10.5.12

Sappikivistä ja keväästä



Joskus 1980-luvulla ilmestyi pamfletti nimeltä ”Huvitammeko itsemme hengiltä?” tai jotenkin siihen suuntaan. Se taisi olla amerikkalaisen tai britin kirjoittama. En koskaan lukenut sitä, mutta muistan hyvin kun ystäväni kirjoitti minulle, että me nyt ainakaan emme huvitu hengiltä.

Ihmiset tarvitsivat huvitusta esimerkiksi televisiosta tai radiosta, joukkotiedotusvälineiden tiedotusarvo alkoi olla kyseenalainen.

Kirja liittyi varmasti televisio-tuotannon lisääntymiseen ja sitten vuosikymmenen lopulla VHS-videoiden tuloon, jonka myötä meillä oli jo ties kuinka mones kalabaliikki aiheesta laittomat tallenteet. Varmaan niitä olikin, olihan jo aiemmin ollut C-kaseteilla n.k. bootleg-kappaleita milloin minkäkin koti- tai ulkomaisen muusikon tai laulajan tuotannosta.

Joka tapauksessa halpaa tavaraa. Mutta ihmisten mielestä tarpeellista.



Istahdin tähän äsken kuuntelemaan radiota sen jälkeen kun suhteellisen kuraisena ja märkänä pääsin kotiin kevään etenemistä havainnoimasta. Kohta tulee kylmä, koska sade onnistui kastelemaan minut aika perusteellisesti.

Radiossa alkoi iltapäivän musiikkiohjelma, Faunin iltapäiväkö se on, vai kenen. Faunihan on se pukinsorkkainen puolijumala joka villitsee ihmiset pan-huilun soitollaan. Toivon hartaasti että juuri nyt Kreikan kaiken kärsinyt kansa saa edes vähän lohtua faunin soitosta. Muistaakseni fauni innosti ihmiset myös tanssimaan ja juomaan hyväätekevää viiniä. Pahaatekevää viini on ainoastaan silloin, jos sitä juo liikaa.


Joka tapauksessa radion ensimmäisenä kappaleen nimi oli Sappikivileikkauksessa. Yritin kuulla säveltäjän nimen, mutta en saanut siitä selvää. Pääroolissa oli viola da gamba ynnä joku muu vanha soitin ja Lasse Pöysti, joka ihan alkuunsa määräsi että ”Skalpelli!”, sitten ilmoitti että ”Veren juoksemista”. Lopuksi (musiikki)instrumentit villiintyivät, kun potilas siirrettiin sänkyyn. Jäin miettimään, kuka runoilija on päässyt katsomaan ja kuuntelemaan vihreäpukuisten kirurgien toimenpiteitä. Minusta ei olisi lainkaan kummallista, jos Lasse Pöysti itse olisi äitynyt runolliseksi sappikivien poistamisesta. Monitaiturin kuva siitä näyttelijästä on välittynyt.

Esitys ei kestänyt kauan, mutta pidin siitä paljon. Ajatelkaa nyt: sappikivet voivat tulla kelle tahansa, ja ne todella siis leikataan pois! Mutta kukaan ei koskaan dokumentoi leikkauksia inhimilliseltä kannalta. Veren juoksemista! Verihän lähtee juoksemaan heti, jos vaikka kissa tarraa kynnellä käteen. Kissa ei tähtää veren juoksemiseen, vaan siihen, että häntä silitetään. Kyllä hän tietää hiiren ja ihmisen eron.

Jäin toivomaan että heräämössä potilastakin silittää joku.

Voi tosin olla että nykyään on ainoastaan tähystysleikkauksia ja paikallispuudutuksia, joten ihanaa heräämistä ei tule. Tuskin sairaanhoitajilla on aikaa käydä silittelemässä rutiinileikkauspotilaan poskea. Mahdetaankohan potilaille puhua edes myötätuntoisesti ja ystävällisesti?

Sen kyllä tietävät kaikki että sappikivipotilaat ovat taatusti kivi leikkausjonon kengässä. Haittona ovat. Että nekin vielä pitäisi hoitaa, vaikka jonossa on ihmisiä pää kainalossa! Ja lisäksi kansanperintönä kulkee kamaluuksia ihmisistä, jotka valuttavat mustaa sappea kanssaihmistensä päälle. On mahtanut olla joku näkemässä sellaisenkin tapauksen.

Siinäkään ei ehkä ole mitään uutta. Jo ajat sitten on puhuttu sairauksista vertauskuvina. En tiedä olivatko ne jo Hippokrateen mielessä, mutta en olisi hämmästynyt. Luulen kyllä että Hippokrateen vala on unohtunut yrityslääkäreiltä ja joiltain tavallisiltakin. Minusta on näyttänyt siltä, että lääkärit pikemminkin juoksevat nykyään potilaita pakoon.



Sumuinen ja sateinen ilma on hieno, ei siinä ole mitään melankolista. Puiden nuput turpoavat hurjaa vauhtia. Sadepisaroiden vuoksi ei näe eteensä tämmöinen silmälasipäinen, mutta sen verran kyllä, että löytää sitten kaupasta sapuskaa kissalle ja voi istahtaa kuuntelemaan Sappikivileikkausta. Tuollaista musiikkia pitää olla lisää! Kanava on tietenkin Radio YLE 1, niin että tämä on mainos.

Itseänikin mainostan, koska maksan joka vuosi Yleisradion lupamaksun.


10 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Onpa erikoinen nimi annettu musiikki kappaleelle, ja oletpa hauskasta tehnyt juonen siitä. Kuvatkin ovat kauniit.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

tässä maassa on niin korkeatasoinen musiikkikoulutus ja tulokset sen mukaisia, että säveltäjillä on mahdollisuus myös hauskuttaa yleisöä.

Aina ei tarvitse patsastella eikä konserttimusiikin tarvitse olla haukotuttavaa.

Lasse Pöystiä et taida tuntea/tietää? Hän esiintyi näyttelijänä jo pikku poikana elokuvissa Suomelan perheestä. Pöysti oli Suomelan Olli, perheen poika. Lapsena näin monia näitä elokuvia, vieläkin niitä tulee silloin tällöin televisiosta päiväsaikaan.

meri kirjoitti...

ripsa

yhdysvaltalainen mediakriitikko neil postman taisi kirjoittaa jotakin tuollaista.

olen huomannut itsestäni sen, että lannistun helposti nykyisen tietotulvan alla. juoksin aikani muiden mukana, sitten passivoiduin tyytyen näykkimään yksityisen tiedon sieltä ja toisen täältä.

tässä nykyisessä vaiheessani keskityn itseäni kiinnostaviin aihepiireihin ja torjun aktiivisti muuta päälle tunkevaa informaatiota. pakenen todellisuudesta viihteen maailmaan.

tajuan tietysti postmanin tavoin, että viihde on kaiken televisiossa käytävän keskustelun korkein ideologia. ajatteleminen ei näytä hyvältä televisiossa; ajattelemisessa ei ole mitään katseltavaa. lisäksi television sirpaleinen ja katkonainen kieli pirstoo todellisuutta.

uutisille olen aika allerginen. ongelmana ei ole niiden määrä vaan laatu: samat aiheet toistuvat uutislähetyksestä ja illasta toiseen, yksittäiselle uutiselle varataan aikaa noin minuutti tai vähemmän, taustat eivät selviä, kuva jättää sanan jalkoihinsa estäen ajattelun.

Ripsa kirjoitti...

Meri,

olen ajatellut myös toista slogania: "Media is the message", jonka lanseerasi Marshal McLuhan joskus 60-luvulla. Kuinka paljon blogi, sen ominaisuudet, ovat oma viestinsä lukijoille? Blogistanissa on omat nurkkauksensa miltei kaikelle, mutta onnelliselta tuntuu, että persoonallisuudet tulevat esille.

McLuhanin kirjan kyllä luin, ja se taisi jopa olla tenttikirjana yliopiston lehdistöopin tentissä, ei ehkä kuitenkaan cumussa vielä. Siis tietysti Tampereen yliopistossa, Hesassa ei 70-luvulla ollut muuta kuin markkinointihenkistä tiedotusopetusta.

Postmanin ja McLuhanin kirjojen jälkeen tiedotustulva on vain kasvanut. On yhä vaikeampaa kenelle tahansa löytää oleellinen kaikesta massasta.

Yle ja BBC ovat jollain lailla vielä pää veden pinnan yläpuolella, ja kuulemani mukaan Baijerin yleisradio ja tietysti erityiskanavat, Ylen Teema ja Ranskan Arte. Jos vain osaisin tarpeeksi saksaa ja ranskaa.

Noh, tuossa lopussa postausta ilmoitan mikä on tällä hetkellä minusta paras. Kanava joka yllättää. Haluni tulla yllätetyksi on nykyisin ehkä suurempi kuin konsanaan nuorena, jolloin suurin osa oli uutta.

Mutta on tietenkin totta että pirstaleisuus tekee joukkotiedotusvälineiden seuraamisen vielä hankalammaksi. Kun sanomien arviointiin lisää vielä sen, että ihmisillä pitäisi olla hyvä kuvanlukutaito, tilanne on aika toivoton.

Onneksi on joitakin onnenkantamoisia, niin kuin tuo yksi yksittäinen sävellys oli. Suomalaiset ovat konserttimusiikissa maailman parhaimmistoa, ehdottomasti.

Tottakai: kuuntelemme musiikkia, koska tuuli ei laula puissa, koska lintujen ääni ei autojen meteliltä kuulu, koska kaikki vieläkin luulevat että kamalalla karjumisella tai kiljumisella saa viestin perille.

Kuuntelen siis joskus konsertteja samalla kuin kirjoitan. Kirjoitan mielelläni käsin, luen, kuuntelen ja jotain kuulemastani tarttuu mukaan tekstiin. On vaikea sanoa mikä siinä tekstissä muuttuu, mutta taatusti jokin.

Musiikilla on yllättävän suuri voima. Mutta oli myös voimaa eilisessä myrskyssä: jouduin kamppailemaan niin paljon kuin jaksoin vasten myrskyä, se yritti puhkua ja puhaltaa minut sillalta alas, kun olin Palosaarella (ruots. Brändö ihan samoin kuin Kulosaari) asioilla.

Viihde voisi olla hyväksi, mutta useimmiten se nukuttaa aivot vetämään suoraa viivaa, niin kuin EEG-käyrän alfaviiva unessa, muillakin kuin epileptikoilla. Siitä unesta herääminen on hankalaa, olo ei ole virkistynyt, vaan turtunut.

hannuhoo kirjoitti...

Ripsa, Meri

kun on pari minuuttia tässä niin yksi lisäys, kontra-ajatus: Ajattelemisessapa vasta onkin katsottavaa!! Nähdä keskustelevan ihmisen osana vuorovaikutusta juuri tässä ja nyt, nähdä hänen ajatustensa muotoutuvan repliikkien ajamina, onko suurempaa?

Mieleen jääneitä tässä pari, Benedict Zilliacus aika kauan sitten, mainittu Lasse Pöysti ja kaverinsa(?) Göran Schildt.

Ripsa kirjoitti...

Hannu,

joo, kyllä sitä näkee elävässäkin elämässä keskustelua ja "keskustelua". Esimerkiksi telkkarissa on kahdenlaisia asiantuntijoita: patsastelijoita, apurahankyttääjiä ja sitten sellaisia, joiden ajatuksesta syntyy toinen ja näkee lamppujen syttyvän päiden päällä ja salamoiden sinkoilevan.

Sitten tulee tyven. Kunnon keskustelu on sellainen joka vie asiaa eteenpäin. Jostain syystä ihmiset aika usein kuvittelevat että suuriäänisin on voittaja ja että ylipäänsä ajatusten esittämisessä kyse on inttämisestä.

Mutta oikea keskustelu kyllä seuraa ihkaoikeita aristoteleläisiä draaman lakeja. Ja filosofisia: teesi, antiteesi, synteesi. Lopulta hyvät ajattelija jättävät koko asian auki. Koska paljon muuta voi tulla eteen, odottamattomia asioita. Voi kävellä vastaan ihminen joka kääntää ympäri koko asetelman ja sitten vasta mennäänkin lujaa.

En vieläkään tiedä, mistä oli kyse usein mainitsemassani leffassa, Ilta Andren kanssa. Louis Malle muistqakseni sanoi jossain, että ei hän varsinaisesti ohjannut, kunhan määräsi mikä kamera oli milloinkin paikalla.

Andre Gregory on maailmankiertäjä ja muun muassa ohjaaja, Wally Shawn on taas yrittänyt pitää itsensä leivässä pikkuosissa off-Broadwayn näytelmissä ja pikkuelokuvissa, ammatiltaan hän on siis näyttelijä.

Siis että kyse ei olisi ollut fiktiivisestä elokuvasta, vaan oikeasta kahden ihmisen keskustelusta, jossa käsitellään oikeasti olemassa olevia asioita. Paljon aivan oleellista ihmisenä olemisesta.

Siitä tulee mieleeni yhden ihmisen huomautus, kun puhuttiin maailman tulevaisuudesta: talous romahtaa, hän sanoi. Sitä ennen hän puhui pitkään USA:n vainoharhaisuudesta. Se ei ollut sivuasia. Hän tarkoitti sanoa, että aseisiin pannaan niin järjettömän paljon rahaa, että me muut, paitsi armeija, tullaan jäämään ilman mitään. Olin/olen samaa mieltä, uskon sen, vaikka tuskin se on uskon asia, vaan aivan laskettavissa oleva juttu.

Hannu, en sattunut näkemään Lasse Pöystin ja Göran Schildtin välistä keskustelua. Se on varmasti ollut kuuntelemisen ja katsomisen arvoinen. Sen muistan Göran Schildtistä, että hän haavoittui sodassa ja se sai hänet etsimään jotakin aivan muuta koko lopun elämänsä.

Ajattelussa on kyse aina uusien asioiden etsimisestä. Niitä löytyy keskusteluissa paljon. Kullakin ihmisellä on oma käsityksessä tärkeimmästä asiasta.

hannuhoo kirjoitti...

Ripsa,

tuossahan sanoit kunnolla juuri sen mihin pikaisesti viittasin (Meri kun aikaisemmin hienossa, kommentissansa veti mutkia suoraksi, tarkoittamattaan varmasti).

Pöystin kohdalla mielessäni oli pieni tv-ohjelma jossa sankarit purjehtivat 'Daphnen vanavedessä' kohti Kreikkaa ja Görania Leros-saarella. Siinä oli matkalla kaikkea pientä turistihommaa ja perillä juttelua G.S. olosta siellä ja maailmankin. Keskustelijoina taisivat olla R. Långbacka ja G.S. pääasiassa. Olikohan niin etttei Pöysti sinne saakka edes kerinnyt?

Joo, jenkit voivat todella olla vainoharhaisia, kaukana muista kun ovat mutta riittää sitä lajia muillekin. Plussan puolelle menee vahva sitoutuminen vapauteen, kaikkine plussine ja miinuksineen.

Ripsa kirjoitti...

Hannu,

joo, olen nähnyt sen dokkarin Daphne-purjehduksesta! Muistan sen nyt. Jaaha vai oli se Långbackakin mukana, olin unohtanut. Voi olla että Pöysti jätettiin Pariisiin, joka on hänen kaupunkinsa.

Långbackahan on täältä, Närpiöstä. Kerran näytettiin hänen ohjaamanaan Närpiön kesäteatteriin Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Tälläydyin katsomaan sitä, olin oikeinkin kiinnostunut. Mutta ei, en ymmärtänyt puheesta sanan sanaa. Närpion ruotsi on aivan oma lajinsa. Kuulemani mukaan islantilaiset ja närpiöläiset pystyvät puhumaan suoraan, siis samaa kieltä! Vanha kieli säilyy maantieteellisen alueen rajoilla.

Yksi Schildtin kirja pitäisi vielä lukea, se jonka hän kirjoitti Alvar Aallosta. Muistaakseni ne kaksi olivat pitkään hyviä ystäviä myös.

Ach, jäin tässä miettimään että missäs ovat naiset? Taustalla, keittiössä? Huutelen täältä Outia vastaamaan myös!

Ei kai sinulla ole vene myös? Minua ei oikeasti kyllä veneeseen saisi, vaikka nähtyäni kuvia Daphnesta olen sitä mieltä, että kaunis se on.

Obeesia kirjoitti...

Omnia mea mecum porto, sanon kuten Simonides aikoinaan. (Kaiken omani kannan mukanani.)

Toisin sanoen sappikivi on, mutta sitä ei leikata. Nykyisin on sellainen sääntö, että oireettomia kiviä ei leikata.

1990-luvun alussa päädyin kiveni takia työterveyslääkärin lähetteellä jo sairaalaan asti. Leikkauspäivän aamuna lääkäri kertoi, että ei leikatakaan.

EIkä ole leikattu myöhemminkään. Tarinan sivujuonteet jätän kertomatta. Nolo kokemus.

Ripsa kirjoitti...

Obeesia,

ihminen on niin monimutkainen organismi, että on todella omituista että näinkin monet varttuvat aikuisiksi kun nyt varttuvat.

Ammoin kuolleella tädilläni oli jotain vikaa sapessa, en oikein ymmärtänyt mitä, mutta kyllä hänet vietiin äkkiä sairaalaan ja leikattiin, vaikka taisi olla jo 80-vuotias. Kävin häntä katsomassa sairaalassa ja sitten menin hänen luokseen pariksi viikoksi hoitamaan.

Jo silloin, joskus 90-luvun alussa, ihmiset heitettiin kotiinsa noin vain, että on hyvä ruveta kävelemään heti, heiveröinen vanhus ihan yksin puilla lämmitettävään isoon taloon, ilman ruokaa, ilman apua miten päästä kauppaan. Kuulemma haavaa piti suihkutella joka päivä. Eikä talossa ollut suihkua!

Ihmisten heitteille jättö oli silloin vasta todenteolla alkamassa. Minä soitin sairaalaan perään ja haukuin niiden systeemin pataluhaksi, mutta eihän siitä mitään apua ollut. Olisi ollut kuulemma maksullista kodinhoitoa. Kumpikin meistä sinisenköyhä.

Eivät välittäneet. Mitäs jos on itse nuori ja työkuntoinen, ei vanhuudesta tietoakaan, niin pärjätköön itse, kun on itsensä vanhaksi saattanut!

Oli se varmaan koettelemus. Eikä hän kovin kauan sen jälkeen enää elänytkään.

Sinulla oli tuuria!