2.7.12

Mielen kuvia



Katsoin valokuvaa tädistäni. Istuu siinä aivan rauhallisesti puutarhakeinussa ja lukee lehteä. Hänen isotätinsä istui samaan aikaan talon portailla ja poltti piippua körttivaatteisiin puettuna. Noina aikoina ei pidetty yllä kauhistuttavia ikäpolvikuiluja, niin kuin nyt. Voi olla että ne olivat silloinkin, mutta vanhat eivätkä keski-ikäiset puhuneet asiasta yhtään mitään.

Sitten löytyi toinen kuva, siinä oli nuorimies, laiha, tarkkasilmäinen, tähtäämässä kiväärillä maaliin. Hänen vieressään oli isoisä, jonka mielestä jokaisen miehen on pakko osata ampua. Taito olisi välttämätön ennemmin tai myöhemmin.

Sitten on kuva perheestä: äiti, isä, tytär ja poika. Kuvassa on äärimmäinen hiljaisuus. Seinältä katsoo muutama hääkuva menneeltä vuosisadalta, ilmeet ovat vakavia, juhlapukuisia. Perhe on päivällispöydässä. Hiljaisuus kirkuu.

Jonkun kamera räpsähti. En tiedä kenen.

View from shore. Photo: Ilmari Ackley

Näihin aikoihin vuodesta muistan erityisen hyvin mieleen painuneet hetket kello kuusi aamulla isoäidin luona. Mentiin takaniitylle lypsämään lehmiä. Liiverin varjo viistoutui ja viittoi tielle, minä kolistelin maitokärryjä ja tiesin että voin työntää ne sinne, mutta en jaksaisi enää takaisin. Aurinko sädehti heleissä koivuissa ja tuomi kukki ikuisesti kaikki kesät.

Isoäiti tarjoaisi lämmintä maitoa ja minä kaataisin sen vaivihkaa kissan isoon kuhmuiseen kuppiin navetan nurkassa. Kissa oli suuri musta kolli ja eli niin kauan kunnes joku löi sen pään halki kirveellä tai pesäpallomailalla. Isoäiti voivotteli, kun oli ollut juuri kissarutto ja nyt tulisivat hiiret ja rotat.

Car that takes. Photo: Ilmari Ackley

Mielessä kaikki ihmiset pyörivät ja hyörivät, pysähtyivät hetkeksi, mutta kukaan ei sano mitään hyvin selvää. Ennen kaikkea suvut, sukulaiset, eivät tee radikaaleja ratkaisuja, elämä ei muutu, siinä ollaan leivän syrjässä ja pysytään. Sitten ne kuolevat pois.

Joku sortui katkeruuteen. Yksi katsoi kiikarilla aina vain etääntyviä lapsiaan, jäi yksin. Kiikari oli väärinpäin. Isotäti vietti 15 vuotta valkoisessa salissa. Hänen kasvonsa muuttuivat täydenkuun muotoisiksi, mutta eivät säteilleet valoa. Hän kyllä hymyili koko ajan, mutta silmiin ei tullut ilmettä.

Kysyin sitä puutarhakeinun tädiltä, joka pyysi olemaan häiritsemättä. Otin koiran hihnan ja lähdin juoksuttamaan sitä.

Mentiin koskelle, jossa oli lapsia uimassa. Päästin Sessen sinne mukaan, ja lapset kiljuivat että koira ravistelee veden päälle, ennen kuin ovat ehtineet kastautua. Katselin vedessä läpsyttelyä, ojensin käden siihen, missä vesi ryöppysi ylhäältä kivistä. Välillä häilähti varjo: vähän isompi kala.

Puhtaat vedet.

After rain. Photo: Ilmari Ackley




13 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Muistot ja valokuvat ovat samalla kauniit ja jotenkin haikeat. Välähtelevä vanha äänetön koti video tulee mieleen, tai hämärät unet. Tekee ikävä vanhempaa polvea.

flower kirjoitti...

your blog is good.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

niihin tällä hetkellä liittyvät valoisat yöt. Ei saa nukutuksi. Niin tulee ajatelleeksi minkälainen sukupolvien ketju on ollut ja toisaalta: millainen ehkä tulee olemaan, jos elämä jatkuu.

Eilen illalla tuli mieleeni että isänisäni kuoli minun ikäisenäni. Ehdin nähdä hänet, mutta hän on kadonnut omasta pääkopastani muuten, paitsi ideana. Hän oli aikamoinen kasvatusideologi aikanaan.

Flower,

whoever you are, thank you!

penjami kirjoitti...

On hienoa, että nykyaikana otetaan niin paljon valokuvia. Mutta samalla jokin valokuvaan liittyvä taika on kadonnut. Jokin aika itsekin katselin vanhoja valokuvia isoisän lapsuusaikoihin liittyen (20-lukua). Niitä kuvia ei ole paljon, eikä niissä juuri ole filmiä tuhlattua mihinkään tilannekuviin lasten leikeistä vaan kaikki ovat tuollaisia kuvailemiasi asetelmia.

Mutta silti niissä on valtavasti voimaa, auraattisuutta. Muutama pieni mustavalkokuva 20-luvulta painii ihan eri sarjassa kuin ne sadat, tuhannet digikuvat, joita ei edes koskaan kehitetä vaan jotka hautautuvat jonnekin kovalevyille - kunnes tietokone hajoaa, ja sitten niitä ei enää ole.

Ripsa kirjoitti...

Penjami,

minäkin, yksi miljoonista, olen saanut digi-kameran. Kaiken lisäksi lahjaksi. Se on ihan pikkuinen eikä sellainen monimutkainen objektiivi-kasa, niin kuin monilla oli ennenkin, kinofilmin aikaan.

Isäntä oli juuri matkoilla ja otti mukaansa vain vanhan puoliautomaattisen Canonin ja löysi kuin löysikin siihen dia-filmiä. Meillä on projektori. Mutta olikin hankalampaa löytää firma joka kehittää dioja. Joka tapauksessa kuvat saadaan vasta viikkojen päästä.

Jospa jonkinmoinen projektori säilyy? Tähän mennessä en ole vanhoista kuvista löytänyt yhtään diaa, jossa värit olisivat menneet.

Auraattisuus? Ehkä se johtuu siitä, että ne ihmiset jotka katsovat seinältä sukutalossa, on nähnyt lapsena tai nuorena. Siinä ne ovat kihla- tai hääkuvassa.

Mutta on välttämätöntä muistaa mistä on peräisin, minkälaisten ihmisten jälkeläinen. Esi-isät ja -äidit! Katsoin juuri Kevin Costnerin intiaani-dokkaria. Esi-isistä hekin puhuvat, nykyiset intiaanit, samoin kuin ne joiden ympäriltä muut tapettiin.

Pitäisi ehkä hankkia jostain mustavalkofilmiä ja kehitysvehkeet. Siinä olisi ehkä se hyvä idea. Täytyy vain huuhdella kuva hyvin. Sitten se ei katoa.

penjami kirjoitti...

Tuo loppulauseesi "Kun kuvan huuhtelee hyvin, se ei katoa" on jotenkin konkreettista merkitystään isompi ajatus.

Vanhemmillani on vanha diaprojektori, ja kun se viimeksi pari vuotta sitten kaivettiin esille ja faija sai sen vihdoin toimimaan (siinä on aina ollut jokin pieni tekninen vika, sekin mielestäni kuuluu diojen katselun luonteeseen olennaisesti), niin tunnelma oli aikuistuneella sisarusparvella (meitä on neljä) sama kuin joskus lapsena.

Ja tietenkin kuvat olivat välillä väärinpäin! Tosin vielä hauskempaa oli hihitellä 70-luvun järkyttäville silmälaseille ja 80-luvun kampauksille etc.

En tiedä toimiiko uudet diat yhtä hyvin ...

Ripsa kirjoitti...

Kyllähän huuhtelulla on monta merkitystä. Että esimerkiksi tahrat pois.

Muistan suurenmoisen ahaa-elämyksen yliopiston valokuvauskurssin aikana (liittyi lehdistöopin cumuun) että kuinka helposti esimerkiksi ufon saa tehdyksi pimeähuoneessa. Totuuden irtikiskominen jostakin on toivotonta puuhaa varsinkin kun vieressä on lauma kiljumassa omaa totuuttaan. Ei sitä ehkä ole.

Tai mieleen tulevat myös manipuloidut Neuvostoliiton sotilasmarssien kuvat: kuka oli poistettu korkea-arvoisten politrukkien seurasta ja kuka ei, siellä katsomossa. Trotski taisi hävitä ensimmäiseksi.

Tuo Spinozan kanssa painiminen teki minulle semmoisen olon, että kun jo 1600-luvulla ihminen on ollut niin selvästi moderni, niin kyllä kai me täällä vähän ylpistellään postmoderneja ajatellessa.

Sukulaisilla on ollut aika paljon kaikenlaisia kuvia, mutta ne ovat häipyneet toisten avioliittojen jälkeen toisiin taloihin. Minä sattumalta sain kaksi körttinaisen kuvaa, varmaan Lapualla otettuja, sukulaisnaisia, nuorempi ja vanhempi.

Körttinaiset tuijottavat seinältä kun kirjoitan. Esiäidit. Tässä tuntuu olo jopa turvalliselta, vaikka maailma ja Suomi ovatkin pirstoutuneet.

penjami kirjoitti...

Joskus ihmettelin, että onpa erikoista, kun käytännössä melkein kaikki suvun vanhat kuvat (studioissa kuvattuja muotokuvapotretteja lukuun ottamatta) on kuvattu ulkona, pihapiirissä. Vaikka onhan nuo vanhat portaat yms. hieno tausta.

Melkein nolostuttaa todeta, että oivalsin tuon pointin vasta jokunen aika sitten. Valaistuksestahan siinä tietysti oli kyse ...

Ripsa kirjoitti...

Penjami,

meillä vanhimmat kuvat olivat Amerikassa otettuja muotokuvia. Ne oli otettu valokuvaliikkeessä eivätkä varmaan olleet ihan halpoja siinä joskus 1800-1900-lukujen vaihteessa.

Se ensimmäinen salama on ollut magnesium-salama, sellainen, joka poksahtaa.

Ainakin täälläpäin on ollut 20-30-luvuilla kiertäviä valokuvaajia, jotka useimmiten ovat ottaneet kuvia jostain isommista häistä tai nuorisoseurakokoontumisista tai körttitapaamisista, joita on vissiin ollut samoihin aikoihin.

Amerikassa asuessani käytettiin vanhaa laatikkokameraa, ja sillä tuli loistavia kuvia. Kun joku paikallinen valokuvaaja naureskeli että voisimme siirtyä nykyaikaan, niin kysäisin siltä viattomasti, että mikäs sitten on sun kameras polttoväli, minne asti saat tarkentumaan. Muistan vieläkin yhden jolpin punastuneen hiusmartoa myöten.

En yhtään tiedä missä sekin kamera mahtaa nyt seilata.

Mutta ajatukseesi valosta on liittynyt oleellisesti tietenkin elokuvan kehittyminen. Jos olet nähnyt esim. Griffithin leffoja (Kansakunnan synty, Ahneus jne), niin niistä näkee miten taitavia elokuvaajia jo silloin 10-luvulla on ollut. Paikoin siinä nelituntisessa monumentissa, Kansakunnan synnyssä, on valottomia kohtia, jälki on vähän epätasaista ja rosoista.

Muistaakseni siinä ei juuri ole sisäkohtauksia. Joitakin on, enkä oikein tiedä miten ne on otettu.

penjami kirjoitti...

Voi olla, että vanhojen elokuvien sisäkohtauksien selitys on yksinkertainen: ne on toteutettu kolmen seinän taktiikalla. Jostain luin siitä vanhasta Nanook-"dokumenttielokuvasta" (ei tainnut ihan autenttinen dokumentti olla) että iglun sisältä otetut kohtaukset kuvattiin niin, että seinään tehtiin iso aukko. Mukavasti nukkumaan menevillä oli oikeasti todella kylmä.

Ripsa kirjoitti...

Penjami,
oletko lukenut semiotiikkaa? Se ihminen, josta Lennart Meri sanoi että päätään pitempi muita, oli Juri Lotman. Kirjoitti montaasista ja lähinnä Eisensteinista, mutta siellä on paljon hienoja oivalluksia.

Käsittääkseni Lotmanilla on muitakin kirjoja, mutta kukaan ei taida välittää suomennuttaa ja kustantaa niitä.

Eisenstein oli ehkä ensimmäisiä, jotka eivät käyttäneet kolmen seinän ideaa, joka on peräisin teatterista. Luen parastaikaa Volkovin Pietari-kirjaa ja siinä on tarinoita innokkaasta avantgarde porukasta 1900-20, noin suunnilleen, joka teki kaikenlaisia kokeiluja, mm. teatteria tai balettia heijastamalla taustalle liikkuvaa kuvaa.

Se porukka rakasti abstrakteja leikkejä.

Tuota Nanook-juttua en ole kuullutkaan. Minulla on von Baghin Elokuvan historia, mutta muistaakseni hän vain viittaa varhaiseen antropologiaan ja kuittaa leffan sillä, paitsi että ylistää sen kuvan estetiikkaa.

Sen muistan lukeneeni, että Nanook kuoli ihan pian leffan kuvaamisen jälkeen, taisi olla onnettomuus hylkeenpyynnissä tai jotain semmoista. Köyhää porukkaa Flaherty selvästi kyllä kuvaa.

Juhani Tikkanen kirjoitti...

:-)

Terveisiä! Mietin tuota lyhyttä historiaamme; poikaansa ampumaan opettanut oli ilmeisen kaukonäköinen.

Makarohvin pojat voivat taas tulla! Ainakin ne uhoovat taas.

Ainahan historia on ollut hämmentävän samanlaista, ikäänkuin kuluneita uusintoja.

Kuulemma se amiraali joka möhläsi keisarimme laivaston Japanissa perituhoon oli nimeltään Makarov?

Onko meillä siis silti vielä toivoa.

Ripsa kirjoitti...

Juhani,
no ainakin minä totisesti toivon että Japani ja Venäjä eivät toistamiseen rupea sotaan. Kuulemma pieniä kahakoita on, siellä Kuriilien ympärillä.

Jaaha. Vai on niillä oikein sotilasdynastia? Naapurissa? Ja vielä sattuu niin hyvään aikaan, että läntinen naapuri on lopettanut oman armeijansa suunnilleen kokonaan.

Kyllähän sitä miettii juuri ja nimenomaan historian toistumista. Ja vähän pelottaa: onnistuiko uusi miespresidentti suututtamaan Putinin, joka ilman muuta on jonkinmoinen macho.