä on runoja, juuri siksi, että voi koska vain aloittaa aamunsa runolla jos siltä tuntuu. Entä jos netti ottaa ja jää runouden julkaisukanavaksi?

    Ei, en usko että ihmiset ovat koskaan saaneet siitä paljon rahaa. Arvostuksen suhteen voi olla niin, että ihmiset sinnikkäästi väittävät ettei sitä voi kukaan ymmärtää. Se voi johtua siitä.

    No, kohta tuo ohjelma alkaa.

    VastaaPoista
  9. Kristian,

    olipa outo juttu. Siis Pessoa ja Kavafis. Mutta kiitos kun huomautit, oli syytä.

    Kävin katsomassa blogejasi, olet ahkeroinut. Olen lukenut sitä mustanpuhuvaa blogiasi. Silmiin sattuu!

    Äh, et sinä sitä kumminkaan muuta. Hauska huomata että Timo on mukana Nanosessa silloin tällöin!

    VastaaPoista
  10. Muutoksia on kyllä luvassa jossain vaiheessa, mutta en tiedä maltanko luopua mustasta taustasta.

    Mitä "oikeisiin" runoilijoihin tai mihin tahansa statukseen tai titteliin tulee, niin sanoisin että turha kunnioitus pois. Netti mahdollistaa tasa-arvoisen keskustelun, kunhan vain muistaa käytöstavat. Omaan blogiini ei ole häiriköitä ilmaantunut, mihin olen hyvin tyytyväinen. (koputtaa puuta)

    Historian oppikirjojen suurin naurettavuus on ehkä "rRuotsi-Suomen" valtakunta, pahin puute puolestaan lähimenneisyys. Historiankirjoitus on vaikenemista ja vallanpitäjien valikoivaa totuutta.

    VastaaPoista
  11. Kristian,

    eilen juutuin lukemaan Eeva-Liisa Mannerin itse kokoamia valittuja pitempäänkin. Sinun syytäsi, kun sanoit että Manner ehkä on Kavafista suomentanut.

    Olen tavannut Mannerin kerran. Ystäväni rahtasivat vastustelevan erakon kahvilaan ihan minua varten, Tampereella, sillä seurauksella, että en uskaltanut sanoa sanaakaan. Olen mahtanut olla 20-vuotias tai vähän alle.

    Siinä hilpeä runoilija joi tuopista kaljaa kuin ei mitään ja pulisi. Ja ketjupoltti tupakkia. Minä katselin ja kuuntelin. Hymyilytti ja nauratti. Olin aivan ilmeisesti onnellinen kuin mikäkin idioottimainen fani.

    Mites Tuomari Nurmio lauloi historiasta? Minulla on se älppärillä, mutta levari on levinnyt. En muista muuta kuin "Historia nimikirjoja..." ja sekin on varmaan väärinmuistettu.

    Tuomari Nurmio on niitä parhaita laulunkirjoittajia tässä maassa.

    Niin että nyt kun tiedän että sinä kirjoitat runoja ja Mannerin tapaamisesta on yli 40 vuotta niin olo on kyllä aika rauhallinen.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista