6.3.12

Petoksia ja traumoja



Aivan kuin jo olemassa olevien kirjojen kimpussa työskentely ei riittäisi, minun piti käydä kirjastosta katsomassa olisiko siellä osviittaa työläiskirjallisuuteen, joka erityisesti kukoisti 1950-luvulta lähtien. Suomessa työläiskirjallisuus kamppaili suosiosta sotakirjallisuuden kanssa.

Minulla on epäilys siitä että kumpikin kirjallisuudenlaji oli miesväen suosiossa. Epäilen jopa, että aivan sodan jälkeen vähemmän naiset ehtivät lastenhoidolta ja työssäkäynniltä edes lukea mitään. Ideologisia suuntaviivoja epäilemättä piirsi miessukupuoli. Lukuunottamatta joitakin loistavia poikkeuksia.

Mikä ei tarkoita sitä etteivätkö miehetkin tehneet töitä He tekivät töitä niin lujasti, että sodankäynyt sukupolvi miehiä alkaa olla kuollut, sen sijaan naisia jonkin verran ehkä vielä on. Minulla ei ole ketään sen ikäistä kenen kanssa puhua, he ovat suvusta kuolleet, mutta joitakin vieraita ehkä vielä on.

En tiedä olisiko heiltä saatavissa tarinaa siitä, minkälaista kirjallisuutta he lukivat. Se varmaan riippuu siitä, mitä kukin vanhana piti tärkeimpänä. Itse olisin halunnut puhua kummankin isoäidin kanssa, mutta he lopettivat puhumisen juuri siinä vaiheessa, kun olisin ehkä ymmärtänyt heidän elämänkaarestaan edes jotain.

Äideillä tai isillä puolestaan oli paljon vähemmän aikaa puhua yhtään mitään mistään.



Työläiskirjallisuuden toi mieleeni Hannu Salaman television kotiteatteriesitykseksi dramatisoitu opus Siinä näkijä, missä tekijä. Sopivasti viime syksynä vielä ilmestyi alkuperäisen viimeisen jäsenen päiväkirjanomainen tilipäätös Tampereen Pispalan vastarintaryhmästä.

Itse esitys oli pettymys. Kirja on huomattavan paksu, joten on riippunut aika paljon dramaturgin tekemistä valinnoista mitä esitykseen valittiin. Päähuomio oli petoksessa. Muistan myös pienenä lapsena kuulleeni pettäjän tiestä, joka sittemmin oli jonkun mustalaistangolaulajan esitys.

Parhaimman esityksen siitä kappaleesta kuulin kerran matkalla isäni luokse joululomalle. Täpötäyteen Savon-junaan tuli sisään pieni mustalaispoika, joka aloitti tangon jo ovelta, käveleskeli hitaasti ojentaen kuppiaan kuin kolehtihaavia penkiltä penkille ja kyllä hän niin hienosti lauloi, että rahaa oli jostain kaivettava.

Hymyilytti pojan vakava ilme. Mutta en toki hymyillyt antaessani muutaman pennin, enempää ei opiskelijalla ollut. Tietäisikö hän petoksesta mitään? Häntä olisi pitänyt päästä jututtamaan: mitä petos tarkoitti hänen mielessään? Olen aivan varma, että laulun sanoma oli hänelle selvitetty, sen verran dramaattinen se esitys oli.



Petos oli monien takkatulen ääressä istuneen ukon sanavarastossa, kun he kävivät läpi sotareissuaan. Olin niin nuori 1950-luvulla, että en käsittänyt mistä sodankäyneet miehet olivat vihaisia.

Tuntemattoman sotilaan luin vasta paljon myöhemmin, ehkä noin 13-vuotiaana. Siinä joku väitti petokseksi sitä, että Suomen vanha raja oli ylitetty. Mutta myöhemmin salaa kuunneltuani vanhempia ihmisiä, olin käsittänyt sellaisenkin omituisuuden, että joku oli ollut hyvin varma siitä, että yksi sodanaikana syntyneistä lapsista ei ollutkaan sotilaan oma. Koska en siitäkään oikein käsittänyt mitään, se jäi mietittäväksi vasta vuosien kuluttua.

Nyt kun mietin kaikkia näitä eri tapoja, millä suomalaiset ovat onnistuneet toisiaan pettämään ja varsinkin sodan aikana, ihmettelen että porukka on näinkin täysjärkistä kuin se on.

Eihän ensinnäkään kellekään sodasta palaavalle ole annettu minkäänlaista kriisiapua. Sen lisäksi lapset saivat kasvaa siinä kaiken touhun keskellä miten parhaiten taisivat. Yleensä huitaistiin, koska jos vaimo yritti huitaista miestä, siinä saattoi vaimolle käydä huonosti.

Lapsi sen sijaan pakeni ulos itkemään ”äideistä parhaimman” omituista käytöstä. Siihen käytökseen ei kyllä sitten vuosikymmenienkään mittaan ole sodankäyneiden lapsille tullut selitystä. Eikä lapsella ole koskaan ollut mitään mahdollisuutta kysyä kuolinvuoteella äidiltä tai isältä miten se naimisissa olo sujui. Ei sitä olisi sallittu edes vanhempien ollessa terveitä.

Sen sijaan noita mustalaispoikia kulki junissa tienaamassa perheelle rahaa ja laulamassa kuin enkelit. En yhtään epäile, etteivätkö ne olisi laulaneet sitä ”Äideistä parhain”, jos äitienpäivä oli lähellä. Kulkivat vaunusta vaunuun, ja vanhemmat pyyhkivät silmäkulmaansa.



4 kommenttia:

  1. Petos on sellainen ihmisten piirre, mikä on jotenkin niitä hankalimpia unohdettavia ja anteeksi annettavia. Olematta mahdoton sekään.

    Ja jollakin tapaa nämä kuvaamasikin jutut liikkuvat kahdessa eri sfäärissä, kuten "herrojen" (keitä sitten kenenkin mielestä heihin kuuluu") petos ja sellainen petos, joka on luettava ystävän tai lähimmän tekemäksi. Jossain määrin paradoksaalisesti tässä jälkimmäinen, pienempi sfääri, leikkaa yleensä kipeämmin.

    Tarkoitus pyhittää keinot, mutta niinköhän lopulta on. Tuo kun tuskin totta muulloin kuin silloin, kun se tuleva, josta tekemisen hetkellä ei arvailuja enempää tiedetty, sitten osoittautuu suurimmalle joukolle soveltuvaksi. Poliitikkojen perustelusta se käy, ja näköjään näinä päivinä on myös ahkerassa käytössä. Nyt nimittäin sanat "isänmaallisuus" ja "isänmaan etu" ovat melkein yhtä ahkerassa käytössä kuin sotavuosina. Mutta mikäpä politiikassa hyödyllisempää kuin jatkuva hätätila eli yleisavaimen kaltainen yleisperustelu mihin tahansa.

    No jaa, löysitkö kaipaamiasi työläiskirjailijoita? Sinkkonen? Rintala?

    VastaaPoista
  2. Heli!

    Olen elänyt varhaisnuoruuteni silloin, kun Suomi oli ehkä jo jotakuinkin tolpillaan sotien jälkeen, mutta aamuhartaudessa pidettiin omituisen tulenpalavia saarnoja aiheesta että "Suomi on Pohjolan Israel, Jumalan valittu kansa", ja muuta yhtä korkealentoista, joten nuo isänmaalliset teot jäivät vähintäänkin hämäriksi minulle.

    Salaman kirjassa, mutta varsinkin siinä telkkariversiossa puhutaan petoksesta. Luulen kyllä että omassa ryhmässä tapahtuva petos on ollut pahin. Siis aina. Nyt näkyy olevan meneillään perheiden sisäiset tapot, mutta niitä on ollut aina.

    Muistan hyvin suurlakon 1956, Kekkonen oli juuri tullut presidentiksi ja siitä olen aika varma, että tehtaantyöläisten palkka oli pieni. Oletan että se jäi pieneksi sotakorvausteollisuuden jäljiltä. En ole lukenut sodanjälkeisen ajan historiaa, muuta kuin mitä on ehkä joskus joku artikkeli sattunut silmään. Siitä olen selvillä, että 1940-luvun loppu ja 1950-luvun alku olivat hyvin väkivaltaista aikaa.

    Käsittääkseni aseita oli ihmisillä aika paljon, sodan peruja. Toinen asia olivat narkomaanit, jotka juuttuivat morfiiniin ja muihin opiaatteihin kiinni sotasairaalan jälkeen. Ylikangas sivuaa asiaa kirjoittaessaan Suomen väkivalta-aalloista, lähti liikkeelle häjyistä ja päätyi viime sotien jälkeiseen väkivaltaan.

    Politiikasta Salama on tainnut kirjoittaa miltei aina. Sinkkosta ja Rintalaa minulla on itsellänikin, Meri vinkkasi että on semmoinen kuin Timo Pusa, joka on Kymenlaaksosta.

    Sieltä olen joskus tuntenut joitakin ihmisiä, ja sehän oli niin kauan kuin teollisuutta on ollut yksi isoimmista teollisuusalueista. En käsitä miten ne ihmiset nyt selviävät.

    Tutustuin Voikkaalla yhteen perheeseen, opiskelukaveri oli sieltä ja vietin siellä joitakin viikonloppuja. Minusta sekin paikka tuntui aivan oikealta yhteisöltä, jossa tuntui ihmisillä olevan oma selvä paikkansa.

    Oletan että arkipäivään kuului esimerkiksi osallistuminen ammattiosaston työhön. Se paikka oli oikeaa eksotiikkaa minulle, koska isän ja äidin kummankin suku eli maanviljelyksestä. Mutta ei elä enää. Pienviljelys ei jostain syystä enää kannata - epäilen että syynä on EU:n vapaamarkkina-alue.

    Mutta puhut tuossa poliitikkojen harrastamasta petoksesta. Olen monasti ajatellut että ihmisten pitäisi opetella poliitikkojen kieli, muuten he tulevat uskoneeksi mitä sattuu.

    Minä en TIEDÄ onko politikoiminen aina ollut valehtelua. Olisi kiva uskoa, että taustalla on kumminkin joitakin ihanteita ja pyrkimyksiä yhteiseen hyvään.

    VastaaPoista
  3. Kirjoitit,ettei lapsi saanut tietoa naimisissa olon sujumisesta.

    Kyllä sai, meillä. Äiti piti minua uskottunaan ja purki kaiken pettymyksensä ja kaunansa. Lapsi oli siinä vaikeassa tilanteessa, kun piti kummastakin vanhemmastaan. Isän versiota en koskaan kuullut, edes äidin kuoleman jälkeen. Äidin päiväkirjoja lukiessaan hän vain ihmetteli surullisena toisen ajatuksia. Päätteli sitten, että sen kaiken täytyi johtua äidin diabeteksesta.

    VastaaPoista
  4. Obeesia,

    olet varmaan ollut aika harvinainen tapaus. Minä ajattelen koko sitä lapsilaumaa Vaasantalon pihalla ja muistan että usein mietittiin että minkähän takia juuri se äiti ja se isä ovat yhdessä, että jos vaikka minulla olisi sinun isäsi, niin mitä sitten?

    Ei ollut tapana puhua. Siis useimmat äidit ja isät eivät puhuneet keskinäisistä väleistään yhtään mitään.

    Sinä olet joutunut sitten äitisi uskotuksi.Tuskin sinäkään aivan ainutlaatuinen olet ollut. Isä on ollut muualla töissä ja sellaisia alkoi vähitellen 1950-luvulla olla, työssäkäyviä isiä.

    Vanhemmillesi olisi varmaan ollut hyvä, jos olisivat osanneet keskustella keskenään. Tärkeätä on tainnut olla vain se, mistä leipä tulee. Suurimmalle osalle ihmisiä se on varmaan ollut pulma - lukuunottamatta sotakorvausteollisuutta.

    Seinäjoella oli varmaan eniten pienteollisuutta ja rautatieläisiä. Torilla myytiin nurmolaisten perunoita ja omenoita ja lanttuja ja porkkanoita.

    Voin kuvitella että lapsen on ollut vaikea vastata äidin moitteisiin. Et varmaan osannut niihin edes vastata. Äidilläsi ei ollut ikäisiään ystäviä?

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista