30.1.12

Muurahaispesä



Motto:
Pyöri, suuri pallo, tietoisuuksien muurahaispesä, maa,
pyöri, ruskonvalaisema, illanhämärtämä, päivän paahtama, öinen,
pyöri abstraktissa avaruudessa, tosi kehnosti valaistussa yössä,
pyöri…

(Fernando Pessoa (Alvaro de Campos): En minä aina ole sama. Valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa, Otavan Seitsentähdet 2001 )

Kylmällä tulee olluksi sisällä. Vain asialliset syyt kelpaavat ulosmennessä. Kävin teatterissa. Kävin teatterissa kotikaupungissani. Oli esitys keskellä päivää, Valkoinen kaupunki. Se on kirjoitettu Jorma Ojaharjun romaanin pohjalle, tosin käsiohjelmassa lukee että dramatisoinut Maria Kilpi. Vieraileva ohjaaja oli Atro Kahiluoto.

Olen lukenut kirjan 70-luvulla. Mielestäni se oli trilogia, mutta voi olla että sotken sen Väinö Linnan trilogiaan. Luin kirjan silloin kun en vielä asunut Vaasassa, enkä ollut myöskään tietoinen Jorma Ojaharjusta, vaikka taisin asua Helsingissä. Wikipedian mukaan Valkoinen kaupunki on trilogian ensimmäinen osa. Nykyisin ei juuri enää kirjoiteta trilogioita.


Täällä kyllä tervehdimme kirjailijan kanssa ja puhuimme muutaman kerran proosan tilanteesta. Hän opetti opistolla kirjoittajia ja ehkä jotain muutakin. Hän ei ollut millään lailla huojuvaa massaa, jollaiseksi häntä kuvattiin jossain 1970-luvun lehdessä. Tietysti ihmisillä on nuoruutensa.

Muistin kirjasta että se on työväenkuvaus, paikoin aika painajaismainenkin kuvaus joka alkaa sisällissodasta ja keskittyy Palosaareen. Sota kulki pitkin kaupunkia ja varsinkin rantoja. Kirjassa samoin kuin näytelmässä on kuvaus siitä, kuinka eläviä ihmisiä – punaisia – sullottiin jään alle. Ne tulivat rantaan keväällä.
Kuva mainostaulun alla: Jyrki Tervo. Lasi on likainen.


Kun esitys oli päivällä niin yleisönä oli tietysti paljon nuorisoa. Oli pakko miettiä minkä kuvan koululaiset saivat Vaasan menneisyydestä. Esityksessä oli paljon lauluja, mekastusta, huutoa, ryntäilyä eestaas, niin että punainen lanka katosi ainakin minulta moneen kertaan.

Kun esitys on tehty vuonna 2012 niin se ei saa olla haudanvakavaa muistelua, vaan viihdettä. En tiedä onko vuoden 1918 tapahtumia käsitelty valkoisessa kaupungissa, mutta sillä nimellä tämä kaupunki tunnetaan.

Minulle on historiasta jäänyt hämäräksi esimerkiksi se, että millä valtuutuksella Mannerheim lähti sotaan suomalaisia punaisia vastaan. Tynkä-senaattihan oli tietenkin Vaasassa ja Vaasaan tulivat myös jääkärit jotka muodostivat valkoisen armeijan pääosan.

Isoisäni oli kuullut Mannerheimin puhuvan Seinäjoen asemalla. Viesti oli ollut se, että venäläinen sotaväki on riisuttava aseista. Kuitenkin koulun historiantunnilla sanottiin että venäläisiä löytyi riisuttavaksi vain Laihialta ja sotilaat antautuivat heti. Ilmeisesti heidät jopa päästettiin takaisin kotimaahansa.

Kouluaikanani sota oli nimeltään vapaussota, ja Mannerheim oli sotasankari. En tiedä mikä isoisäni oli. Ainakin hän oli ensimmäisissä taisteluissa Virroilla jättänyt ampumatta, kun naapurin poika huusi kiven takaa että älä ammu Valte, minoon Ville.

Mitä nyt kouluaan käyvät tietävät? Ehkä enää ei ole pakko tietääkään? Minun mielestäni Suomen historiasta pitää tietää kaikki. Ehkä historian opettaja sitten kertoo loput näytelmän jälkeen. Ehkä musiikin opettaja opettaa isänmaalliset ja työväenlaulut?


Sen verran esityksestä jäi käteen. Se oli liian vähän vaikka sain eläkeläisalennuksen. Sotanäytelmä ei voi olla viihdyttämistä. Sama pätee sotaleffoihin.

Pessoan muurahaispesä kuuluu tähän tarinaan siksi, että sunnuntai-iltana, siis 29.1. tuli oikein outo puolidokumentti, spekulaatiota kirjallisuuden historiasta. Se liittyi historian murroskohtaan: runous oli muuttumassa ja nopeasti vuonna 1929 ja pörssi romahti.

Kirjallisuushistorioitsijat olivat löytäneet kreikkalaisen muistivihon, jonka mukaan Pessoa ja Alexandriassa ikänsä asunut Konstantinos Kavafis olisivat tavanneet Amerikan laivalla.

Valkoinen kaupunki-näytelmä päättyy 1930-lukuun, jolloin voisi olettaa suuren laman vaikuttaneen Vaasaankin jo. Kaupungissa oli paljon tehtaita, paljon enemmän kuin nyt. Pessoa ja Kavafis päättävät kääntyä ympäri Lontoossa, kun saavat käsiinsä lehden jossa kerrotaan pörssin romahtaneen New Yorkissa.

Pitkin dokumenttia, joka loppui vasta joskus yhden maissa yöllä, luettiin Pessoan ja Kavafiksen runoja. Ehkä ohjelma tulee uudelleen. Pessoan runoja on suomennettu enemmänkin – hän on varsinainen komeljanttari kuin mikäkin sankarinäyttelijä vaihtaessaan rooleja nimeä myöten runojen tyylin vaihtuessa – Kavafis taas on harvinaisempi tapaus. Suomennettuja on siellä täällä, Eeva-Liisa Mannerin itse valitsemissa runoissa 1956-1977 on muutama joko Kavafiksen runo tai hänelle omistettuja. Ne ovat ehkä suomennoksia, koska ne kertovat muinaisista helleenien sodista. Manner oli kyllä hyvin sodanvastainen runoilija.

Fiktiivinen dokumentti se eilinen, vähän niin kuin Ojaharjun kirja? Kirjallisuushistorioitsijat vaikuttivat kyllä aidoilta. Aivan merkillinen tarina, mutta jos se olisi totta, niin silloin kaksi viime vuosisadan suurimmista runoilijoista olisi tavannut toisensa suuren laman kynnyksellä.

Vaasa oli vielä sodan jälkeenkin teollisuuskaupunki. Nyt sitä on vaikea kuvata. Tehtaat eivät ole raunioita, niitä on otettu uuteen käyttöön. Mutta ei tänne uutta Finlaysonia tai Saippuatehdasta ole syntynyt. Varuskuntakin on lopetettu, samoin lääninhallitus, joka oli aikoinaan tsaarillisen kuvernementin toimisto. Onneksi tänne ei tule ainakaan Guggenheimia, joka veisi tästä kaupungista lopunkin oman.

Ojaharjun kirjasta jäi kuva, että hyvin kirjoitettu, enemmän kuin paikallishistoriallinen teos. Näytelmä jätti vaisun jälkimaun. Ehkä nykyteatteria ei ole tarkoitettu minulle.

Ehkä minä tarvitsen fiktiivisiä dokumentteja runoilijoista. Koska niin joka tapauksessa on, että maapallo on kiehuva tietoisuuksien kudelma, sattumanvarainen.  

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ohjelma tulee uusintana keskiviikkona. Oli kiehtova.

Ripsa kirjoitti...

A:

Kiitos tiedosta! Ihan oman itsensä vuoksi olisi suotavaa että mahdollisimman moni katsoo Pessoa-Kavafis -ohjelman uudelleen.

Kiitos tiedosta! Olin ehkä voinut löytää tiedon itsekin, mutta lattialla makaa kirjojen ja lehtien kaaos, josta viikon TV-ohjelman etsiminen on tosihankalaa.

Siis katsokaa ihmeessä ohjelma huomenna!

meri kirjoitti...

ripsa

sami liuhto kirjoitti uudessa blogissaan runoudesta mm. näin:

Olen sillä kannalla, että runouskeskustelijoita runous ei juurikaan kiinnosta, runous on heille väline. Luutiin kyyniset kirjoitukset ovat tästä esimerkki. He nyt vain ovat löytäneet runouden, vaikka voisivat aivan hyvin puhua talouspolitiikasta, mikä sopisikin heille paremmin.

Mikseivät he puhu talouspolitiikasta? Siitä puhuu moni ja äänen saaminen esille on hankalampaa. Toisaalta he puhuvat, runouden piirissä,
talouspolitiikasta, talous heillä on aina mielessä.

Runoja ja runokritiikkejä kirjoittaessaankin he miettivät myyntiä. Se on heillä verissä.


anteeksi että kopipeistasin liuhtoa noin pitkästi, mutta olen kyllä aika paljon kallellani hänen mielipiteensä suuntaan tässä runoasiassa.

yritän ja yritän sen runouden kanssa, mutta aina siitä loppuu veto. tai oikeastaan tietysti minusta.

Ripsa kirjoitti...

Meri,
kävi Samikin minulle jotain vähän aikaa sitten kommentoimassa. Runous on tärkeä sen takia, että runoilijoita on blogeissa jne. paljon.

Minua ne kiinnostavat ihan harrastuksen vuoksi. Olen lukenut runoja ehkä vähän yli 10-vuotiaasta asti. Muutos on ollut huima.

Jotenkin viihdyn ehkä eniten jossain tuossa 60-70-lukujen tietämillä, johtunee silloisesta nuoruudestani. Muistat että tykkäsin Kirstinästä ja Seilosesta, esimerkiksi. Mirkka Rekolasta ja Eeva-Liisa Mannerista. Muistan sen että mies- ja nais-runoilijoiden välille ei pantu aitoja.

Apropos: tässä kirjoitan viihdyttävästä teatterista. Viihde ei kiinnosta minua, nukuttaa vain. Minkäs teet. Sen sijaan esim. Eeva-Liisa Mannerin näytelmien kanssa ei ole ikinä tullut ikävä.

Ai että Sami on aloittanut blogin uudelleen. Kivaa, pitää mennä toivottamaan tervetulleeksi!

Kyynisyydestä minä en pidä. Se on semmoinen naamio jota ihminen ei tarvitse.

Heli kirjoitti...

Unohdin ottaa tuon fiktiodokkarin nauhalle, ja tulin kotiin vasta kun se oli jo alkanut, joten ehkä sittenkin on turvauduttava Areenaan.

Sitten huomasin Ojaharjun kuvauksestasi, että olenhan minä yrittänyt lukea tuota trilogiaa, mutta jokin vire siinä 1. osassa katkeaa jossain puolivälin paikkeilla. Tai minussa, sitä lukiessani.

Pikkujättiläishistoriani on unohtanut mainita tuosta tynkä-senaatin muotoutumishetkestä, mutta muuten sen mukaan 15.11.1917 eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi. Sosialistit taipuivat tähän, sekä Svinhufvudin hallituksen muodostamiseen. Sitten itsenäisyysjulistus ja tammikuun 4:nteen mennessä itsenäisyyden tunnustukset Venäjältä, Ruotsilta ja Ranskalta. Ja 9.1.1918 senaatti pyysi eduskunnalta luvan luoda maahan järjestysvallan, ja sai sen, vaikka kaikki porvaritkaan eivät tätä tukeneet. 25.1.1918 senaatti tunnusti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Mannerheim kutsjuttiin senaatin toimesta 12.1.1918 ns. sotilaskomiteaan, jonka johtoon hän sitten nousi. Punainen puoli ei tässä vaiheessa ollut vielä ollenkaan valmis siihen, mikä sitä odotti, vaikka se nopeasti järjestyikin.


Mutta ei näitä niin helppo ole muistaa, viimeksi kun katselin Westön Missä kuljimme kerran romaanin tv-sarjaversiota, olin tippua tuolilta, kun lapualaisliikettä kuvattiin siinä niin ylväänä. Kirjassa, jota sittemmin selasin, ei teksti ollut ihan yhtä kamalaa, mutta vähän väärä kuva siitäkin lähti.

Eli ehkä on vieläkin mahdollista kirjoittaa tuota 1918 seutua sidotuin silmin valitusta näkökulmasta. Se jos mikä on surkeaa. - Ja Mannerheimin ihannointi on sitä myös,ainakin minua ärsyttävät nämä jokavuotiset M-julkaisut. Lähinnä vain, koska liika on liikaa.

Jaa, mutta kun näitä suurkuntia ja kaupunkeja tässä pykäillään, niin tuleeko siitä Suur-Vaasa, Suur-Seinäjoki vaiko ehkä Stor-Korsholm? Mitähän luulet?

Ripsa kirjoitti...

Heli,

minä en voi katsoa Areenalta mitään. Eivätkä harmaakaihiset silmät anna oikein katsoa mitään telkkaristakaan - no, on joskus vähän parempia päiviä. Olen siis enempi radion varassa.

Mutta tuo sattui olemaan tavattoman vetävä ohjelma, siis minun mielestäni. Siis ihan vain tarinana, salapoliisihommana, kirjallisuushistoriana. Mutta kirjallisuushistoria ON usein salapoliisihommaa.

Pessoa ja Kavafis ovat kumpikin niitä suurimpia viime vuosisadalta, siis maailmassa. Oletan että on kieliä joita ei ole tullut Euroopan kielille käännetyksi, niin että suurimmiksi heitä ei uskalla kutsua.

Viimeksi olen lukenut nuo päivämäärät ja tapahtumat Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriasta. Oletan että päivämäärät ainakin ovat oikein.

Tyngällä tarkoitin siis sitä, että valkoisessa senaatissa tuskin oli sosiaalidemokraatteja. Vai ovatko ne sosialidemokraatteja. Aivan samoin kuin tsaarin Laihian sotilaissa ei ollut bolsevisteja. Ja Mannerheimia eivät siis punaiset kutsuneet armeijan komentajaksi. Tämä oli minun yksinkertainen päättelyketjuni.

Mutta en minä päivämäärissä ole yhtään haka, päinvastoin, elän täysin viikkovillissä. En tiedä onko nyt 1. vai peräti 3. helmikuuta. Lähellä sikäli kyllä että tiedän kuukauden vaihtuneen, koska minulla piti olla tänään tai eilen tai toissapäivänä hammaslääkäri mutta ne peruivat sen.

Poikani sanoo ettei sisällissota juuri häntä enää kosketa, eikä hän sitä ajattele. Olen kertonut oman perheeni historian siinä suhteessa, mutta eihän hän ole tavannut isovanhemmistani kuin yhden ja hänetkin vain sellaisena ettei hän ollut kiinnostunut puhumaan kenenkään kanssa. Siis enää ikinä.

Pohjanmaa on siitä hankalaa aluetta että täällä on ollut paljon väkivaltaisuutta 1800-luvun alkupuolelta asti, eikä mitään näitä tappamisaaltoja ole koskaan kunnolla käsitelty missään. Jotenkin haudattu piiloon.

Niin joo, nehän puhuivat radiossa että uusi kuntakartta esitellään tässä aika pian. Vähäkyrö jo kuuluu Vaasaan, mutta Mustasaari ja varsinkin sen ruotsinkielinen väestö ei taas halua kuulua siihen. Kai tähän sitten liittyvät muutkin lähikunnat, Laihia ja sitten ne loputkin ruotsinkieliset.

Ei ne niin hulluja voi olla etteivät tajua että mistään ei tule sitten enää mitään. Päinvastoin, ne tajuavat varmaan ihan hyvin.

Vaikka mistäs sen hesalaiset kokoomuslaiset ikinä tietää. Yrittäähän ne saada sitä Guggenheimiakin, kun niistä on kivaa avustaa amerikkalaisia. Kai se on siksi kun me saatiin niin hirveästi Amerikan-paketteja 40-luvulla sodan aikana ja heti sen jälkeen. Itse asiassa vielä 50-luvulla.

Me ollaan velkaa edelleen!

Keijo Nevaranta kirjoitti...

Osaispa kirjottaa kommentin, mihkähän mä taas äsken jouduin.

Ripsa kirjoitti...

Keijo,

mikäli muistan, niin sinulla on taipumus eksyä mitä kummallisimpiin paikkoihin ja tilanteisiin.

Tämä blogipostaus on aika yksinkertainen ja selvä juttu, ei mitään kätkettyjä tarkoitusperiä.

Mutta sanonpa nyt tähänkin vielä Valtolle terveisiä, kun kerta toisenne tiedätte ja tunnette! Te kaksi mun ystävää.

Heli kirjoitti...

Joo, päättelyketjusi on ihan pitävä, kyseessähän on toki samanlainen eduskunnan sisäinen hallitus-oppositio asetelma, vaikken voimasuhteita olekaan tarkastanut. Mutta koska perustuslakivaliokunnassa käytiin tuon armeijan kanssa, niin ei voida väittää, etteikö tuo eduskunta olisi halunnut maahan puolustuslaitosta.

Ajattelen sisällissodasta pitkälti samaan tapaan kuin mitä kerrot poikasi tekevän. Ei noista jutuista päästä ikinä eroon, jos ei niistä välillä päästetä irti. Eikä missään ihmisten välillä ole juuri tyhmempää ilmiötä, kuin pitäytyä loppumattomiin sukupolvesta toiseen isoisoisien riidassa - tai edes sodassa. Karua ehkä, mutta muusta seuraa pysähtyneisyys taikka sitten riitojen ja kiistojen romantisointi.

Noille häjyilyillehän on käymässä vähän siten, ne ovat romantisoituneet. Niistä tehdään elokuvia ja kirjoja, mutta aina jotenkin puoliromanttisessa hengessä. Eli tutkimusta tai muuta asiallisempaa ainesta tuosta kaikesta on vain hyvin vähän. Tavallaan siinäkin ehkä näkyy sama, usko omaan oikeassa oloon tuli mitä tuli - yhtä lailla väärä asenne kuin edellä tarkoittamani.

Kuntajuttu oli vain vitsi, kun tuntui, että sureksit Vaasan heikkenemistä. Mutta jos kaavailut tuollaisina toteutuvat, on täysin selvää, että väki on tarkoitus rahdata n. 20 kaupungin muodostamaan maahan, ja antaa maaseudun hiljaa rappeutua.

Heli kirjoitti...

Minäkin näyn epäonnistuneen, sellaista se on kun suotta yrittää työaikaa käyttää puuhiin,joihin ei pitäisi.

Piti vain sanoa, että päättelyketjusi on ihan oikea - siinähän on kyse vain samasta mitä muutenkin, enemmistö & vähemmistö eduskunnassa. Olkoonkin, että vielä pitäisi tutkia voimasuhteet ja äänestykset, mutta mitä suotta.

Muutoin olen aika pitkälti samaa mieltä, kuin mitä poikasi ajatuksista kerroit. Sellainen on aika pysähtynyttä touhua, missä ikäpolvesta toiseen toistellaan vanhoja vihoja.

Oikeastaan samanlaista tyhmyyttä on myös väkivaltaisuuksien romantisointi,niin kuin näkyy häjyille tapahtuneen. Aiheesta tehdään aina vain uusia elokuvia, ja kaikki on niin hurjaa ja ihmeellistä. Oikeastaan ainoa soraääni tuntuu olevan Santeri Ivalon Puukkojunkkarit, jossa on joku annos enemmän realismiakin.

Kyllä virheetkin pitäisi kyetä myöntämään, ja elämään eteenpäin. Jumittuminen omiin uskoihinsa koko elämäniäksi puoleen tai toiseen ei ole hyväksi, ei vaikka olisi kyse mistä asiasta. Varsinkin kun jurnuttaminen ei johda mihinkään.

Ripsa kirjoitti...

Heli,

Juha Siltala on psykohistorioitsija ja Etelä-Pohjanmaalta kotoisin. Heikki Ylikangas oli historian proffana Hesan yliopistossa ja kirjoitti paljon nimenomaan väkivallasta ja kansanliikkeistä täällä.

Eli ne ovat niitä jotka ovat näitä väkivalta-aaltoja käsitelleet. Tietysti myös punaisella puolella on ollut historioitsijoita, nämä kaksi mainitsemaani ovat lähinnä aika tavalla puolueettomia. Itse asiassa käsittääkseni miltei sukua myöten puolueettomia.

Niin kuin minäkin isäni puolelta.

Tarkin opus sisällissodasta on ehkä Ylikankaan paksu kirja Tie Tampereelle. Se on niin yksityiskohtainen että on toistaiseksi jäänyt kahdesti minulta kesken.

Nythän puolueet tuntuvat menettäneen suuren osan ideologisesta perustastaan, niin että aika harva on enää nimenomaisesti ideologisesti jonkun puolueen kannalla.

Isoisäni oli opettajana Laihialla, josta Alkio oli kotoisin. Kumpikin oli sitä mieltä että maaseudun köyhää väkeä pitää ruveta ottamaan huomioon. Tunsivat toisensa oikein hyvin. Alkio istui eduskunnassa silloin kun isoisä oli opettajana Laihialla. Tai senaatti se taisi olla silloin vielä nimeltään.

Se isoisä ei ottanut kantaa punaisten eikä valkoisten puoleen. Meni sen sijaan Punaisen Ristin junaan joka sahasi Seinäjoen ja Tampereen väliä. Löysi veljensä, sukutalon pitäjän, Tampereelta ruumiskasasta.

En minä mitenkään ole jurnuttamisen kannalla. Mutta sisällissota on vaikuttanut hyvin pitkään ja aivan varmasti se on vaikuttanut vielä minuunkin. Hulluhan minä olen, jos kuvittelen itse pysyttelemään ikäisteni kesken puolueettomana, vieläkään!

Se vaikuttaa suvuissa, mutta tuskin enää nuoremmissa, koska maan henkinen ilmapiiri on muuttunut paljon viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Siis: osa sitä samaa joukkoa joka oli valkoisten joukoissa "riisumassa aseista venäläisiä" oli sitten myöhemmin 1930 luvulla IKL:n rähinäjoukoissa. Mäntsälän kapinat ja muut.

Ongelma ei ole oikeastaan siinä mitä historiassa on tapahtunut, ongelma on ennemminkin siinä, että ihmiset eivät ole osanneet/uskaltaneet käsitellä kipupisteitä.

Ylikangas kävi ehkä 30 vuotta sitten hyvin tarkkaan läpi oikeustapaukset ja rangaistukset jonka häjyt saivat. Pahimmat rettelöitsijät joutuivat Siperiaan. En usko että heitä enää pidetään sankareina missään.

Olen aina ollut sitä mieltä että asiat ovat prosesseja. Historia on syklinen, kierteinen. Mikään ei toistu aivan samalla tavalla. Tykkään itse historiantutkimuksesta varmaan senkin vuoksi että isä oli historian maisteri. Se on mielenkiintoista. Historiaa pitkin voi vaeltaa pitkin ja poikin vaikka missä ja kuinka kauas.

Siitä minä siis tykkään. Tai ehkä minun on vain kertakaikkiaan vaivattava aivojani jollakin. Tuntuu jos en vaivaisi, niin pää poksahtaisi!

Liisu kirjoitti...

Hei, Ripsa, luin tämän juttusi juuria myöten, myös kommentit. Ne kertovat asioista, joista olen kyllä kuullut, mutta nyt oli tunne kuin olisi päässyt lähemmäksi niiden ydintä.

Noista nykyisistä teatteriesityksistä: minäkään en pidä sellaisista, joissa juostaan paljon ja huudetaan. Uusissa sovituksissa se on paljolti sellaista.

Kävin kerran yhden seurueen mukana pitkällä teatterimatkalla Tampereella jossa oli Kiven seitsemän veljestä saanut olomuodon, josta tuskin tuntisivat itseään. Minä ainakaan en tuntenut. Siinä kosiskeltiin yleisöä paljas takapuoli ym. tempuilla ja käytettiin runsaati tehokeinoja. Melskattiin ja huudettiin, ja kuten yleistä, näissä uusissa versioissa puheilmaisusta ei saa selvää.

Miettinyt tätä ilmiötä ja tullut siihen tulokseen, että nykyohjaajat ottavat teatterin sellaisena taiteena, että kaikesta on luotava uutta. Mikä onkin yksi taiteen tehtävistä. Ei toistoa, ei matkimista, vaan jokaisessa taideteoksessa on oltava tekijän oman jälki.

Se on ok. Mutta ongelma on siinä, että usein nämä "omat jäljet" alkavat liiaksi muistuttaa toisiaan.

Ei. En mene huutonäytelmiin. Korvani eivät niitä kestä. Ja minua hermostuttaa kiire siinä määrin, etten välittäisi maksaa siitä, että saan nähdä kiirettä näyttämölläkin. Kiirettä ja huutoa. On niin helppo olla menemättä, kun ei ole pakko.

Tunnen kaksi dramaturgia, toinen on maltillinen, toinen saa jo käsikseen kaikenlaista häsläystä. Pari vanhan kansan ohjaajaa ennätti tulla tutuksi, mutta ovat jo eläkkeellä. Teatteri koostuu niin monesta osatekijästä ja kaikki vaikuttavat kaikkeen. En haluaisi turmella jotain mielestäni hyvää kaunokirjallista tuotetta, josta olen pitänyt, ja jonka sitten, jos menee sitä teatteriin katsomaan, näen runneltuna. Toki mielestäni ohjaajan tulkintaa saa ja pitääkin olla, mutta jos on kysymyksessä jokin klassikko, onko tarpeen tehdä siitä juokseva luuranko?

Elokuvissa on asiat mielestäni paremmin. Klassikot pysyvät klassikkoina. Niiden henkeä kaikki osatekijät kunnioittavat, ja puhaltavat niihin uuden, tuoreen hengen omalla ammattitaidollaan. Esim. Teemalla tulleet venäläiset klassikot venäläisten itsensä esittäminä, ovat huippuhienoja ja niihin on helppo samaistua ja kokea karmaisevia ja myös riemastuttavia hetkiä.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

olen opiskellut Draamastudiossa Tampereen yliopistossa. Eli opiskeluajan alun aikaan päästiin me kolmisenkymmentä ohjaaja/dramaturgi/tutkija/tiedottajaopiskelijaa ilmaiseksi sekä teattereihin että elokuviin Tampereella.

Samaten Tampereella kävin teattereiden ensi-illoissa arvostelija-äitini kanssa 8-vuotiaasta asti, joten luulen että minulla on teatterintekemiseen ja katsomiseen aika hyvä tuntuma. 2 vuotta vaille 60-vuotinen katsomoaika. Mutta olen ohjannut harrastajia.

Juuri äsken olivat Mikkelin työväennäyttämöpäivät, joiden yhteydessä radiossa taas sanottiin se vanha totuus: harrastajat tekevät hyvin usein parempaa teatteria kuin mitä tehdään ammattiteattereissa. Se on ollut totta kyllä tosi kauan.

Tein graduni harrastajateatterista Virroilla, se alkoi siellä useimmissa kylissa 1890-luvulla ja Suomihan oli silloin aika lailla agraarimaa.

Teatteri toimi samalla opinahjona ihmisille, jotka eivät olleet päässeet kouluun neljää kansakoululuokkaa enempää. Aina ei sitäkään.

Yksi haastateltavani kertoi aika dramaattisesta tilanteesta. Työväennäyttämöllä oli ollut iltamat ja siinä samassa olivat pyssyt ruvenneet ampumaan suhteellisen läheltä: sisällissota oli alkanut.

Kun mainitsit nuo Teeman venäläisklassikot (minä olen pitänyt niistä myös) niin pitää muistaa se, että suomalainen näytteleminen lähti liikkeelle stanislavskilaisesta näyttelijäntyöstä.

Sitä minäkin olen opiskellut. Sitten vähän myöhemmin rinnalle tuli brechtiläinen vieraannuttamiseffekti. Kumpaakin käytettiin myös ammattiteattereissa.

Liisu kirjoitti...

Brechtistä pidän, hänen näytelmistään. Ne ovat kuin oma lukunsa, poikkeavat suuresti tästä mainitsemastasi stanislavskilaisesta näyttelijätyöstä, joka tulee ihmistä lähelle.
Brechtiläisyys puolestaan etäännyttää ja on siksi mielenkiintoista, minusta.

Sinullapa on laaja teatterituntemus takanasi. Sinulta voikin ehkä kysyä, miksi nykynäyttelijöillä on kovin monella heikko suullinen esitystaito, joka vaikuttaa häiritsevästi, kun heidän puheestaan ei saa aina selvää.
Johtuuko se ohjaajasta vai eikö heille anneta tarpeeksi ohjeita koulutuksessa, miten puhua niin että ilmaisu on samalla luontevaa, rikasta ja selkeää?

Etsin muuten areenalta Pessoa ja Kavafis- esitystä. En löytänyt. Se olisi ilmeisesti katsomisen arvoinen, olletikin kun Pessoa on yksi lempirunoilijoistani.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

olen tätänykyä induktiosilmukan varassa teatterissa, ja konserteissa jne., joten kuulovammaisena olen kärsinyt erityisen paljon huonosta äänenkäytöstä.

Meillä oli kaikilla opiskelijoilla 1. vuosi Draamastudiossa yhteinen, eli näyttelijäntyötä. Siinä oli erittäin tärkeänä osana puhekoulutus. Minulla oli ongelmia, kaikki eivät kuulleet mitä sanoin näyttämöltä. Niinpä jouduin puheterapeutin vastaanotolle (sellaista tarvitaan mm. opettajankoulutuksessa ja monessa muussa), paitsi en muista kutsuttiinko heitä silloin terapeuteiksi.

Olin ajatellut että jospa radioon toimittajaksi ja joskus komeljanttariksikin. S-kirjain oli ongelma. En oppinut tuottamaan sitä tarpeeksi terävänä, se jäi aina pehmeäksi, eikä sellaisella puhumisella mennä radioon, saati näyttämölle.

Rupesin sitten keskittymään kirjoittamiseen.

Mutta pakkohan huonon äänenkäytön on johtua koulutuksesta. Jos jollakulla on ongelmia hengityksessä, jos selkä on vino, jos ryhti on veltto niin ääntä vain ei pääse tulemaan. Meillä oli hienon tanssijan, Ruth Matson näyttämöliikuntaa, jonka hän oli suunnitellut nimenomaan meille, jotka emme päätyisi näyttämölle.

Olen vieläkin ylpeä itsestäni että en laistanut sitä melkein koskaan, vaikka se oli niin kammottavaan aikaan kuin klo 8 maanantaiaamuisin.

Ajattelet Brechtiä näytelmien kautta. Stanislavski taas keskittyi enemmän näyttelijäntyöhön. Hän ei olisi ikinä päästänyt näyttämölle useimpia (valitettavasti) suomalaisia nykynäyttelijöitä. Hänethän tunnettiin hyvin Suomessa, vietti kesiään kirjoittaen Kannaksella.

Tshehov-tulkitsijat Helsingissä, Kaliman veljekset, olivat ottaneet oppinsa häneltä. Joitakin niitä esityksiä elokuvattiin, mutta en tiedä onko niitä YLEn Elävässä arkistossa.

Brechtin näytelmäperinne on yhtä lailla suomalaisille tuttu juttu kuin Stanislavski. Suomi on ottanut aina vaikutteita Venäjältä ja Saksasta. Brechtin tapa käyttää musiikkia on hyvin moderni. Pitkän tien hänkin kulki ja päätyi sitten DDR:n Berliner Ensembleen. Olen nähnyt sen teatterin esityksestä filmatisoinnin nimeltä Mutter Courage (minulla oli pitkä saksa, eikä filmissä ollut tekstitystä). Sekin oli meillä koulussa.

Ylipäänsä se Tampereen yliopiston Draamastudio oli erinomainen koulu. Mutta tottakai helsinkiläisten piti ehdottomasti päästä se lopettamaan.

Ai niin Pessoa/Kavafis. Luulen että koska se oli ulkomaista tuotantoa, ja monikansallinen, sitä ei saatu Areenaan. Tekijänoikeudet ja muut sotkut. En ole kysynyt. Luen nyt Pessoaa ja metsästän Kavafista, häntä on Eeva-Liisa Mannerin kootuissa ainakin.