21.7.12

Heinäkuun iltapäivä



Mielipolkuni on täytetty kivimurskeella. Siinä ei voi kävellä eikä ajaa pyörällä. Kaupungin puistoihmiset ovat käyttäneet samaa taktiikkaa kuin syrjäseudun teillä: antaa kulkijoiden tampata maa tasaiseksi.

Mutta pelkkien kävelijöiden ja pyöräilijöiden voimin tämä ei tietenkään tapahdu. Sade voisi tiivistää kivimurskaa, mutta tuskin tarpeeksi. Se jää siihen suhteellisen irrallaan ja jos tulee seuraavaksi kova talvi ja paljon jäätä, niin se huuhtoutuu mereen. Usein notkossa on vettä keväällä.

Ehkä työntekijät pitivät työtään välttämättömänä, koska taas on syntynyt uusi väylä puiden takaa jollekin uudelle talolle. Vieressä on avo-oja, polun alla on putki, josta valuu ruskeaa vettä merenlahteen. Kellään ei ole käynyt mielessä merenlahden puhdistaminen. Että mitään ei tarvitse tehdä koska maa nousee kuitenkin ja lahti kuivuu. Meri vetäytyy kohti Ruotsia. Voi siihen mennä sata vuotta, mutta entä sitten, niin käy kuitenkin.

Todennäköisintä on että virastoissa ei kukaan ajattele mitään. Näinä aikoina on varmaan parasta olla keinuttamatta venettä ja kuunnella vain mitä ylemmät sanovat. Sillä tavalla ei ole koskaan myöskään vastuussa ja se on hyvä se.

Heinäkuu on pysähtynyt kuukausi. Taivas on sininen jatkuvasti, valo ei vähene eikä lisäänny, välillä yritän katsoa kelloa että mihin aikaan aurinko paistaa ja milloin on hämärä. Sähkövaloa ei tarvitse lukemiseen.



Netissä vetää puoleensa Viron eli Eestin kalakotkas-sivusto: täällä. Siellä on kalasääksen pesä. Poikasia on kolme ja niiden syömistä, makoilua ja pientä keskinäistä kahistelua on hieno seurata. Sääkset ruokkivat yhdessä poikasensa, isä ja äiti. Nyt pienimmälläkin poikasella alkaa olla jo sulkia selässä ja pyrstössä. Pian ne lentävät.

Kamera katsoo suoraan pesään. Sääksiä ei oikein voi antropomorfoida samalla tapaa kuin lemmikkieläimiä. Niillä on pitkä kaula, viirut silmistä kohti päälakea ja katse ja kaulanliikkeet käärmemäisiä. Ajattelen melkein heti, ensimmäisenä päivänä, että tiettävästi linnut ovat dinosaurusten suoria jälkeläisiä. Sitten muistan että meilläkin on liskoaivot ja että linnutkin ehkä näkevät unia.

Aivot ovat kolmen kerroksen iso talo kallon sisällä, ihmisillä. Siellä ovat pikkuaivot, joissa ne unet ovat ja perimmäiset tarpeet. Jos uni on perimmäinen tarve, sillä tuskin on muuta funktiota kuin purkaa päivän asioita pois mielestä ja kertoa sen sijaan kaikenmaailman tarinoita. Joku kuului radiossa sanovan painokkaasti että Freud oli väärillä jäljillä. Puhui aivotutkimuksesta.

Jos sääksen poikaset siinä rähmällään maatessaan näkevät unia, niin ehkä ne näkevät unta lentämisestä. Minä näin paljon lentounia nuorempana, nyt en enää kovin usein, mutta joskus kuitenkin. Ehkä sääksillä on myös suurunia, joissa ne kertovat itselleen dinosaurusten valtakunnasta.

Tällä viikolla sääksenpoikaset rengastettiin. Siitä on sivustolla video. Olen joskus tavannut lintuihmisiä, jotka etsivät rengastettavia. Minusta ne ihmisetkin jollain tavalla muistuttavat lintuja.

Mutta tässä vaiheessa, kun poikaset eivät vielä lennä, päivän ohjelmanumero on katsoa emoa ruokkimassa poikasia. Ne syövät nähtävästi ainoastaan kalaa. Lintujen nimi on englanniksi osprey, joka sana esiintyy myös virolaissivustossa. Osa sivustosta on englanniksi. Niin pitääkin, koska virolaiset aloittivat projektinsa EU-tuella.

Amerikkalaiset ystäväni arvuuttelivat lajimääritystä, joko osprey tai sea eagle. Tai sanovat niiden olevan sukua keskenään. Luin asiasta: kalasääksi on haukka-lintu. Mutta niin on myös kotka. Täällä Merenkurkun lähellä näkyy joskus merikotkia kaupungin päälläkin. Pitäisi kysyä joltakin, mahtaako saaristossa olla myös sääksiä.



Lapset ovat vapaana koulusta. Heidän äänensä tuo jonkinverran lohdutusta. Heissä on elämää aivan riittämiin. He tulevat tekemään omat ratkaisunsa. Kaupunki heijaa edelleen sukupolvien välissä, vetäytyy ja lähenee, muuttuu ja säilyy muuttumattomana.

Kesän mittaan on ollut monia uusia taidenäyttelyitä kaupungin gallerioissa ja museoissa. En tiedä mikä kuvissa on tikittänyt, mutta ne ovat aivan ilmeisesti olleet puristumia yksittäisten taiteilijoiden mielistä. Kuvat ovat irrallaan kaupungin huminasta, joka, kuten sanottu, on isompi kuin mitä paikan koosta voisi päätellä.

Jossain määrin kuvat liittyvät elokuviin, jos ne ovat jälkeen uuden aallon tehtyjä. Euroopan muutos tuntuu olohuoneissa jos sen tahtoo tuntuvan. Merkityksiä riittää kun vilkaisee historiankirjoja. Estetiikka muuttuu hitaasti. Modernismi kääntää kylkeä ja murahtaa.

Siitä voi olla iloinen, jos jossain näkee saranan, ikkunan vähän auki kohti Afrikkaa tai Aasiaa.

Voin avata ikkunan ja kuunnella lasten puhetta, suomea ilman aksenttia vaikka lasten ihonväri on selvästi tummempi kuin suomalaisten. Istun portailla ja kyselen lapsilta mitä he muistavat vanhasta maasta. Pyydän että he muistaisivat mahdollisimman paljon. Sillä tavoin heistä tulee rikkaita koko lopuksi elämää.

Vähän vanhemmissa lapsissa voin lukea epäilyä. Joku heistä sanoo, että se entinen on jäänyt taakse. Tai että äiti on sanonut niin. Entä isoäidit? He jäivät sinne, hoitavat sukulaislapsia kun vanhemmat käyvät töissä. En saa selvää siitä mitä se työ on. Mutta kaupungit joista he ovat viimeksi tulleet, ovat olleet täynnä pakolaisia eikä siellä ole ollut peltoja mitä viljellä.



Mahtavatko he tietää enää mistä ruoka tulee? Ovatko heidän isänsä ja isoisänsä olleet vain kaivoksissa, käyneet kotona ja menneet takaisin? Ja sittenkö tuli sota?

Kun heille näyttää valokuvia ihmisistä, he kyselevät vanhoista ihmisistä. Keitä he ovat? Muistan että Afrikassa on valtaosa maailman lapsista ja nuorista. Ihmiset muuttavat leivän perässä. Sitten he muuttavat sotaa pakoon. Leipä ja sota liittyvät yhteen. Se on paha se.

En tiedä mitä vastata kysymyksiin joita tulee solkenaan. Joskus lapsilla on liituja ja he piirtävät kuvia asfalttiin. Siinä voin olla mukana. Nyt näkyy myös ilo ja mielikuvitus, aivan yhtäkkiä. Värejä valtavasti. Mieli sentään osaa kuvittaa maisemia, koko ajan niissä tapahtuu. Korttelissa pulppuaa nauru ja jatkuu pitkän iltapäivän ajan.

Pitäisikö minun ottaa muutama lapsi mukaani ja viedä heidät suomalaiseen taidenäyttelyyn? Pyytää muutama äiti mukaan?


2 kommenttia:

  1. Kannattaa viedä lapsia taidenäyttelyihin, miksei myös heidän äitejään. Lapset näkevät omalla tavallaan, tuoreesti
    , taiteen ja heillä on kivoja kommentteja. Mutta eivät kaikki lapset jaksa keskittyä taiteen katselmiseen vaan juoksentelevat sinne tänne, riippuu vähän iästäkin.

    VastaaPoista
  2. Anita,

    ainakin äideiltä pitää kysyä lupa taidenäyttelyyn viemiseen. Moni lapsista on käynyt jo meillä sisällä ja katsonut tauluja seinilla.

    Ajatus tuli mieleeni siitä, että kovin on vähän taideaineiden tunteja kouluissa. Kerhojakaan ei ole enää paljon.

    Lapsilla on kyllä ajatuksia vaikka mihin, sen olen jo huomannut. Mutta niin se on missä tahansa perheessä: lapset ovat joustavia ja ulospäin kurkottavia.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista