21.4.12

Nuoren ja vanhan soturin puhetta



Toissapäivänä oli Leif Färdingin runojen uusi tuleminen, ei Helsingissä vaan täällä Vaasassa. Siitä syntyi osittain muistelutilaisuus, koska läsnä oli paljon Lefan tunteneita ihmisiä, muun muassa runojen ruotsintaja Göran Ekström. Mutta Göranilla oli paljon asiaa. Ruotsinnos Färdingin runoista on valmis.

Itse tapasin Lefan Vanhalla kesällä 1974, jonossa hakemassa juotavaa, tarkoituksena päästä ulos aurinkoon istumaan. Olin töistä tulossa. Lefa vain osui siihen kuin aurinko. Säteili ja onnitteli minua ison vatsani vuoksi. Kysyi milloin lapsi syntyy.

Sen jälkeen tapasimme siellä sun täällä. On mahdollista että olen tavannut häntä jo aiemminkin, en tiennyt että hän oli kirjoittanut myös Uuden Ajan Auraan, yksi lehdistä joita 1960-luvun puolivälin maissa luin. Lefa oli nuorempi kuin minä, täynnä energiaa, hyvää tahtoa, pulputti puhetta kuin mikäkin kevätpuro.

Ihmettelin että mistäs hän tuohon tipahti, niin jotenkin tähdistä pudonneelta hän vaikutti. Mutta hyvällä tavalla, ei se poika ollut eksyksissä millään tavalla.

Osa takakannesta. Valokuva: Gunnar Bäckman



Göran Ekströmiä olin seurannut jonkin aikaa, tiesin että hän itse kirjoittaa ja puhuimme usein Lefan runojen käännöksistä. Vaasa on kaksikielinen kaupunki, mutta ruotsinkieliset eivät ole saaneet lukeakseen Lefan runojaan omalla kielellään. Tämän niteen kustantaja on nimeltään Fri Press. Minusta hyvä nimi juuri hänen runojensa uudelleen tulemiseksi.

Luen ruotsia niin hitaasti että en ole ehtinyt lukea koko kirjaa vielä. Suomeksi minulla on opus nimeltä Seitsemän vuoden runot (WSOY, 1979), joitakin runoja olen sitten Helsingin aikojen kuullut täällä Runonkulkijat-nimisen lausujaryhmän esittämänä. Mutta ei heillä ollut ruotsinkielisiä tekstejä:

Jag vänder mitt ansikte mot solen,
farao Ekhnaton drar sommaren till himlen med sin cykel,
         titta,
det dropper frömjöl ner på gågatan,
      bilarna,
            dessa smolk I livets ögon,
vad gör de här.
(kokoelmasta Maailmaa minä rakastan, 1971/Det är världen jag älskar)

Muistan hyvin että ei ollut rajoja siinä mistä asioista Lefan kanssa saattoi puhua. Olin itse tullut pari vuotta aiemmin Amerikasta. Mahtoiko hän mainita Findhornin? En muista. Sen muistan että Vaasasta emme puhuneet. Minä en kaupungista tiennyt mitään, vaikka olin joskus lapsena käynyt.

Mutta Louis Malle kertoi muun muassa Findhornista elokuvassaan Ilta Andrén kanssa. Kommuuni on edelleen olemassa. Ekström kertoo Leif Färdingin elämänkerran pääosat kirjan alkupuheessa. Vaikutti siltä, että poika oli kiinnostunut kaikenmaailman esoteerisyyksistä jo nuorena, ja kun hän kävi koulua täällä, suomenkielistä, niin kyllä häntä katsottiin vähän vinoon. Helsingissä sen sijaan ei ollut vaikeuksia. Ainakaan aluksi.

Helsingissä jo silloin miltei kaikki oli sallittu. Joku ystävä kertoi tavanneensa Lefan usein Oraansuojelijoissa. Sieltä taas lähtivät liikkeelle ympäristönsuojelijat, kasvissyöjät, ylipäänsä maailman globaalisuuden ymmärtäjät. Äänetön kevät oli julkaistu englanniksi jo 1964.

Nyt kun olen hitaasti tavaillut runoja vieraalla kielellä, niin huomaan että Leif Färding oli hyvin moderni runoilija. Tässä edellinen runo suomeksi:

Käännän kasvoni aurinkoon,
faarao Ekhnaton ajaa polkupyörällä kesää taivaalle,
        katso,
siitepölyä tipahtelee kävelykadulle,
         autot,
              nuo roskat elämän silmissä,
mitä tekevät täällä.

Etukansi. Kirjan kuvitus: Tiiti Mendelin


Leif Färding kuvasi itseään vanhaksi sotilaaksi, kuoli jo 1983. Hän katosi, ja löytyi sitten keväällä Gerbyn metsästä. On tästä puhuttu aina, mutta totta se on: moni runoilija on liian herkkä kovaan maailmaan. Minulla on se tunne, että he syntyvät sellaisina.

Aina sitä toivoo että runoilijat ja taiteilijat ja muut maailman reunoja kiertävät ihmiset kestäisivät pitempään, jaksaisivat, ja että ympäristö ottaisi heidät avosylin vastaan, kiertelemättä. Tuntuu oudolta ajatella että kaksi pohjalaisrunoilijaa, Färding ja Arto Melleri kumpikin olivat loukanneet päänsä kolaroidessaan auton kanssa Helsingissä.



14 kommenttia:

  1. Kiitos, oli kiva lukea itselleni täysin tuntemattomasta runoilijasta, pidin kovasti runosta. Se osui kuin nappi silmään, juuri tänään on taas vaihteeksi lämmintä, Ekhnaton ajaa kesää taivaalle. Olen samaa mieltä kanssasi, ajankohtainen runoilija!

    VastaaPoista
  2. Sari!

    Siellä kirjaston julkkareissa oli koko seurakunnalla varmasti sama fiilis: Leif Färding ei ole menettänyt otettaan lukevasta yleisöstä.

    Mutta että et ole kuullut hänestä? Millos sinä häivyit sinne Italiaan? Minulla on sellainen tunne, että Lefa tunnettiin ehkä parhaiten 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Mutta ei hän valtavan ison piirin runoilija ollut, mutta kriitikot kyllä muistaakseni pitivät.

    Minä olin jotenkin tavattoman iloinen siitä, että nimenomaan runoilijan kotikaupungin väki otti ruotsintaakseen ja kuvittaakseen kirjan. Mitäs varten kaksikielisyyttä muuten olisikaan, runous on tärkeintä, eikö?

    VastaaPoista
  3. Kävin wikipediasta lukemassa tästä Leif Färdingista. Miksi taiteilijat ja runoilijat ovat usein ns. mielisairaat, ovatko ne liian herkkiä niinkuin kirjoitat? Vai onko yleisö liian kova?

    VastaaPoista
  4. Marja-Leena,

    en usko että meillä on tilastoja oikeasti, ja kattavasti, esimerkiksi itsemurhista ja niihin mahdollisesti liittyvistä ammateista.

    Mutta uskon kyllä että kulttuuri-ihmisillä on herkemmät tuntosarvet kuin monilla muilla ihmisillä. Näkevät ja osaavat pukea sanoiksi/kuviksi paljon enemmän kuin ihminen joka ei ole kehittänyt luovaa puolta itsestään.

    Onnetonta on se, että lukeva/näkevä yleisö on pientä. Ei meitä ollut kovin paljon julkistamistilaisuudessakaan. Silti Leif Färding oli kyllä kohtalaisen suosittu runoilija - ja on varmaan vieläkin lukemista harrastavien ihmisten piirissä.

    Nyt ehkä yleisö lisääntyi, kun runot saatiin myös ruotsiksi.

    Sitten on tietysti vielä se totuus, että varsinkaan runous ei ole koskaan myynyt hyvin. Lukevaa yleisöä voisi ehkä kouluttaa? Vai voiko? En tiedä.

    VastaaPoista
  5. Kuulun myös siihen paperikurkien lailla liitävien Leif Färdingin ihailijoihin.

    En muista tavattiinko me koskaan, kenties ei. (Sillä samassa tilassa istuminen ei mielestäni ole tapaamista.)

    Olen jostain divarista saanut itselleni myös Kasvojesi valossa valikoiman. Löysin siitä kaivelujeni jäljiltä yhden "sensuroidun" tekstin jonka olisin suonut jatkavan pitkittynyttä runoelämäänsä (- Kuten tietysti Leif Färding itsekin )


    Olen äkkiä oven edessä
    että turha sanoa mitään
    ja silti
    merkitsen sen muistiin.


    Eila Kostamo on ollut toimittaja.
    Kenties WSOY antoi vain rajatun painotilan Färdingille?

    Miksi niin vähän kuitenkin kirjoittaneesta Färdingistä rustataan vain valittuja? Turhaa kainostelua; kuka toimittajista jälkikäteen saa tuomita syntymähetkellään kirjoitetun / julkaistun runon jälkikäteen unholan hautarotkoihin?

    Eli kuka antaa vallan tähän maailmaan. Enkä välttämättä tarkoita liike-elämän rosvoja töissäpysymisen bonuksillaan.

    ;-(

    VastaaPoista
  6. Juhani,

    minä asun kaukana kaikista suurista ja hienoista kustantamoista. Kerran kävin ne suunnilleen kaikki läpi, epätoivoisena. Minulla oli kassillinen beat-runoilijoita kädessä ja ladoin niitä yksi toisensa perään kustantajien pöydälle (käännöskirjallisuus/runous) ja pyysin että ne suomennettaisiin mitä pikimmin.

    Kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan niistä. Joku kustantamo, taisi olla Tammi, ilmoitti että heillä on agentti nimeltä Anselm Hollo, josta he eivät ole kuulleet aikoihin.

    Vuosi oli 1971. Kustantajien edustajat olivat kohteliaita, ja hyvin ystävällisesti 100% torjuvia.

    Se on suunnilleen ainut kohtaamiseni sen maailman kanssa.Oletan että olin liian räjähtäneen näköinen, mikä ei ehkä niissä taloissa ollut kumminkaan suotavaa. Toisaalta oletin että kai ne nyt ihmisiä ovat nähneet.

    Färdingin kohtelusta minulla ei ole mitään tietoa. Kostamoa en ole koskaan tavannut, yhden hänen kirjansa olen lukenut.

    Sitten rupesin asumaan Helsingissä vähän pitempään, viitisen vuotta ja tutustuin kaikenmaailman ihmisiin. Lefa oli yksi niistä, jotka olivat läsnä usein, ensimmäinen tapaaminen oli ihan kahden kesken Vanhan aurinkoisella terassilla.

    Tunnistin hänet kyllä heti sielun veljeksi. Pari päivää sitten juttelin hänen poikansa Mikon kanssa, joka on kannustanut myös tämän ruotsinkielisen niteen julkaisemiseen. Hyvä kaveri se on, Mikko. Tekee musiikkia ja opiskelee kotimaista kirjallisuutta yliopistossa.

    Vai vain valittuja. Onkohan jossain pahvilaatikollinen runoja?

    Täytyy muistaa että Lefa kuoli nuorena. Hän oli syntynyt vuonna 1951 ja kuoli jo 1983. Hänellä olisi ollut vielä elämäntyö edessä. Kyllä hänellä oli muistikirja aina mukana.

    VastaaPoista
  7. Mitenkähän lienee, jos on nimeltään ruotsinkielinen ja kirjoittaa suomeksi, joutuneeko silloin kahta helpommin kahdelta suunnalta sivuun sysätyksi. Minäkin luulin ensin, että puhut suomenruotsalaisesta kirjailijasta, mutta niin ei näytä olevan.

    Tuosta mielen järkkymisestä. Kuulin muistaakseni radiosta kerran, miten Sillanpää ja Waltari olisivat kerran kohdanneet Lapinlahdessa, ja Sillanpää kysynyt kummastellen: "Mitä sinä täällä teet?". Kuin mielen järkkyminenkin olisi kuulunut vain tietyntyylisille kirjailijoille.
    Ehkä onkin parempi sanoa, ettei ole arvostuksen teitä kummallisempia ja mutkikkaampia.

    VastaaPoista
  8. Heli,

    Färdingin äiti oli ruotsinkielinen (kaksikielinen kyllä), mutta isä suomenkielinen. Olen tavannut kummatkin vanhemmat täällä sen jälkeen kun muutin tänne, nyt ovat kuolleet jo.

    Heikki oli upea tarinankertoja, kuuntelin häntä usein kun hän istui tuossa lähellä työväenopiston tupakkihuoneessa. Lefan poika Mikko arvosti Heikkiä myös, samoin kaikki jotka ovat hänet tavanneet. Berit piti pientä kahvilaa sillan kupeessa, ja kyllä häneltäkin puhe sujui, kummallakin kielellä.

    Lefa kävi suomenkielisen koulun Vaasassa, joten suomi oli varmaan vahvempi kieli. Minä tapasin häntä ainoastaan Helsingissä, enkä kuullut ruotsalaista intonaatiota lainkaan hänen puheessaan.

    Hän oli minua niin paljon nuorempi, että aurinkoinen oli aivan oikea adjektiivi hänestä silloin.

    Juhani tuolla edellä jo sanoo, että ei ollut silloinkaan, 70-luvulla, mitenkään sanottua että runoilija saattoi uskoa julkaisemisen jatkumiseen. Niihin aikoihin oli tapana sanoa kyllä, että hyvät kirjat pääsevät aina seulasta läpi.

    Nyt ei ole niin sanottu enää aikoihin.

    Sillanpää ja Waltari, kumpikin wanha kirjailija, aivan yhtä lailla kipuilivat työnsä kanssa. Kirjoittaminen on aika rankkaa työtä.

    Mutta ei myöskään tee hyvää kolhia päätään autoon. Ei yhtään.

    VastaaPoista
  9. juhani kirjoitti:

    "Miksi niin vähän kuitenkin kirjoittaneesta Färdingistä rustataan vain valittuja? Turhaa kainostelua; kuka toimittajista jälkikäteen saa tuomita syntymähetkellään kirjoitetun / julkaistun runon jälkikäteen unholan hautarotkoihin? "

    tuo on tosi kuin vesi. tuossa kiteytyy jotakin todella syvää.

    VastaaPoista
  10. Meri,

    olen lukenut sen verran Juhanin tuotantoa, että kyllä hän varmasti tietää kustannustaloista yhtä ja toista. Olin erityisen ilahtunut yhdestä niteestä, jonka oli kustantanut Porin Manuskript 63, josta tiesin jo silloin kun kävin kaupungissa lukiota.

    Tässä kaikessa - enkä tarkoita pelkästään Lefan tragediaa - on aika paljon syvästi vastenmielistä, monella tapaa.

    Lefan runojen ruotsinnos on toivottavasti hyvä asia. Erityisesti toivon, että hänen runonsa leviävät nyt Pohjolan ruotsia puhuviin maihin. Kyllä hän on sen ansainnut, vaikka tuskin eläessään kovin paljon mitään maallista ansaitsikaan.

    Jospa alettaisiin päästä vähän eroon ikuisesta Helsinki-keskeisyydestä ja voitaisiin luottaa paikallisiin ihmisiin?

    VastaaPoista
  11. Tikkis, Meri

    Tuo kasvojesi valossa on ilm. laajennettu laitos tuosta Setsemän vuoden runoista, joka on Färdingin itsensä toimittama. Tästä voisi (ehkä) päätellä että jälkimmäisessä on kunnioitettu hänen omia toiveitaan.

    Manner halusi unohtaa totaalisesti kaksi ensimmäistä kokoelmaansa, vastaavia tapauksia tulee mieleen muitakin.

    Väinö Kirstinän valitut runot (Näköpiirissä) on hieno kooste, mutta se ei anna kokonaista kuvaa (vrt. Kootut runot) hänen runoilijanlaadustaan: siitä puuttuvat miltei kaikki 60-luvun kokeilevimmat tekstit. Esipuheesta ei selviä runojen valintaprosessi, mutta sain erään keskustelun perusteella sellaisen kuvan että valinnat olisivat hänen itsensä.

    Eli näissä valituissa saattaa usein olla kyse kirjailijan omista valinnoista ja arvotuksista.

    Mitä Färdingiin tulee, hän lienee harvinaisuus: kaksikieliset maassamme taitavat valita luovaksi kielekseen useimmiten ruotsin.

    VastaaPoista
  12. Kristian,

    sinähän toit monta uutta nimeä tuohon valittujen julkaisujen sarjaan.

    Eeva-Liisa Manner kaiken lisäksi muutteli runoja senkun ehti. Hänellä eivät mitkään tekstit olleet pysyviä, kiveen hakattuja. Hän saattoi hyvin herkästi kääntyä toiseen suuntaan, ihan itsekseen. Lisäksi pitää muistaa että hän kirjoitti musiikin mukaan, niin kuin yhden runon lopussa lukee:

    zart
    zart


    Ihmettelen kyllä Kirstinän valikoituja, jos Kootut olivat jo olemassa. Täytyy tarkistaa. Kirstinä kuuluu opiskeluaikojeni lempirunoilijoihin ja pohjoispohjalaisena tavallaan on sukulainen, mielenmaisema on lakeus.

    En tiedä kuinka kaksikielinen Lefa oli. Mutta oletan että jos hän asui elämänsä ensimmäiset vuodet Gävlessä, on mahdollista että ruotsi on ollut ensimmäinen kieli.

    Kaksikielisyydestä on keskusteltu paljon, tuskin se mitenkään hirmuinen ongelma on. Ajattelen ennemminkin, että runoutta löytyy enemmän, jos mieli on kahdessa kohtaa kieltä. Vaasa oli toki enemmän kaksikielinen silloin kun Lefa kävi täällä suomenkielistä koulua.

    Nyt ruotsinkielisiä on enää noin 24%, todennäköisesti suuri osa on muuttanut ympäristökuntiin, ellei peräti Turkuun.

    Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat: runouden kieli on tavattoman henkilökohtainen. Vai? Minua hämmästyttää ruotsinkielisessä painoksessa kielen mutkattomuus. Aika suoraa käännöstä kyllä, mutta runopuheena tavattoman selkeää. Sanoja joita en tuntenut, paljonkin, mutta niin taitaa runouden lukemisen laita olla kahdella omalla kielellänikin.

    Kunhan pääsen eteenpäin täytyy miettiä jotain synteesiä.

    Kristian, jos osaat ruotsia sujuvasti, niin hanki ihmeessä kirja! Olisi kiinnostavaa kuulla mitä sinä siitä tuumit.

    VastaaPoista
  13. Runouden suhteen kielen valinnan luulisi olevan helppoa, siis se mikä tuntuu omimmalta. En tiedä miten ruotsi olisi Färdingiltä sujunut, mutta moni suomenruotsalainen on saanut tunnustusta Ruotsista, jossa kirjallisuus kaikkine palkintoineen ja ohjelmineen tuntuu olevan isompi juttu kuin Suomessa. Ehkä siellä vielä sivistystä arvostetaan.

    Kielen vaihtaminen ei ole ollut ongelma esim. Brodskylle, Nabokoville, Kunderalle, vaikka luulenkin että runoudessa se vaatii enemmän ponnisteluja. En usko siihenkään että vain äidinmaidossa imetty kieli olisi ainoa oikea taikka paras.

    En ihmettele jos käännös tuntuu suoraviivaiselta, suomesta käännettäessä mutkikkaammaksi kuvittelisin näin äkkiseltään lähinnä saksan.

    Luulen tyytyväni originaaliin, ellei tuo käännös vahingossa tule vastaan. Minulla on aika kompleksinen suhde ruotsin kieleen. Puhuin sitä äidinkielenäni seitsenvuotiaaksi, jonka jälkeen muutuin miltei ummikkosuomenkieliseksi, itsestäni riippumattomista syistä. Tilanteesta riippuen ruotsin taitoni vaihtelee välttävästä sujuvaan. Olen aikuisiällä napsinut sitä pala kerrallaan takaisin.

    VastaaPoista
  14. Kristian,

    minulla on ihan yhtälailla kompleksi ruotsin suhteen. Puhuin sitä sujuvasti, luin ja kirjoitin, noin 40 vuotta sitten, kun olin Ruotsissa kesätöissä saadakseni yliopiston opiskelun maksetuksi, siis asumisen ja ruuan. Ei ollut edes opintolainoja vielä.

    Ruotsin kirjallinen elämä vaikutti suurenmoiselta, samoin kirjalliset lehdet, Dagens Nyheter, kaikki ne keskustelut.

    Sitten muutin Amerikkaan, jossa tuli ruotsin sukukieli puhuttavaksi. Asuin pitkään maalla, mutta suomenruotsi ei tuonutkaan ruotsia takaisin täällä Vaasassa.

    Mietin sitä miten Elias Canetti oppi kieliä jossain Tonavan mutkassa. Niitä oli hirmuinen määrä, oppi siinä kasvaessaan. Ehkä keskieurooppalainen mentaliteetti on sitten erilainen juuri noiden monien kielten vuoksi.

    Mutta olet kyllä oikeassa siinä että kielen/kielten kehittyminen on hyvin yksilöllistä. Uskon kyllä että seitsenvuotiaaksi asti puhuttu ruotsi ei välttämättä säily.

    Itse ajattelen suhdetta kieleen murteiden kautta. Olen pienenä puhunut itämurteita, vaikka vanhemmat olivat lännestä. Isovanhemmista vain yksi on ei-pohjalainen.

    Runojakin pystyn kyllä lukemaan myös englanniksi. En uskaltaisi ruveta niitä suomentamaan kumminkaan. Runoissa voi olla niin paljon tasoja, että en ehkä kuitenkaan tajuaisi niitä.

    Minulla oli koulussa pitkä saksa. On se kyllä monimutkainen kieli...

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista