9.6.12

Scherfbeck ja aikalaisia



Pitäisikö meidän tämän taiteilijan kohdalla vain luovuttaa ja sanoa että hän nyt sattuu olemaan parhaiten myyvä taiteilija eikä sille enää voi mitään? Miljooniako niistä viimeisistä kuvista on jossain Sothebyssä maksettu, paljon kuitenkin. Vaikka hän myy, edelleen, 150-vuotiaana, niin hän on kuitenkin hieno taiteilija.

Hänen tyylinsä oli totta kai minulle tuttu jo kirjojen kuvista ja olen nähnyt jonkun hänen työnsä Ateneumissa. Helsingissä on enemmän monenlaisten taiteilijoiden näyttelyitä kuin muualla maassa. Se johtunee siitä että Helsinki on pääkaupunki ja se, jonne rantautuu eniten kesäisin risteilijöitä – enkä tarkoita nyt laivastoa.

Toinen asia oli tietenkin se että hän oli nainen. Hän oli kaiken lisäksi nainen, joka tuli suuremman yleisön tietoisuuteen uudenlaista taidetta tekevänä ihmisenä jo eläessään. Alkuun niitä uusmuotisia, ”ranskalaisia” tauluja ei oikein Ateneumin vuosinäyttelyihin haluttu.


Scherfbeck: Kalifornialainen. 1934. Öljy kankaalle. Didrichsenin taidemuseo

1800-1900-luvun vaihteen taiteilijoista on jo monta naista. Maria Wiik, Venny Soldan, esimerkiksi. Ja sitten tämä Helene Scherfbeck.

Meillä on Pohjanmaan museossa Vaasassa näyttely naistaiteilijoiden töitä. Näyttelyssä näkee selvästi sen miten naiset murtautuivat ulos ja tekivät sen hienosti. Monissa töissä näkyy jo alkuvoimainen tekijänote. Olen itse kirjoittanut joskus Fanny Churbergin töistä, joista Riitta Konttinen teki kirjan, ja käynyt Tikanojan taidekodissa katsomassa jotakin hänen työtään. Hän käsitteli elämäänsä, tunteitaan maisema vertauskuvana. Hän on maisemamaalareiden kärkeä, tai siis oli, eli lyhyen elämänsä 1845-1892.


Scherfbeck: Elegantti nainen. N. 1928, öljy kankaalle. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö

Helene Scherfbeck sai stipendin Ranskaan ja tutustui siellä modernisteihin. Tämä oli siinä vaiheessa kun hän oli noin parikymppinen, sitä ennen hän oli ollut lapsinero, pääsi opiskelemaan Ateneumiin jo lapsena.

Tätä en lukenut näyttelyesitteestä enkä Helsingin Sanomista tai kuullut Ylen Radio 1:n kulttuuriohjelmissa, joissa ei ole Vaasan näyttelyä mainita sanallakaan. Kas kun samaan aikaan on näyttely Ateneumissa, pelkästään Scherfbeckin töitä. Kun en ole käynyt Ateneumin näyttelyä katsomassa niin en osaa sanoa onko tämä kovinkin provinsiaalinen näyttely. Minusta sillä ei ole väliä. Jos Scherfbeckin teokset sijoitettaisiin Timbuktuun, tai muuten vain sinne missä pippuri kasvaa, niin kyllä hänet todettaisiin taiteilijaksi. Muistaakseni Timbuktussa tehdään elokuvia, joten kyllä ihmiset tajuaisivat kuka tämä kalpea pohjoinen maalari on. Tärkeä ihminen, jolla on paljon asiaa.

Värillä on väliä näissä kuvissa. Hän rajaa muotokuvat ihmisistä jyrkästi, usein varjoja ei ole lainkaan. Hän maalasi suurimman osan tuotannostaan asuessaan kahden kesken äitinsä kanssa Hyvinkäällä. Hän seurusteli silti vilkkaasti ystävien kanssa, kirjeitse. Hyvinkää on varmasti ollut Helsingin kaukainen takapiha, mutta jos ihminen tahtoo maalata voi olla hyväkin asua kauempana mittareiden ja arvostelijoiden silmistä.

