26.9.12

Tajutonta


Vuosia sitten ilmestyi Douglas Hofstadterin ja hänen kaverinsa Daniel Dennettin tekstien antologia nimeltä Mind's Eye, anteeksi, väärä nimi: Mind's I, tietenkin (julkaisija Penguin Books 1981). Siitä tajunnan ja tietoisuuden tutkimus on edennyt. Tietoisuuden, aivojen ja minuuden tutkimus harppoo lujaa vauhtia muun muassa siksi että ihmisen itseymmärrys on tarpeen elämän jonkinlaisen säilymisen kannalta. Mieli on minän minuus.

Siitä tietenkin riippuu se, miten ihminen osaa tehdä työtä, miten hän kykenee ratkaisemaan ympärillään ongelmia, miten hän sopeutuu maailmaan ja toisiin olioihin, millaisena hän näkee tulevaisuuden. Ihmisyys on valitettavasti ratkaiseva tekijä maapallon elämän suhteen. Ei ole erikoisen mukavaa ajatella että niin häilyvä olio on elää ja kuolla-valinnan ratkaiseva nappula. Kirjan kansi on syytä esitellä heti, kuva on tietenkin René Magritten:



Dennett on sosiologi, filosofi ja psykologi, julkaissut paljon. Hofstadter on tutkinut mm. Gödeliä, Esheriä ja Bachia, sattumoisin kaikki saksalaiselta kulttuurialueelta. Tekstejä tämä ajattelijapari on valinnut hyvin laajalta alueelta: kirjailija Jorge Louis Borges, tiedustelu-upseeri ja tietokoneen kehittäjä Alan Turing, sci-fi-kirjailija Stanislaw Lem, Christopher Cherniak, John R. Searle, Thomas Nagel, jotka sisällysluettelosta hyppäävät ensimmäiseksi silmään.

Kirja liikkuu tieteiden ja kulttuurien rajapinnoilla, tähytään tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa ehkä tieteiden rajat romahtelevat vielä selvemmin kuin nykyään. En tiedä onko se toivottavaa tai ei. Kirjoittajat ovat todennäköisesti tuttuja muista yhteyksistä useimmille tiedekirjoja selaaville ihmisille. Stanislaw Lem ja Jorge Borges eivät ole kirjassa ollenkaan väärässä seurassa, eivätkä tutkijat varmaankaan pidä pahana esiintyä kirjailijoiden keskellä.

Itse pidin 40 vuoden yliopistossa roikkumisessa eniten siitä, että oli mahdollista hyppiä aitojen yli. En kerännyt hirveätä määrää suorituksia – tunsin yhdenkin opiskelijan jolla oli ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen koossa seitsemän approa (=perusopintoja) eri aineista. Kaveri kokeili lahjakkuuksiaan ja mietti ankarasti mitä hän haluaisi oppia ymmärtämään. En tiedä mitä tästä nuoruuden aikaisesta ystävästäni tuli. Kyllä hänestä varmaan tuli aivan kunnon ihminen, vaikka tuskin opiskeleminen on paremmuuden tae, se ei takaa edes luokkakiertoa enää. Joskus kasvatusoppia opiskellessani tajusin, että sen tieteenhaaran ihmiskuva ei jakele ihmisille plussia ja miinuksia.

En ole varma siitä pitäisikö niitä jaella vai ei. Jos ajattelisi oppiaineita siltä kannalta, mihin eettiseen lokeroon ne ihmisen asettavat, opinnoista ei tulisi ikinä loppua. Moraalikysymykset eivät ole kognitiivisissa tieteissä ratkaisevia, vaikka kyllä niitäkin voi tietenkin mitata.

Laadullisuus ja määrällisyys, lähinnä niistä taisteleminen, olivat jossain vaiheessa niin häiritseviä asioita käyttäytymistieteissä, että pakenin takaisin kirjallisuuden pariin. Muutenkin yliopistoissa oli parasta niiden kirjastojen ihanuus. Saatoin viettää kunkin opiskeluvuoden pääosan kirjastoissa. Muistiinpanolehtiöitä on jossain kellarissa kilometrikaupalla.

Daniel Dennettiin tutustuin ensimmäiseksi varmaan Scientific Americanin jonkun artikkelin myötä. Sitten samassa lehdessä mainostettiin Mind's I -opusta ja päätin tahtoa sen. Se tuli sitten postin mukana toiselta puolen maapalloa, muistaakseni Akateemisen kirjakaupan kautta. Satuin elämään sellaista ajanjaksoa, jolloin rahaa jäi vähän yli pakollisten menojen. Olen koko elämäni ajan tuhlannut ylimäärän kirjoihin tai musiikkiin. Kun olen tottunut pitämään noita kahta tärkeimpänä asiana pienestä lähtien, pysyn varmasti tuhlarina koko elämäni ajan.

Kirjaa lukiessani olin virittynyt ja tyytyväinen. Epäilemättä minulla on muistivihkossa asiasta päätelmiä, mutta kellariin murtauduttiin viime keväänä kaksi kertaa, enkä todennäköisesti löydä sieltä enää mitään. En ole kyllä hirveästi yrittänyt. Kellarissa on valju valo, kellari symboloi pelottavalla tavalla tietoisuuden pimeitä puolia, jotain sieltä löytääkseni pitäisi saada vähintään valonheittäjät, eikä sellaisia ole näköpiirissä. Sitä paitsi siinä on tulipalon vaara.

Tottakai kirjakin on juuri tällä hetkellä poisjuossut. Kirjastomme on sen verran iso, että siinä tapahtuu jatkuvaa liikettä. Kun kuuntelee keskellä yötä työhuonetta oikein tarkasti, voi kuulla pientä rahinaa ja liikettä ja kuiskimista. Kirjasto on hyvin paljon elossa. Eläväisyydestä voi syyttää siis sitä, että milloin mikäkin lähdeteos on hukassa, vaikka tiedän aivan varmasti missä sen ja sen kirjan paikka on, eikä Lidia-kissa ole koskaan toistaiseksi kolunnut kirjahyllyjä. On mahdollista että joskus äkkiä yöllä herätessä syy olisi nimenomaan kissan, mutta useimmiten hän nukkuu aivan rauhallisesti leuka tyynyyn nojaten. Kai minä sentään useiden kirjojen alasmätkähdykseen heräisin?

Mutta aivan etsimättä Mind's I-opus tuli mieleen kun luin tiistain tiedesivuja Hesarista. Pikku-uutisessa kerrottiin Stanfordin yliopiston tutkijoiden löydöksestä kun tutkivat punamuurahaisyhdyskuntaa. Muurahaiset palaavat pesälle sitä nopeammin mitä enemmän ne löytävät ruokaa. Muurahaiset katsovat kelloa ja jos ensimmäiset etsijät eivät tule takaisin 20 minuutin kuluttua, toiset eivät lähde perään, kyse on kollektiivisesta tajunnasta.

Minä en ole tekniikkahirmu tietokoneiden suhteen. Nämä koneet ovat sitä parempia mitä vähemmän niiden kanssa joutuu taistelemaan. Olen hämärästi selvillä siitä että tcp-protokolla liittyy internetin käyttöön, mutta siinä kaikki. Niin, siinä protokollassa on myös portteja ja muuta sellaista, joita piti kirjoittaa ylös joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin henkilökohtaiset tietokoneet tulivat tavallisten ihmisten, myös minun, ihme kyllä, saataville. Mutta Stanfordin tutkijat päätyivät vertaamaan internet-porttijärjestelmää muurahaisten kulkemiseen.

Hesarin tiedesivujen pikku-uutisessa keskityttiin siis internet-protollan ja muurahaiskeon väliseen yhtenevyyteen. Hofstadterin tekstissä Mind's I-kirjan muurahaiskeosta on mukana myös rouvashenkilö, Aunt Hillary (amerikanenglanniksi Äänt Hilary), jonka nimeä on vaikea suomentaa, niin että kaikki merkitykset tulisivat ilmi. Aunt Hillary on käynyt aiemmin kylässä Ravun luona, mutta Akilleus ei ollut silloin paikalla, joten perustaltaan hilpeän, kaikinpuolisin positiivisen rouvan olemusta selvitetään ilman tädin läsnäoloa.

Protokolla-sana ei ole aivan niin omituinen kuin mitä voisi ajatella. Nimittäin muurahaispesän tapauksessa herra Ravun luokse kokoontuvat Akilleus ja Kilpikonna, mikä kaiketi on itsestään selvää, ja paikalle tulee sitten myös Muurahaiskarhu. Näin erilaisten olioiden kesken on oltava protokolla.

Tässä tapauksessa muurahaispesän olemusta selvitetään lähtemällä liikkeelle preludista, Bachin Kunst der Fuga-sarjasta, käydään läpi preludin jälkeistä sävellystä, luetaan nuotteja, joita Ravun kirjahyllyssä sattuu olemaan, soitetaan fuugaa ja oliot ovat mitä voimallisimmin inspiroituneita. Rouvatäti Muurahaiskeko on sitten kysymysten ja erilaisten spekulaatioiden kohteena seuraavaksi. Protokollaa sivutaan tekstissä sillä tavalla, että keskustelu on ajoittaisesta kiihkeydestä huolimatta kohteliasta, se noudattaa kuin jonkinlaista hovitanssia askeleita yhdestä asiasta toiseen. Väistämättömiä sivuaskeleita ja kompastelua väärinymmärryksiin tapahtuu pitkin matkaa.

Keskustelu on hieno esimerkki siitä, miten erilaisten olioiden mukanaan tuomat näkökohdat, temperamentti, syntyperä ja muut sellaiset asiat saavat aikaan yhteisen ymmärryksen keskustelun kohteesta. Hieman hämärä se on alkuunsa. Ensin tajutaan, että muurahaiskeon ajattelu ja ulosanti ovat samanlaista kuin kenen tahansa kirjoittavan tutkijan: muurahaiskeko keskustelee parhaimman ystävänsä muurahaiskarhun kanssa. Tutkimus on intohimoista.

Tohtori Muurahaiskarhu joutuu pitkään perustelemaan sitä miksi hän syö yksittäisiä muurahaisia. Siinä on kyllä tottakai kelle tahansa sulattelemista. Mutta kun Rapu tarmokkaasti todistaa että Aunt Hillary on mitä parhaimmissa voimissaan ja elämää sykkivä vanharouva, niin tästä alkuvaiheen kompastuskivestä päästään eroon.

Istun lukemassa kirjaa ja muistan luontodokumentin, jossa näytettiin muurahaiskarhun ja termiittikeon yhteiselämää. Siinä dokkarissa vakuutettiin, että ilman muurahaiskarhun pitkää, kaikkialle ulottuvaa kieltä keko ei saisi tarvitsemaansa puhdistusta ja tuuletusta.

Yksittäisiä muurahaisia katoaa muurahaiskarhun vatsaan, mutta muuten käsitys yhteistyöstä on aika tavalla saumatonta. Akilleus on tässä vaiheessa tekstiä jo käsittänyt, että muurahaispesän obduktio tuottaa tulokseksi suunnilleen ihmisaivot ja hermoston. Ehkä jonkinlainen analogia voisi löytyä myös jaksollisista järjestelmistä tai tähtisumuista?

Sormeilin hieman levottomana Ilja Prigoginen ynnä kumppaneiden biologin kirjaa nimeltä Sattuma vai välttämättömyys, joka kertoo kaaosteoriasta. Siihen on pakko nojautua myös. Sillä myös Hofstadter tuo matemaattisia yhtälöitä tekstin sisälle. Sen kyllä käsitin että yhtälö selventää eikä hämärrä Aunt Hillaryn olemusta.



Tutkimukseni jatkuu.

14.9.12

Omien joukossa



Kun lukee Blogistanin tekstejä, huomaa että usein blogien välillä on sukupolvieroja. Ne eivät missään nimessä ole enää kovin fataaleja, eivät vaadi n.k. isänmurhaa saati äitien tappamista, mutta tulevat joskus esiin niin, että on pakko kertoa joku asia moneen kertaan, koska toinen osapuoli ei käsitä mistä on kyse.

Väärinymmärrykset kulkevat moneen suuntaan, yhtä moneen kuin nyt on sukupolvia. Nettiyhteisöt ovat suunnilleen sama asia kuin ympäröivän todellisuuden yhteisöt. Jokuhan blogeja kirjoittaa.

Isovanhemmat ovat yksi sukupolvi, vanhemmat yksi ja lapset ynnä lapsenlapset viimeinen. Ikäluokista suurimman pitäisi olla iältään vähäisimpien kohdalla. Nyt ei niin ole.

Tämän päivän isovanhemmat kuuluvat suuriin ikäluokkiin, joita lasketaan syntyneen vuosina 1945-1951. On löydetty tilastollinen piikki vuoden 1945 elo-syyskuussa syntyneitä lapsia, joita on enemmän kuin suomalaisia on syntynyt ikinä. En muista nyt määrää, mutta todella paljon ihan uusia ihmisiä. Sotien aikana ei lapsia syntynyt niin paljon, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin edeltäneitä sukupolvia.

Omat vanhempani menivät naimisiin 1944 ja minä synnyin seuraavana vuonna elokuussa. Täällä kävi kylässä ystävä joka on syntynyt vuonna 1946. Huomasin jälleen kerran kuinka helppo on puhua oman ikäluokan ihmisen kanssa. Tausta on määrästämme huolimatta ollut hyvin samantapainen. Kansa oli kampeamassa itseään sodasta irti ja ulos, asettumassa aloilleen uudestaan, korjaamassa kaikkea rikkimennyttä ja menemässä ennen kaikkea naimisiin vihdoinkin. Meidän lapsuusmuistomme osuvat jälleenrakennuksen vuosiin.

Tausta on sama niinkin, että vanhempamme opettivat meidät tekemään työtä mutta myös ajattelemaan tarkasti mikä on tarpeen ja mikä ei. Tällainen opetus ei ole itsestään selvä asia nykyisen kaikkialle tunkeutuvan keskiluokan maailmassa. Elintaso on noussut, eettiset arvot ovat miltei kadonneet.

Ikäiseni ystävä antoi joitakin vuosia sitten lahjaksi kanadalaisen kirjan Born at the Right Time. A History of the Baby Boom Generation (Doug Owram, University of Toronto Press, 1996). Luen kirjaa silloin tällöin enkä ole nähnyt parempaa kokonaisesitystä sodanjälkeisten suurten ikäpolvien kulttuurista ja historiasta. Kanada ei paljon eroa Suomen demografisesta historiasta, vaikka väestöltään isompi onkin.

After 1945 long-term tendencies that emphasized the distinctiveness of youth accelerated, while short-term cyclical forces shoved youth to the fore. Political and social change provided youth with a cause and an opportunity to assert itself upon the world stage, at least briefly. (s. 138)

Ikäluokkamme näkyi ja kuului kaikkialla. Tuossa yllä olevassa puhutaan sosiaalisesta ja poliittisesta muutoksesta. Myös kulttuurinen muutos oli tulossa. Nuorisokulttuuri voimistui.

Nyt käynyt ystäväni antoi luettavaksi kirjan (olen aina uskonut kirjojen vaihtamiseen!) joka käsittelee samaa aihetta, mutta suomalaisesta näkökulmasta Kirja on Anja Salokanteleen ja Kaija Valkosen toimittama Kauaksi kotoa. Muutoksen sukupolvi kertoo (Kirjapaja 2012), jossa hänen kirjoittamansa kertomuksen lisäksi (ja se on kirjassa ensimmäisenä) on parinkymmenen muun suuriin ikäluokkiin kuuluvan ihmisen elämäntarina. Kanadalainen tutkimus ja tämä suomalainen esitys täydentävät toisiaan hienosti.

Olen lukenut kirjaa vähän yli viikon ajan ihastuksen vallassa ja vilkuillut välillä kanadalaiskirjan suuntaan. Kirja on tavattoman autenttinen ja sitä tekisi mieli kutsua todistusvoimaiseksi, ellei sanonta viittaisi jonkinsortin fundamentalismiin.

Firenzen renessanssirakennukset, palatsit ja kirkot häikäisivät, taidemuseot mykistivät, Tutkin renessanssimestareiden töitä mieli täynnä haikeutta. Missähän meillä mentiin, kun täällä jo näitä maalattiin?

Vähitellen aloin tajuta: emmekös me suomalaiset olleet silloin paljolti samassa pisteessä? Me rakensimme kirkkomme ja koristelimme ne mieli täynnä samaa etsintää, toivoa ja hartautta. Työkalut ja tekniikat olivat paljon karkeampia ja kulmikkaampia, kirveellä ja puukolla, kalkilla, kasviväreillä ja kimröökillä tehtiin melkein kaikki. Silti noista kirveskansan kirkoista välittyy sama sielukkuus ja puhtaus kuin renessanssimestareiden hienostuneista töistä.

Oli pakko matkustaa Grassinasta Lapuan Kauhajärvelle. (- - -) (s. 199, Antti Ojala, s. 1935, Lappajärvi)



Tarinan otos tuli vanhalla järjestelmällä: selasin kirjaa ja tökkäsin etusormeni yhdelle sivulle. Vuonna 1935 syntynyt kuvataiteilija ei ole ollenkaan outo suurten ikäluokkien joukossa. Hän jäi sotien jalkoihin ja pääsi itsenäistymään ja hankkimaan ammattia vasta sotien jälkeen. Vuonna 1945 hän oli vasta 10-vuotias.

Mutta kertomuksessa on kulttuurin löytämisen suhteen jotain hyvin suomalaista. Suomenkielinen sivistyneistö oli II maailmansodan loppuessa ohut ja vähäväkinen Suomessa. Oppikoulut yleistyivät vasta 1920-30-luvuilla, maalla koulun käyminen oli harvinaista koska kouluun oli lähdettävä pitkien matkojen päästä. Sen lisäksi koulun käyminen maksoi.

Elämäntarinat ovat tietysti selviytyneiden tarinoita. Suurin osa kirjan kirjoittaneista on tarinaansa  jo eläkkeellä. Tässä tarinassa on melkein oma tarinani. 1980-luvulla pääsin perheen kanssa olemaan kuukauden Italian Grassinassa, joka sijaitsee aivan lähellä Firenzeä.

Ajattelin juuri samoin kuin Antti Ojala: missä Suomessa mentiin, kun Firenzen ruhtinaat rakensivat kirkkonsa. Se on väistämätön kysymys. Sen kysymisen ohessa olen katsonut Italian Borgia-suvun ja uskonnollisten ruhtinaiden rappiosta kertovaa tarinaa televisiosta. Kaikki taitaa olla suhteellista. Erot Euroopassa voivat olla isoja.

2.9.12

Paikallaan matkoilla



Minulla on se käsitys että ihmisissä on kaksi toisiaan hylkivää ominaisuutta ennen kaikkea. Toinen on tarve pysyä paikallaan, pysyä omillaan, pysyä hetkessä niin että se alkaa venyä vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Toinen taas on halu lähteä, sulkea perässään ovi, päättää olla ikinä palaamatta ja ikinä kaipaamatta sitä mikä jäi taakse.

Nykymaailmassa on paljon ihmisiä jotka kykenevät olemaan kumpaakin ihmisolentoa. Turismista on tullut elinkeino monille valtioille ja sen ihmisille, suorastaan teollisuudenhaara, koska siihen kuuluu läheisesti oheistavaran tuotanto. Muistan lapsena olleeni joidenkin ihmisten luona kylässä, ja heillä on ollut esimerkiksi kansallispukuisia nukkeja monista maista.

Niitä nukkeja ei saanut viedä kyläpaikan lastenhuoneeseen leikkimistä varten. Moni nukke oli vielä muovi- tai lasikotelossa, jossa se oli ollut ostettaessa. Hylly oli vähän samannäköinen kuin joissain toisissa taloissa oleva urheilumitalien ja pystien kiillotettu kokoelma. Niiden tehtävä oli ilmeisesti kertoa jotakin talon väestä.

Kun olen nähnyt näitä kokoelmia ensimmäistä kertaa, en ole käsittänyt syytä kokoamiseen. En kyllä oikeastaan käsitä vieläkään. Mutta monasti isäntäväellä ei sitten ole ollut tuliaisena itselleen oikeastaan muuta kuin muutama postikortti. Harvemmin mukaan oli tullut joitakin muita esineitä.

On mahdollista että esineet ovat sittemmin lisääntyneet. Ihmiset ovat rikastuneet ja heillä on ollut varaa ostaa jotain oikein kouriintuntuvaa, josta tietää matkan arvon paremmin. Ja tietenkin ihmisillä on myös enemmän kameroita kuin mitä oli lapsuudessani ja nuoruudessani.



En muista erikoisemmin kaivanneeni yhtään minnekään. Ensimmäistä kertaa taisin havahtua toiseuteen vähän enemmän luettuani Jörn Donnerin Berliini-kirjaa ja Olavi Paavolaisen opusta Lähtö ja loitsu. Ne ovat kumpikin matkakirjoja, Donnerin 1950-luvulta ja Paavolaisen 1930-luvulta, mutta muistan ajatelleeni, että samalla tavalla kumpikin kirjailija reagoi uuteen paikkaan. Kummassakin kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti eroja suomalaiseen elämäntapaan ja kulttuuriin.

Kumpikin kirja oli hyvin elävää tekstiä ja kiinnosti nuorta lukijaa, joka ei tiennyt Suomen ulkoisesta elämästä muuta kuin mitä koulu oli antanut ymmärtää. Ja jollain vähäisemmällä tavalla radio. Radio tuntui 1950-luvulla konservatiivisemmalta kuin kirjallisuus. En yhtään tiedä onko arvio mitenkään oikeansuuntainen, koska senaikainen minäni ei osannut käyttää sanaa konservatiivinen tai radikaali, saati että olisi tiennyt mitä tarkoittaa avantgarde.

Nyt erilaisten maailmoiden tajuamisen tiellä on aivan toisenlaisia ongelmia. Televisio on olemassa, tietokoneella pääsee katsomaan muita maailmoita suunnilleen reaaliajassa. Päähän voi tulla informaation aiheuttama tukos, joka haittaa ajattelua.

Jos joku 1950-luvulta voisi tehdä aikamatkan tähän aikaan, hämmennys olisi aikamoinen. Se on aikamoinen monille vanhemmille ihmisillekin. Sellaisille jotka ovat olleet keskikoulussa kuusikymmentä vuotta sitten. Sellaisen aikamatkan suorittaminen saati sen ajanjakson selittäminen ei onnistu.


Ihminen nyt kerta kaikkiaan elää ajassa. Ja muuttuu ajassa. Ihminen ei ole sama edes ensi viikolla mitä oli viime viikolla. Tästä varmaan johtuu syntymäpäivien viettäminen. Johonkin pitää lyödä merkki: olin täällä. Tasavuosien kuvitellaan sitten kertovan ystäville ja kylänihmisille missä ollaan menossa. Tätä pientä detaljia olen kyllä epäillyt siitä asti, kun olin koulukaverin syntymäpäivillä kartanossa. Ei siitä kaverista ikinä tullut samassa ajassa eläjää kuin minusta, vaikka vaikuttaisikin siltä että olemme samanikäisiä.

Jokin muu ratkaisee. Paremman puutteessa sitä voi kutsua vaikka yhteiskuntaluokaksi.

Muutos on ilmassa nytkin, kun on tulossa syksy. Sataa ja paistaa vuorotellen. Ei ole vielä kylmä, mutta vaahteran lehdet ovat tänään jo leimuavia. Eilen näkyi aika matalalla lentävä suurten lintujen aura, ensimmäinen tänä syksynä. Linnut seuraavat maan magneettikenttiä myöten ikivanhoja reittejä. Ei tiede ole ihan selvillä siitä, miten sisäkorvassa oleva magneettimittari ylipäänsä on saanut koordinaatiston.

Ehkä on tarpeeksi tietää että koordinaatisto on olemassa ja toimii ainakin vielä. Linnut merkitsevät elämälle niin hirveän paljon, ne ovat vanhoja eläimiä, eikä niiden soisi kuolevan. Minulle mikä tahansa uuden kirjan lukeminen tarkoittaa uutta nuppineulaa omalla kartallani. On olemassa kirjoja jotka hylkivät minua, mutta löysin vaihteeksi taas kirjan, joka oli hyvin eläväinen nuoli eteenpäin.

Huone-elämä on vuodenajan vaihtuessa muuttumassa. Enää ei enää tule käydyksi ja lähdetyksi saman tien. Nyt voi pysähtyä katsomaan ikkunasta ja kuuntelemaan sadetta, sitten voi sulkea silmänsä ja ajatella vaikka kesää tai tulevaa talvea. Vuodenajat ovat hyvä asia.