2.8.12

Mansikoita elokuussa


Keskikesä on syvenemässä. Vihreä tummuu lehdissä. Sadetta on ollut vähän täällä Pohjanmaalla: mansikat ehtivät kypsiksi ja makeiksi. Mutta päivä avajaisten jälkeen on epätavallinen: mustia pilviä vyöryy lounaasta suoraan kohti. Tuuli yltyy.

Käyn katsomassa ”nuorten” taidetta silloin kun ehdin ja jaksan. Taiteilijanuoriso on jo aikuisten lasten vanhempia, mutta niin elämän täytyykin mennä. Täällä ei ole edes ateljeeasuntoja vielä, vain muutama ateljee rannikkotykistön jälkeensä jättämän kasarmin alueella. Keskellä on ortodoksikirkko. Mutta uusia taiteilijasukupolvia silti muuttaa tänne, uskalikkoja.

Täällä asuessani jo pari kaupungissa toiminutta galleriaa on mennyt nurin. Onneksi tahdotaan taidenäyttelytiloja edelleen. Koko alkukesän on kuulunut levottomuutta herättäviä hihkaisuja Vaasan taiteilijaseuran suunnasta. Grand Opening oli eilen illalla. Gallerian nimi on Black Wall.

Ensimmäinen kysymykseni oli: oletteko te hulluja? Helpotuksekseni vastaus oli joo. Paikka on hieno, vaikka sinne on tolkuttoman vaikeata löytää. Osoite on yksinkertaisesti Kasarmi 13, mutta yrittäkääpäs löytää sikin sokin rakennetusta, ilmeisesti sotilaalliseen järjestykseen sopivasta alueesta numero 13 kylttiä kantava rakennus. Siinä kannoillani oli pari muuta ihmistä yhtä lailla eksyksissä.
Galleria Black Wall

Onneksi talojen edessä seisoskeli paikallisia, joista viimeisin viisasi sinne, minne oli ollut trafiikkia. Tajusin miten kasarmi toimii: jokainen tietää missä kukin asuu tai tekee työtä eikä vieraita näytetä vierastettavan. Kirkossa olen kerran lyhyesti käynyt sisällä, mutta kirkko onkin keskellä tätä kylää. Kirkolla on jonkun pyhimyksen nimi, en muista kenen. Ei se Aleksanteri Nevski (ks. Sergei Eisenstein: Aleksanteri Nevski) ole, senniminen on Tampereella lähellä asemaa, matkan varrella jos menee yliopistolle.

Avajaisten taiteilija Cata Ahlbäck ja työ mustissa kehyksissä

Ensimmäinen näyttely osui tutulle ihmiselle, Cata Ahlbäckille. Alkaapäätä näyttely hämmensi. Se on selvä tutkielma naiseudesta. Keskellä on alttarin näköinen tila. Sitä reunustavat ruusun terälehdet. Eikö olekin kamala klisee?

Tila on hieno, hallittu ja siinä onkin kliseen juju. Katsojan on pakko miettiä mitä ihmettä aikuinen nainen on mennyt taiteen nimissä tekemään. Ja sitä miettiessä ihan sukupuolesta riippumatta huomaa sitten, mitä kaikkea Toinen Sukupuoli voi olla – ja mitä se on.

Hätkähdin kirkkaita komplementtivärejä mustien seinien kehystämissä tauluissa. Ne veivät ajatukset väistämättä ensin mainoskuviin. Mutta kuvan syrjässä olevat pienet runot muuttivat ajatukset päälaelleen. Sen lisäksi: kuvat olivat onnistuneet hitsautumaan yhteen ja niitä oli helppo lukea kuin pienoisnovellia. Näyttely ei huutanutkaan niin kuin äkkiseltään olisi voinut luulla. Sen lisäksi joka kuvassa oli yksi tai toinen ajatteluttava särö.
"Alttari", joku on noussut tuolilta?

Nimensä mukaisesti galleriassa on mustat seinät. Se toimii. Musta on hyvä kehys ja valaistus on suunniteltu ihan nappiin. Ainakin minun silmilleni kokonaisuus oli hyvä.

Ensimmäisessä huoneessa on taidelainaamo eli artoteekki ja valkoiset seinät. On syntynyt mielekäs kokonaisuus. Entinen taidelainaamo oli kirjastossa niin pienessä tilassa, että siellä ei juuri mahtunut kääntymään. Lainaamoon ihmiset osuivat lähinnä sattumalta.

Nyt on pakko toivoa menestystä uudelle gallerialle. Vaikka kaupunki on pieni, täällä asuu silti suhteellisen paljon kuvataiteilijoita. Kasarmi on alueena hieno, se on omiaan gallerioina, ateljeina, käsityöläispajoina, pieninä puoteina, kaikenlaisina verstaina. Se on kaupungin omistama. Nyt kaupungin on korkea aika näyttää, että se pitää kaikesta huolimatta taiteilijoidensakin puolta.

Lähdin pois paikalta päätäni pudistellen. Mutta tunnen gallerian puuhaihmiset ja tiedän että hyvin tulee menemään jos (kun?) annetaan oikeasti tilaisuus. Ehkä joku kaupungin isistä tai äideistä on jo tajunnut että ihminen ei elä pelkästään leivästä. Jos leipää on tarpeeksi, niin seuraavaksi tulee kulttuurin hinku, aivan itsestään.
Mansikoita elokuussa

Pitää toivoa että koulut vierailevat taidelainaamossa ja näyttelyissä, sillä yleisöä on löydyttävä tulevaisuudessakin. Kirkon vieressä on yksi koulu odottamassa syyslukukauden alkua. Pelkän toivon varassa ei ihan olla, kyllä näillä ihmisillä on tahto päästä eteenpäin. Samaa näyttää olevan ilmassa muuallakin Pohjanmaalla, tässä blogissa on seinäjokisen kuvataiteilijan ja runoilijan Seppo J. Tannisen mietteitä – ainakin 30 vuotta ellei kauemminkin – suunnitellusta taidemuseosta siihen kaupunkiin.

Kuvataide luo tärkeän lisän mille tahansa paikalle. Ihmiset tahtovat viihtyä vaikka eivät tietäisikään tahtovansa nimenomaan kuvia. Huomaavat sitten kyllä.


4 kommenttia:

a-kh kirjoitti...

Taidetta ei tarvitse ymmärtää eikä taiteen tarvitse täyttää odotuksia eikä selittää itseään. Joillekin taide on harrastus siinä missä futis ja pesis ja jotkut repivät siitä leipänsäkin. Näyttelyiden avajaiset ovat lähinnä sosiaalisen tai epäsosiaalisen kanssakäymisen muoto ja esiintymispaikka, jossa viinilasi kädessä läpätetään puuta heinää ja vilkuillaan, näkyisikö vielä muitakin tärkeitä tuttuja.

PS. Vältän kaikkia blogeja, joissa harrastetaan alle merkittyjä invoja. Nämä nyt eivät ole pahimmasta päästä.

Eipä mennyt ensimäisellä yrittämällä läpi.

Ripsa kirjoitti...

Kalevi,

tämä on vähän liian pieni kaupunki sosiaaliseen näyttäytymiseen, varsinkin kun on kyse paikallisesta taiteilijaseurasta.

Olen tuntenut nämä ihmiset - viinilasi kädessä tai ilman - varmaan 20-30 vuotta. Mutta mansikat olivat tosihyviä. Toivotan aina tervetulleeksi uudet taiteilijat ja jonkun taiteilijan uuden näyttelyn. Ne eivät synny helpolla. Jos aattelit että yritin selittää taidetta niin kyllä erehdyit. Loikin asiasta toiseen ihan vain värien ja kuvien mukaan. Ei mulla ole kriteereitä kuvataiteen suhteen. Muuta kuin henk.kohtaisia.

Voi tosin johtua myös siitä, siis sosiaalinen tapaaminen, että meillä on paljon yhteistä keskenämme. Yksi, tuossa puuhanaisten kuvassa, voi olla sukupuoli, siis yhdistävänä tekijänä. Minä en tosin ole enää sihteeri enkä muukaan toimihenkilö missään puljussa, joten saan kuljeskella ihan vapaasti.

Mikä on inva? Minkä takia et päässyt kommentoimaan? Minulla ei ole mitään muita suodattimia kuin roskapostisanat, jotka siis suodattavat spämmääjät poies. Oliko sulla ongelmia nähdä ne?

marja-leena kirjoitti...

a-k h kirjoitti: Taidetta ei tarvitse ymmärtää eikä taiteen tarvitse täyttää odotuksia eikä selittää itseään.

Aivan! Joskus kiusattuu kun pitää selittää töitäni, mutta yrittäähän sitä pitää jos kysytään.

Hyvä se on että joka paikkakunnalla on paikka jossa näyttää ja katsella taidetta. Uskon että sitä enemmän taidetta ihmiset saavat nähdä, siitä opppiikin ja innostuu ja arvostelee. Taiteilijatkin tarvitsevat sitä!

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena,

hyvä että toit kuvataiteilijan näkemyksen tilanteesta!

Ainakin Suomessa kuvataiteen katselemiseen on tarpeeksi tiloja, mutta taiteilijoiden itsensä hallitsema tila on tärkeä asia. Esimerkiksi Helsingissä ei taida nyt olla paikallisen taiteilijaseuran näyttelytilaa. En ole asiasta varma, ennen taisi olla Kluuvin näyttelytila. Joku kuitenkin oli.

Tietysti taiteilijaseurat ovat riippuvaisia sekä jäsenmaksuista että apurahoista. Apurahoista on pulaa. Kuntien budjetista suurin osa menee muuhun kuin kulttuuriin.