Scherfbeck: Lehmuksen alla. 1911. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo

Äskettäin tuli television Teemalta Väinö Vainion kirjoittama monologinäytelmä Helene Scherfbeckistä. Nimi on ”Surukin voi olla onnea”. Monologinäytelmän näyttelijä oli Eeva-Kaarina Volanen, joka kykeni lataamaan taiteilijakuvaan kaikki ikäkaudet, jotka tietysti ovat olemassa vanhemmassa taiteilijassa.

Televisionäytelmä oli hyvin vangitseva. Vaikka on itsestään selvää, että aika ajoin Scherfbeck puhkeaa kirjeissään (näytelmässä puhuessaan kuviensa kanssa) puhumaan siitä, kuinka raskasta on yrittää hoitaa sairasta, vanhenevaa ja lopulta kuolevaa äitiään aivan yksin, niin katkeruutta siinä ei ole. Taiteilija sanoo purkauksen jälkeen heti: kyllä äiti minua rakastaa ja minä häntä.

Scherfbeck ei koskaan mennyt naimisiin. Jos kyseessä olisi miestaiteilija, naimattomuutta tuskin kukaan ihmettelisi, sillä ei yksinkertaisesti ole niin tärkeää osaa, perheellä, miehelle. Hän kykenee joka tapauksessa uppoutumaan työhönsä. Tämä ero miehen ja naisen työskentelyssä on itsestään selvää. Ei ehkä enää niin paljon, mutta on siitä varmasti vielä kaikuja.

Naistaiteilijalla oli tietäminen, että millä elää. Meni vuosikymmen ja toinenkin, kun hänet oli unohdettu Hyvinkäälle, eikä otettu Ateneumin näyttelyihin. Helsingissä asuessaan hän oli saanut opettaa Ateneumissa, joka oli taannut jonkin verran elantoa.

Televisionäytelmän ehkä hauskin kohtaus on se, kun Scherfbeck kiukustuu kun taas koputetaan hänen oveensa, eikä anneta olla rauhassa. Taloon tuli töiden ostaja. Sen ymmärtäminen ei ollutkaan ihan helppoa. Kun missään ei ole tienviittaa, jossa mainostettaisiin maalauksia.

Volasen luoma kuva naisesta töiden takana on hieno ja todellinen kunnianosoitus taidemaalarille, nyt kun Suomessa on peräti kaksi Scherfbeckin näyttelyä. Kenelle tahansa tekee hyvää katsoa näitä töitä vähän pitempäänkin.


Beda Stjernschantz (1867-1910): Kaikkialla ääni kaikuu.... 1895. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo.

Tämä taulu edustakoon niitä lukuisia muita suomenruotsalaisia naistaiteilijoita, joiden kuvia on Pohjanmaan museossa. Suomenruotsalaisuus on eräs avain näihin nyt Suomessa nähtäviin näyttelyihin. Vähemmistöstä pääsivät naiset ensimmäiseksi opiskelemaan. Olisi kiinnostavaa tietää oliko suomenkielisiä naisia jo päässyt Pariisin stipendeistä osallisiksi. Epäilen että ei ollut.

Suomenruotsalaiset tekivät myös läpimurron modernissa kirjallisuudessa, Edith Södergran tietysti yhtenä esimerkkinä. Joskus ennen sotia julkaistiin modernistisessa Quosego lehdessä paljon uutta runoutta ja proosaa – myös kuvia. Muistaakseni ensimmäinen Tove Janssonin muumihahmo esiintyi yhden lehden kannessa.

Tämä on tulkittavissa kehotukseen mennä hetimiten Pohjanmaan museoon (Vaasa) tai Ateneumiin (Helsinki), koska taidekirjojen kuvista ei koskaan saa käsitystä kuvien värimaailmasta. Taulu siinä silmien korkeudella on kovasti täynnä vivahteita, ne ovat ilmeikkäitä. Scherfbeckin töitä on esillä myös Tammisaaressa, Helsingin Villa Gyllenbergissä ja Taidekoti Kirpilässä. Luentoja on pitkin kesää monessa paikassa, esimerkiksi Mäntän Serlachiuksen kuvataideleirillä.

Ylipäänsä Scherfbeck on esillä tänä vuonna 150-vuotissyntymäpäivänsä merkeissä.

Mutta vain Ateneumissa on pelkästään Scherfbeckin tuotantoa. Siitä johtuu ehkä radiohiljaisuus muiden näyttelyiden osalta. Pohjanmaan taidemuseossa kävin avajaisissa, jossa kesken väenpaljouden hälyttimet pärähtivät soimaan: ihmisten paljous sai ilman kuumenemaan liikaa. Klassisen taiteen ystäviä ilmestyi paikalle paljon.

Nainen katsoo naisten kuvia


Pohjanmaan museolla ei ollut digitaalisia kuvia näyttelyn töistä. Jouduin kuvaamaan kuvia itse. Kuvat eivät ole 1:1, ne on rajattu, sen lisäksi ne oli pakko ottaa hieman yläviistosta, joten niistä saa vain aavistuksen kuvista kokonaisina. Kuulun itse Creative Commons-tekijänoikeusryhmään, nämä taulut taas ovat museoiden ja yksityisten omistuksessa ja se ratkaisee. Päädyin siihen, että otan tähän postaukseen muutaman kuvan ja kirjoitan alle kuka on omistaja.

Kuvat ovat esimerkkejä. Ensimmäisinä Suomen ruotsinkieliset naiset astuivat modernismin tielle. Matka on ollut paljon pitempi suomenkielisille naisille, jopa miehillekin. Täällä Pohjanmaalla on siis Pohjanmaan museo. Museon virkailija pahoitteli, että heidän isompi julkaisunsa ei valmistunut vaikka näyttely valmistui.

Yksi särmä, paikoin aika pahoin riiteleväkin, on siinä, että yläkerran näyttelyosaston seinä on jostain syystä tummanpunainen. Vaikka seinän ja kuvan välillä on kehys, niin se ei täysin poista joidenkin kuvien ristiriitaa lämpimän värin kanssa.

Lapsia Scherfbeck sanoo rakastavansa. Ehkä viattomuuden vuoksi. Heitä hän käytti usein malleinaan. Jotenkin niin, että jos Churberg osasi kuvata maisemia tunteen läpi, niin Scherfbeck teki muotokuvistaan sellaisia, kuin he taiteilijan mielestä olivat persoonallisuudeltaan.

8 kommenttia:

  1. Mukava että kirjoitit Schjerfbeckistä! Olen tässä lukenut ja katsonut kuvia sieltä täältä, ja myös pari kirjaa omasta kirjahyllystä. Yksi ostin oppilaana Helsingissä vanhojen kirjojen kaupasta kun olin tutkimassa suomentaidetta kesällä v.1967. Toinen kirja, aivan uusi, sain lahjaksi enolta v.2002 vierailulla.

    Mielenkiintoista kun huomioit sitä että sen ajan naistaiteilijat, ja monet miehetkin, ovat ruotsinsuomalaiset. Arvelenko oikein että ne olivat hieman rikkaimmista perheistä?

    VastaaPoista
  2. Marja-Leena,

    koulutus ei ollut kovin yleistä 1800-luvun loppupuolella, saati sitä ennen. Minulla ei ole aiheesta tilastoja - enkä tiedä onkokaan niitä - mutta edes oppikouluja ei ollut kovin monta saati sitten erityiskoulutusta sen jälkeen, niin kuin nyt kuvataiteeseen.

    Todennäköisesti koulunkäyminen on maksanut aika lailla. Sen lisäksi se on taatusti ollut enimmäkseen ruotsinkielistä. Kävin juuri entisen opinahjoni, Kangasalan yhteiskoulun päättäjäisissä. Siis talo puretaan. Oppikoulu, joka oli yksityinen, täytti 90 vuotta.

    Kangasala on Tampereen lähellä, joten sivistysaate on varmaan saanut koulun perustajat liikkeelle. Ja siis se oli jo alkuunsa suomenkielinen. Mutta muistan miten isän ja äidin piti tehdä työtä aika paljon saadakseen kaikkien kolmen lapsen lukukausimaksut maksetuksi. Nythän koulut ovat ilmaisia - paitsi että yksityisiä kouluja alkaa tulla nyt taas uudelleen.

    Ateneumiin ei noin vain kävelty sisään. Se oli aika ankara koulu ja kuvittelen kyllä, että se otti mallia Pietarin taideakatemiasta, joka on vieläkin hyvin ankara. On esimerkiksi osattava piirtää.

    Mutta sitten olivat onneksi lahjakkaimmille valtion stipendit, joilla pääsi opiskelemaan Berliiniin tai Pariisiin. Varakkaiden lapset ovat käsittääkseni aina saaneet paremman koulutuksen kuin tavallisen rahvaan lapset.

    Scherfbeck oli lapsinero ja kehittyi nopeasti. Kun hän ei ollut rikkaasta kodista, niin Ranskan stipendi on ollut hänelle valtava hieno asia. Avasi kuvataiteen maailman - siis eurooppalaisen - kerralla.

    Suomalaista sivistyneistöä ei juuri ollut silloin vielä. Kansallisuusaate jylläsi, ja Suomen itsenäisyyttä ajoivat - ruotsinkieliset! Siinä onkin arvoitus että miksi. Ehkä myös kaupallinen itsenäisyys oli kiinnostava mahdollisuus niille, jotka kauppaa kävivät.

    Kiinnostavaa Scherfbeckin tapauksessa on se, että hän ei jäänyt lapsineroksi, niin kuin usein käy, vaan kykeni loppuun asti kehittymään kuvantekijänä.

    Hänellä oli onneksi kanssasisaria paljon. Olen miettinyt pääni puhki jotakuta puhtaasti suomenkielistä naistaiteilijaa, joka olisi tehnyt läpimurron. En keksi ketään. Ehkä joku voi auttaa?

    VastaaPoista
  3. Ripsa,

    1800-luvun nuorilla (säätyläis)naisilla ei ollut kovin monipuolisia mahdollisuuksia kodin ulkopuolisiin harrastuksiin, ainakaan sellaisiin joissa ei tarvittu 'esiliinaa'. Taide oli siinä suhteessa 'legitiimiä'. Toki sen oli sopivinta pysyä harrastuksena! Mutta myös emansipaatiota oli ilmassa niin että ...

    Suomenkielisiä ei kai ollut koska ei ollut kanssasisarien ryhmää johon kuulua ja saada henkistä tukea. Suomenkieliset naiset pääsivät opintielle kunnolla vasta 1900-luvun puolella. Joukkovoima se on tässäkin asiassa ollut liki ratkaisevaa!

    Kesää!

    VastaaPoista
  4. Hannu,

    sitähän minä yritin tuossa nätisti sanoa. Ylipäänsä kaikenlainen kulttuurinharrastus on ollut naisten hömpötystä.

    Muistelen että ensimmäiset romaanit olivat romansseja, joihin varsinkin venäläiset ja ranskalaiset naiset uppoutuivat ikävystyessään. Romaani-taide tulee sitten myöhemmin ja naisten kertoma romaanitaide vielä myöhemmin. Tulee mieleen esimerkiksi Chopinin ystävä George Sand, joka ei tietenkään ollut mies.

    Pakko oli käyttää miehen nimeä.

    En ole varma siitä miksi juuri ruotsalaisnaiset noinkin isolla joukolla lähtivät sitten taideopintojen pariin - ellei sitten ollut juuri sinun mainitsemastasi emantsipatsionista kyse. Osittain varmaan onkin.

    Minua jäi kiinnostamaan tuo viimeinen blogini kuva ja nainen sen takana. Hän on porvoolainen säätyläisnainen ja kuvan nimi sanoo kaiken: Kuule kuinka soitto kaikaa. Sehän jatkuu että "Väinön kanteleesta raikaa" ja sitten vielä: Laulu Suomen soi. Ja kuvittelet siihen vielä miesköörin laulamaan!

    Ellei olisi kyse kansallisesta heräämisestä, niin pitäisin kuvaa ja nimeä hempeilevänä käsityksenä suomalaisten hienosta luonteesta. En usko että suomenruotsalaiset kovin laajasti meitä "rumana savunsyöjäkansana", kuten näytelmäkirjailija Erkki Mäkinen sen ilmaisi, muutamaa yliopistohaihattelijaa lukuunottamatta.

    Kai siinä politiikasta oli kyse. JOS Suomesta tulisi valtio NIIN oppineimpina ruotsinkieliset voisivat EHKÄ johtaa oppimatonta kansaa? Olisiko tämmöinen ajatus kovinkaan kaukana todellisuudesta?

    Scherfbeck on ehkä vähän erilainen tapaus. Ilmiselvä lahjakkuus jo pienenä. Aivan selvä modernisti joka aukaisi ikkunoita Eurooppaan vaikka elikin erakon elämää äitinsä kanssa Hyvinkäällä, varmaan se oli suhteellisen mitätön pikkukylä silloin, kun hänen isänsä kuoli ja äiti ja invaliditytär muuttivat pois Helsingistä.

    Minulla oli yksi isotäti joka pääsi käsityökouluun, mutta se perhe oli kyllä tyttöjenkin koulunkäynnin puolesta puhujia, siis isän isovanhempien porukka.

    Minä olen 3. polven suomalaista "sivistyneistöä" vai miten heitä nyt kutsutaankin, sellaisia joilla oli koulutusta enemmän kuin vain kansakoulu. Sen sijaan äiti ei saanut käydä koulua kansakoulua enempää, koska "naimisiinhan ne kumminkin menevät". Hänen elämänsä oli melkoisen risaista sitä myöten.

    Elämänkertakirjan mukaan Pappa oli ollut aika lailla filosofoiva tapaus, niin kuin niitä monia oli jo nuorina, kun pääsivät kokeilemaan taitojaan nuorisoseuraliikkeessä. Siis joskus 1800-luvun loppupuolella.

    Mitähän Outi mahtaa olla mieltä tästä naiskysymyksestä, kysypäs! No, minä en ole kovin syvällisesti perehtynyt suomenruotsalaiseen kulttuuriin, asiantuntija en ole missään nimessä, mutta hyviä kulttuuri-ihmisiä siellä Ankkalammessa polskuttelee.

    Kesä toi minulle monen vuoden jälkeen taas aurinkoihottuman. Istun siis sisällä ja kiroilen aurinkoa! Toivottavasti teillä ei ole moista riesananne, kummallakaan.

    VastaaPoista
  5. Ripsa,

    'Soitto on suruista tehty' pätee, luulen, Helene Scherfbeck'iinkin. Purkautunut kihlaus, että hänet hylättiin epäkelpona, siitä varmasti jäi pysyvä, korjaantumaton vamma, pahempi kuin hänen lonkkavikansa konsanaan. Tuskin häneltä olisi nyt nähtävää tuotantoa syntynyt? Olisi syntynyt liuta lapsia ja hänelle merkityksellinen elämä. Sitä hän toteutuneessa versiossa lienee ajoittain kovasti kaivannut?
    C'est la vie! Kohtalo voi olla armoton. Kuvat jäivät, meidän onneksemme ja kaiketi hiukan hänenkin.

    Minun isoäitini oli kovan luokan suffragetti, oman tiensä' kulkija ja menestyjä mutta maksoi siitä kovan hinnan, erittäin kovan! En minä, Ripsa, olisi koskaan ryhtynyt hänenlaisensa kanssa elämää rakentamaan. Niin, että valitsin (jos sitä nyt nuorena mitä valitsee?), no valitsin toisin. Eli lapsissa ja näiden lapsissa on sitten monenmoista.

    Olen pahoillani tuommoisesta ihosta, on varmasti kurjaa! Minulla on vaivana olkapään kremppa joka rajoittaa töitä, kirjoittamistakin.
    Tssshemppiä!

    VastaaPoista
  6. Hannu,

    se on tietysti juuri noin. Scherfbeck olisi ollut onnellinen lapsista ja rakkaudesta, mutta koko elämä lapsilauman kanssa olisi voinut olla kohtalokas taiteilijan työlle. Vammainen on vammainen.

    Ahaa, isoäitisi oli yksi heistä. Hirveän hyvä että oli. Kyllä heitä tarvitaan edelleenkin, minua kauhistuttaa nuorten naisten hyväksikäyttö, joka näyttää olevan yksi maan tapa.

    Mutta jos puhuu maan tavoista, niin eiköhän siitä aina joudu maksamaan, metelin pitämisestä. Toivottavasti edes jälkimaailma muistelee isoäitiäsi!

    Maa lailla on aseistettu, sanotaan laulussa joka juuri soi päässäni. Minulla on älppäri nimeltä Berliini järjestyksen kourissa, joka käsittelee Saksaa ennen ja jälkeen kahden maailmansodan. Sen esitti Helsingin kaupunginteatteri vuonna 1970.

    Näitä ihottumia ja kaikenmoisia on paljon enemmän kuin viime vuonna, ne ovat oikea maanvaiva. No, vaivoja riittää, ei se tämän kummempaa ole.

    VastaaPoista
  7. maalaaminen on yksi tapa levittää väriä pinnalle. värin täytyy motivoida itse itsensä, missä se onkin. ei niin, että jossain on aktiivinen läikkä ja sen ympärillä kuollut pinta. kaiken tulee kuvassa olla välttämätöntä, silloin ei tarvitse anteeksipyyntöjä eikä ulkopuolisia selityksiä, illuusiovaikutelmaa tai anekdootteja tulkinnan avuksi.

    schjerfbeck on minulle ennen kaikkea kuoleman maalari. ja miksei olisi; mehän elämme kuoleman aikaa. hallitukset kaatuvat. sodat runnovat kolmea viidestä maanosasta. ekologiset järjestelmät tuhoutuvat. nälkä ja jano tappavat kokonaisia lasten sukupolvia. viestimet näyttävät enemmän väkivaltaista kuolemaa kuin yrityksiä tehdä maailmasta elinkelpoinen.

    helenen omissa kasvoissa on kaikki. ajan kuluessa kasvot kävivät yhä kalpeammiksi, niiden yksilölliset piirteet katosivat, häipyivät yhä etäämmälle kaukaisuuteen. ihmisenä olemisen naamio alkoi sopia kaikkiin kasvoihin. vain tummat, paljon näkevät silmät muuttuivat yhä tummemmiksi ja yhä tietoisemmiksi lähestyvästä kuolemasta.

    taiteilijat muuten aina vaativat, että pitää olla ateljee ja ateljee. mutta ei schjerfbeckilläkään koskaan ollut.

    VastaaPoista
  8. Meri,

    niin kuin aina, taidekirjat ovat jossain turvatussa paikassa, enkä löydä Suomen taiteen historiaa, joka meillä kyllä on, vanha teos. Kyllä siellä tämä liuta suomenruotsalaisia naisiakin on, joitakin ainakin.

    Värin käytössä olen saanut itse ankaran koulutuksen keskikoulussa, opettajamme oli kuvanveistäjä. Piirtäminen oli opittava ensin. Sitten vasta värejä.

    Muistan ajatelleeni kapinallisesti nähdessäni ensimmäisiä suomalaisia nonfiguratiivisia tauluja, että mitähän opettajani on mieltä. Silloin kun tulivat performanssit ja muut ehdottoman kertakäyttöiset taidemuodot mietin että pitäisikö opettajalle soittaa. En kehdannut. Jos olisi vaikka yrittänyt väistää uteluitani.

    Mutta oli tyyli ihan mitä tahansa, väri on juuri noin kuin sanot, ihan ilman muuta. Väriläiskästä voi lähteä liikkeelle, mutta läiskän katseluun on käytettävä päiviä, ellei viikkoja ja kuukausia, ennen kuin tietää mitä se meriteeraa. Värit ovat kumppanuksia.

    Riitelevät väritkin ovat kavereita. Mutta tappelevat värit saattavat heittää katselijan seuraavaan taidesalonkiin. Rajansa kaikella.

    Tuli muuten mieleeni Hugo Simbergin Tampereen tuomiokirkon freskoissa, kuoleman puutarhat ja kaikki. OK, ne ovat monumentaalisia, mutta aihemaailma on ehdottomasti sama.

    Täällä oli yksi kuolevaa Heleneä kuvaava piirros, mutta kun siinä oli lasi päällä, niin en voinut edes ajatelle kuvaavani sitä.

    Ei kuolema ole kauhea tragedia, koko ajan sitä tapahtuu. Se ei ole oikein että Syyriassa tapetaan lapsia summamutikassa, enkä tarkoita tällä että joku TIETTY lapsi olisi ansainnut kuoleman. Eivät lapset ole syyllisiä kuumaveristen vihollisleirien verisiin taisteluihin.

    Maapallo on yhteinen ja aivan yhtä pahalta tuntuu minusta täällä kukkivien niittyjen murhaaminen, joka on jokapäiväistä. Elämä on elämää, kuolema on poistuminen.

    Kuoleman ajattelu kuuluu jostain syystä ilman muuta kesän tuloon. Vihreiden lehtien muodostama kuvio on helppo nähdä pääkallona. Yhden kerran sellainen kuolema tuijotti minua koko kesän. Minä tuijotin vastaan, sitten menin sisälle ja kerroin itselleni jonkun kuoleman olemassaolon. Se paksu vihko on jossain, mutta en ole törmännyt siihen moneen vuoteen.

    Luin silloin Spenglerin Länsimaiden perikatoa.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista