14.9.12

Omien joukossa



Kun lukee Blogistanin tekstejä, huomaa että usein blogien välillä on sukupolvieroja. Ne eivät missään nimessä ole enää kovin fataaleja, eivät vaadi n.k. isänmurhaa saati äitien tappamista, mutta tulevat joskus esiin niin, että on pakko kertoa joku asia moneen kertaan, koska toinen osapuoli ei käsitä mistä on kyse.

Väärinymmärrykset kulkevat moneen suuntaan, yhtä moneen kuin nyt on sukupolvia. Nettiyhteisöt ovat suunnilleen sama asia kuin ympäröivän todellisuuden yhteisöt. Jokuhan blogeja kirjoittaa.

Isovanhemmat ovat yksi sukupolvi, vanhemmat yksi ja lapset ynnä lapsenlapset viimeinen. Ikäluokista suurimman pitäisi olla iältään vähäisimpien kohdalla. Nyt ei niin ole.

Tämän päivän isovanhemmat kuuluvat suuriin ikäluokkiin, joita lasketaan syntyneen vuosina 1945-1951. On löydetty tilastollinen piikki vuoden 1945 elo-syyskuussa syntyneitä lapsia, joita on enemmän kuin suomalaisia on syntynyt ikinä. En muista nyt määrää, mutta todella paljon ihan uusia ihmisiä. Sotien aikana ei lapsia syntynyt niin paljon, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin edeltäneitä sukupolvia.

Omat vanhempani menivät naimisiin 1944 ja minä synnyin seuraavana vuonna elokuussa. Täällä kävi kylässä ystävä joka on syntynyt vuonna 1946. Huomasin jälleen kerran kuinka helppo on puhua oman ikäluokan ihmisen kanssa. Tausta on määrästämme huolimatta ollut hyvin samantapainen. Kansa oli kampeamassa itseään sodasta irti ja ulos, asettumassa aloilleen uudestaan, korjaamassa kaikkea rikkimennyttä ja menemässä ennen kaikkea naimisiin vihdoinkin. Meidän lapsuusmuistomme osuvat jälleenrakennuksen vuosiin.

Tausta on sama niinkin, että vanhempamme opettivat meidät tekemään työtä mutta myös ajattelemaan tarkasti mikä on tarpeen ja mikä ei. Tällainen opetus ei ole itsestään selvä asia nykyisen kaikkialle tunkeutuvan keskiluokan maailmassa. Elintaso on noussut, eettiset arvot ovat miltei kadonneet.

Ikäiseni ystävä antoi joitakin vuosia sitten lahjaksi kanadalaisen kirjan Born at the Right Time. A History of the Baby Boom Generation (Doug Owram, University of Toronto Press, 1996). Luen kirjaa silloin tällöin enkä ole nähnyt parempaa kokonaisesitystä sodanjälkeisten suurten ikäpolvien kulttuurista ja historiasta. Kanada ei paljon eroa Suomen demografisesta historiasta, vaikka väestöltään isompi onkin.

After 1945 long-term tendencies that emphasized the distinctiveness of youth accelerated, while short-term cyclical forces shoved youth to the fore. Political and social change provided youth with a cause and an opportunity to assert itself upon the world stage, at least briefly. (s. 138)

Ikäluokkamme näkyi ja kuului kaikkialla. Tuossa yllä olevassa puhutaan sosiaalisesta ja poliittisesta muutoksesta. Myös kulttuurinen muutos oli tulossa. Nuorisokulttuuri voimistui.

Nyt käynyt ystäväni antoi luettavaksi kirjan (olen aina uskonut kirjojen vaihtamiseen!) joka käsittelee samaa aihetta, mutta suomalaisesta näkökulmasta Kirja on Anja Salokanteleen ja Kaija Valkosen toimittama Kauaksi kotoa. Muutoksen sukupolvi kertoo (Kirjapaja 2012), jossa hänen kirjoittamansa kertomuksen lisäksi (ja se on kirjassa ensimmäisenä) on parinkymmenen muun suuriin ikäluokkiin kuuluvan ihmisen elämäntarina. Kanadalainen tutkimus ja tämä suomalainen esitys täydentävät toisiaan hienosti.

Olen lukenut kirjaa vähän yli viikon ajan ihastuksen vallassa ja vilkuillut välillä kanadalaiskirjan suuntaan. Kirja on tavattoman autenttinen ja sitä tekisi mieli kutsua todistusvoimaiseksi, ellei sanonta viittaisi jonkinsortin fundamentalismiin.

Firenzen renessanssirakennukset, palatsit ja kirkot häikäisivät, taidemuseot mykistivät, Tutkin renessanssimestareiden töitä mieli täynnä haikeutta. Missähän meillä mentiin, kun täällä jo näitä maalattiin?

Vähitellen aloin tajuta: emmekös me suomalaiset olleet silloin paljolti samassa pisteessä? Me rakensimme kirkkomme ja koristelimme ne mieli täynnä samaa etsintää, toivoa ja hartautta. Työkalut ja tekniikat olivat paljon karkeampia ja kulmikkaampia, kirveellä ja puukolla, kalkilla, kasviväreillä ja kimröökillä tehtiin melkein kaikki. Silti noista kirveskansan kirkoista välittyy sama sielukkuus ja puhtaus kuin renessanssimestareiden hienostuneista töistä.

Oli pakko matkustaa Grassinasta Lapuan Kauhajärvelle. (- - -) (s. 199, Antti Ojala, s. 1935, Lappajärvi)



Tarinan otos tuli vanhalla järjestelmällä: selasin kirjaa ja tökkäsin etusormeni yhdelle sivulle. Vuonna 1935 syntynyt kuvataiteilija ei ole ollenkaan outo suurten ikäluokkien joukossa. Hän jäi sotien jalkoihin ja pääsi itsenäistymään ja hankkimaan ammattia vasta sotien jälkeen. Vuonna 1945 hän oli vasta 10-vuotias.

Mutta kertomuksessa on kulttuurin löytämisen suhteen jotain hyvin suomalaista. Suomenkielinen sivistyneistö oli II maailmansodan loppuessa ohut ja vähäväkinen Suomessa. Oppikoulut yleistyivät vasta 1920-30-luvuilla, maalla koulun käyminen oli harvinaista koska kouluun oli lähdettävä pitkien matkojen päästä. Sen lisäksi koulun käyminen maksoi.

Elämäntarinat ovat tietysti selviytyneiden tarinoita. Suurin osa kirjan kirjoittaneista on tarinaansa  jo eläkkeellä. Tässä tarinassa on melkein oma tarinani. 1980-luvulla pääsin perheen kanssa olemaan kuukauden Italian Grassinassa, joka sijaitsee aivan lähellä Firenzeä.

Ajattelin juuri samoin kuin Antti Ojala: missä Suomessa mentiin, kun Firenzen ruhtinaat rakensivat kirkkonsa. Se on väistämätön kysymys. Sen kysymisen ohessa olen katsonut Italian Borgia-suvun ja uskonnollisten ruhtinaiden rappiosta kertovaa tarinaa televisiosta. Kaikki taitaa olla suhteellista. Erot Euroopassa voivat olla isoja.

15 kommenttia:

  1. Minähän tätä sukupolviasiaa olen monta kertaa käsitellyt. Yksi esimerkki:

    http://propacanth.blogspot.fi/2011/01/pienet-ikaluokat.html

    Tuntuu, että olen blogikirjoitteluni osalta sukupolvien välisellä sillalla. Näkökulmani on usein lähempänä 40-50-luvulla kuin 70-80-luvulla syntyneiden näkökulmia, mutta toisaalta jälkimmäinen on käytännöllisellä tasolla enemmän omaa viiteryhmääni. En ole koskaan oikein samastunut sen viiteryhmän elämismaailmaan, mutta yleisellä tasolla silti elän siinä.

    VastaaPoista
  2. Keiju,
    muistan että olet todella sanonut tuon kokemusmaailmasi ennenkin. Se tuntuu jossain määrin hämmentävältä.

    Mutta sitten, kun luin juttusi, ei loppujen lopuksi ollut hämmentävä lainkaan. Sinähän sanoit siinä, että suuri osa meidän suurten ikäluokkien ihmisistä EI kapinoinut. Se on todennäköisesti villakoiran ydin.

    Juuri tässä postauksessa en kyllä ajatellut oikeastaan ollenkaan kapinaa, tuo suomenkielinen kirjakin puhuu muutoksesta, joka tapahtuu omia aikojaan, eikä siihen tarvita kapinaa. Elinolosuhteet ovat muuttuneet jokaisen noiden kolmen sukupolven aikana.

    Esimerkiksi vanhempani ovat olleet kuolleina jo vuoskymmenet, kauemmin kuin viimeiset isovanhempani. Syykin vanhempien kuolemaan on yksinkertainen: sotatraumat jäivät muhimaan heissä, vaikka he olivat nuoria sodan päättyessä. Ei ollut minkäänlaista traumaterapiaa...

    Kanadalainen kirja on perusteellinen sosiologinen esitys siitä mitä tapahtui, tilastoineen päivineen. Suomenkielinen kirja taas on puolestaan kokemuksellinen esitys aiheesta. Kirjan tekemiseen osallistuneiden esimerkiksi piti osata kirjoittaa.

    Ei aavistustakaan kuinka iso määrä suurten ikäluokkien ihmisistä osaa kirjoittaa. Saati että kuinka moni kirjoittaa jatkuvasti, työkseen tai omaksi ilokseen. Tuommoinen "asiaankuulumaton" juttu kuin kirjoittaminen muuttaa ihmisiä paljon. Jotkut ovat esillä, jotkut eivät.

    VastaaPoista
  3. Itse asiassa näkemykseni poikkeaa ylläolevasta siinä, että huomattava osa suurten ikäluokkien aikuistuessa (ja aikuistuttua) tapahtuneista yhteiskunnallisista muutoksista toteutui nimenomaan "kapinan" myötä. Sitä kapinaa kannatti kuitenkin vain osa sukupolvesta. Toista osaa se jäi kismittämään. Heidän kostonsa tunnetaan nykyisin kohtuullisen suurelta osin nimillä "uuskonservatiivisuus" ja "iso jytky". (Tällä en tarkoita, että kaikki yhteiskunnassa olisi politiikkaa. Pikemminkin päinvastoin.)

    VastaaPoista
  4. Keiju,

    tottakai. Taisin sanoa epäselvästi asian. Yksi juttu johtaa toiseen. Olen selvillä siitä, että se suuri osa ikäpolvesta joka EI kannattanut muutoksia, odotti tilaisuuttaan. Se osa suurista ikäluokista joka ajoi uudistuksia ja teki työtä niiden realisoitumiseksi, jätti ottamatta sen enemmistön huomioon.

    Hassua kyllä, olen törmännyt muutosta vastustaneisiin eniten maalla. Kuitenkin "Tapa talonpoika päivässä"-kampanjaa ei se kapinoiva porukka kannattanut. Ilmeisesti propagandaa on lentänyt puoleen ja toiseen aika paljon.

    Amerikan tilanteen tunnen aika hyvin, koska asuin siellä Vietnamin sodan aikaan kaksi vuotta. Sotaa aktiivisti vastustaneita oli vain 20 miljoonaa noin 250 miljoonaisesta väestöstä. Silti sota saatiin loppumaan. Passiivisia vastustajia oli paljon, koska amerikkalaisia nuoria miehiä kuoli Vietnamissa paljon.

    Meillä ei ollut Vietnamia, oli sosiaalinen epätasa-arvo. Ja kyllä tässä on kyse myös kulttuurisesta muutoksesta, ei pelkästään poliittisesta.

    VastaaPoista
  5. ripsa

    tavattoman kaunis kuva sinusta. herkkyyttä ja visua.

    VastaaPoista
  6. Meri,

    visua? Mitä se on?

    Muistaakseni Leo otti kuvan kun oikaisin pitkäkseni töiden jälkeen. Joskus seitkytäluvulla.

    Tuo kirja on edelleen hyllyssä. Ei kirjoja ollut läheskään aina rahaa ostaa, mutta joskus sentään.

    VastaaPoista
  7. visu on visuaalisuutta. opin sen pari päivää sitten.

    VastaaPoista
  8. Aijjaa. Minä olisin ajatellut että visu viittaa esimerkiksi kätkemiseen: visusti piilossa.

    Kukahan tuollaisen lyhenteen on keksinyt? Vissiin sellainen (vissisti on samaa visu-kantasanaa!) säästää aikaa, kun ei tarvii kirjoittaa visuaalisesti jotain, esimerkiksi.

    Katsoin juui Areenalta Lehtolan kuvia, jotka olivat (visusti?) hienoja. Hyvä suomalainen dokkari ihan hyvän tyypin viimeisistä ajoista.

    VastaaPoista
  9. Kuulun suuriin ikäluokkiin, mutta en tunnusta kapinoineeni. En edes tainnut tietää mitään sellaisesta. Vanhan valtaukseen osallistui murto-osa ikätovereistani, tai oikeastaan minua muutaman vuoden vanhemmista. Minun elämäni täyttyi koulunkäynnistä ja mahdollisesta parin löytämisestä. Jos jotain kapinoin, kapinoin äitiäni vastaan, joka piti minut kurissa ja herran nuhteessa.

    VastaaPoista
  10. Vaikeaa saada selvää näistä valvontakoodeista. Kommentointini on monta kertaa hiipunut siihen, etten jaksa yhä uudelleen yrittää lähettämistä.

    VastaaPoista
  11. Obeesia,

    enemmistö suurista ikäpolvista EI kapinoinut 60-70-luvuilla. Ihmisillä on tainnut olla aika lailla henkilökohtaiset tiet aikuisuuteen silloinkin.

    Suomi oli ehkä moneen eurooppalaiseen maahan verrattuna kyllä 60-luvulle tultaessa enemmän yhtenäiskulttuurinen maa. Esimerkiksi maatalousvaltaisuus oli vielä olemassa pienviljelijöineen. Vaikka muistan hyvin että se alkoi aika nopeasti sitten murentua.

    Ihmisiä muutti paljon Ruotsiin. Ja tietysti etelään Suomessa. Ilman Ruotsiin muuttamista olisi ollu ehkä vaikeaa, kun nuorisolla ei ollut töitä.

    Nuo valvontakoodit ovat inhottavia, mutta ei bloggerikaan huolehdi kunnolla spämmeistä, joita tulee tulvimalla, jos tuon lopettaa. Ei muuten, mutta voi olla kiirus päivä ja voi odottaa jotain tiettyä viestiä ja sitten postiloota tulvii tyhmiä mainoksia.

    Kuvittelen että bloggeri on saanut valituksia koodeistaan. Niiden numeroiden EI tarvitse olla vaikeita, miksi pitäisi? Saahan yksinkertaisestakin sanasta selvän, että siinä on henkilö eikä generaattori.

    VastaaPoista
  12. olen ottanut nuo valvontakoodit haasteena. vähän kuin shakkisiirrot tai mensan testit. jos onnistun jonkun vaikean kanssa ekalla kerralla, ylpeilen salaa itsekseni.

    VastaaPoista
  13. Meri,

    niinhän sitä pitää tehdä, jos kommentoi esimerkiksi Valton blogiin. Ja moniin muihin.

    Juttu, joka pitää tässä salaa tunnustaa, on se, että silmäni ovat alkaneet harjaantua tajuamaan mitenpäin kallellaan sanat ja numerot ovat. Niin kai toi visuaalinen tajunta toimii, harjaantumalla.

    Osa tuota visua taitaa olla synnynnäistä ja jossain määrin kuvan ensisijaisuutta.

    VastaaPoista
  14. Perussyy minulla on se, että olen kovin hätähinen, äitiini tullut. Minun pitäisi aina kiirehtiä johonkin, vaikkei kiirettä olisikaan. Siksi koodit ovat minulle turhan työläitä.

    VastaaPoista
  15. Obeesia!

    Mihis meillä on kiirus? Valmiissa maailmassa. Niin isänäitee asian esitti.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista